Sopranos-tv-sarjassa viehättää asioiden karu esitystapa, pelissä mafiaperheen meno on jo liiankin karua.
David Chasen luoma Sopranos alkoi HBO-kanavalla vuonna 1999 ja nousi heti niin katsojien kuin kriitikoiden suosikiksi. New Jerseyn järjestäytyneestä rikollisuudesta ja rikollisten arkielämästä kertova sarja repi mafiamyytin auki riisuen siitä kaiken glamourin: lopputulos tarjotaan katsojille paljaana kuin graavilohi.
Pelin tapahtumat sijoittuvat 5. ja 6. esityskauden väliin, jossa esitellään Joey LaRocca eli Sal "Big Pussy" Bonpensieron avioton lapsi, varsinainen kuumakalle ja ongelmamagneetti. Luonnevirheistä huolimatta Tony tarjoaa nuorukaiselle hommia nyrkkisankarina ja bisnekselle hankalien ihmisten käsittelijänä. Mikäli Joey menestyy hommassaan, hän saa muiden kunnioituksen ja pääsee kenties lopulta perheen sisäpiiriin.
Vaikka tv-todellisuudessa Tony pyyhkisi ensitapaamisen jälkeen nilkki-Joeyllä lattioita, juonen suuret linjat ovat kunnossa. Tony Sopranoa ääninäyttelee itse James Gandolfini, ja muitakin osia dubbaa sama porukka kuin tv-sarjassa. Jopa dialogi on aitoa Sopranosia eikä siten sovi perheen pienempien korville. Se tosin riippuu siitä, millaisia englannin alkeita haluaa vekaralleen opettaa.
Yllättäen laadukas dubbaus on vain kirous. Sen perusteella voisi päätellä, että kyse on ammattitaidolla tehdystä lisenssipelistä, GTA Sopranosista, joka on tehty samalla kunnianhimolla kuin sarja. Oikeasti peli on hyvin lähellä arvosanaa luokatonta paskaa. Pelipökäleen olemassaololle on vaikea keksiä mitään perusteita, sillä vihaiseksi tulevat sekä tv-sarjan ystävät että pelaajat.
Sopranosin maailmasta peliin on mallinnettu vain hyvin pieni osa. Kaiken keskipiste on loogisesti strippibaari Bada Bing, mutta sen lisäksi käymään ei pääse kovinkaan monessa paikassa. Tästä(kin) johtuen peli on hävyttömän lyhyt. Toisaalta, laatu huomioon ottaen lyhyys on vain siunaus, sillä läpipeluussa ei tarvitse kärsiä juuri kuutta tuntia pidempään.
Kunnioitusta kerätään pahoinpitelemällä ihmisiä tai keskustelemalla heidän kanssaan. Turpakäräjät voivat olla kevyttä rystysillä kutittelua tai sitten kunnon jauhelihabileet, jossa avuksi otetaan ympäristöstä löytyviä astaloita. Joey on aivan ylivoimainen vastustajiin verrattuna, koska satunnaisella rämpyttämisellä pärjää parhaiten.
Väkivalta ei aina ratkaise ongelmia. Joskus on pakko käyttää keinoista kaikkein julminta: keskustelua. Käytettävissä on kolme dialogivaihtoehtoa: sovitteleva, neutraali tai aggressiivinen. Systeemi toimii aivan satunnaisesti. Respektiä tulee jostakin vaihtoehdosta joskus, jos sattuu tulemaan eikä mitään logiikkaa ole. Valinnat voi tehdä vallan hyvin vaikka silmät kiinni.
Silmien kiinnipitäminen kannattaa muutenkin. Sopranos on luokattoman ruma peli, joka tuo elävästi mieleen PSone-ajat. Vain Bada Bingin strippareihin on riittänyt muutama polygoni ylimääräistä, mutta silti pimut sopisivat paremmin Lego: Striptease -peliin.
Sopranosin taistelusysteemi ei ole hauska, dialogisysteemi ei toimi, peli on ruma, kontrollit tökkivät pahasti ja bugeja vilisee kuin leppäkerttujen orgioissa. Lisäksi peli on niin yksinkertainen ja lyhyt, ettei moista saisi myydä täydellä hinnalla, vaikka perusasiat muutoin olisivat kunnossa. Sori vaan, Sopranos, mutta tällaisen pelin julkaiseminen lähentelee rikollista toimintaa. Jospa juuri se onkin koko homman idea?
41
