Sota-aiheiset pelit ovat häkellyttävän suosittuja, olipa niiden teema strategia, toiminta tai molemmat yhdessä. Lähes kaikki sodat eri aikakausilta on käyty läpi. Välillä nujakoidaan 300-luvun Kiinassa, välillä noustaan maihin Normandiassa, kerta toisensa jälkeen.
Tulenarat ja poliittisesti moniulotteiset sodat käydään nekin uudestaan tietokoneiden ruudulla. Vietnamin sota on nyt POP, ja ensimmäistä Persian lahden sotaa, Bush vanhemman versiota, on pelattu jo vuosia. Odotan vain, milloin Saddamia etsitään uudessa strategiapelissä ja Bagdadin kadut ovat uuden 3D-räiskinnän taistelutanner (tai Delta Forcen lisälevy. _nn).
Muutamassa vuodessa sota kuin sota muuttuu romantisoiduksi kauppatavaraksi, toki tabujakin vielä on. Tiedossani ei ole Hitler-aiheista strategiapeliä, jossa pelaaja kipaisee Führerin saappaisiin, pystyttää keskitysleirejä, valtaa lähialueita ja lähtee puhekiertueelle pitkin juuri rakentamiaan autobahneja. Lentosotapeleissä ei anneta vieläkään lentää Enola Gaylla Japanin ilmatilan yläpuolella. Hieno japanilaissarjakuva, Hiroshiman poika jatko-osineen, kertoo aika tyhjentävästi miksi ei.
Voin hyvin kuvitella minkä kalabaliikin olisi aiheuttanut realistinen Vietnam-aiheinen viidakkosotapeli, jos se olisi ilmestynyt vaikkapa armon vuonna 1970, jos silloin olisi peliteknologiaa ollut. On helppo kuvitella radikaaliopiskelijajengi rovion äärellä oikeudellinen ilme kasvoillaan. Polttamassa pelejä, tietenkin. Nykyään saamme käydä läpi melkoiset poliittiset, aatteelliset ja eettismoralistiset myllerrykset ennen kuin pelaaja lennähtää Afganistaniin Al-Qaidan leirille opiskelemaan terroristisodankäynnin saloja. Terroristeja toki jo ammutaan pelissä kuin pelissä, totta kai.
Mikä ihme sodassa niin houkuttaa, kunhan se ensin muutetaan bittivirraksi? Jokin tappamisessa ja tuhoamisessa meitä innostaa ja kiihottaa. Sitähän me, ihmiskunta, sinä, minä ja esi-isämme olemme tehneet iät ja ajat.
Kuvaukset oikeilta taistelutantereilta eivät ole kaunista kerrottavaa, vaikka unohdettaisiin siviiliväestön kärsimykset, kuten pelit tekevät. Nälkä, kuumuus, kylmyys, loukkaantumiset, pelkotilat, sekoamiset, miinassa menetetyt raajat, odottelut, sairaudet, kuolema ja sotaneuroosit ovat oikean sodan arkea. Sotien jälkimainingeissa riittää potemista mystisten tautien ja oireyhtymien merkeissä vuosikausiksi eteenpäin. Näitä sodan lieveilmiöitä peliteknologia ei osaa vielä simuloida, ja tuskinpa moista realismia kukaan kaipaakaan. Olisihan se mielenkiintoista, kun ensimmäiset Medal of Honor -oireyhtymää ja Vietcong-neuroosia potevat haastavat pelitalon oikeuteen...
Sota-aiheisia pelejä on suht helppo tehdä. Aseet, viholliset, kulkuvälineet, pommit ja kranaatit ovat hyvän pelin peruspilareita. Niiden varaan on helppo luoda taistelun tunnelma, jännittävä meininki ja kaiken kruunaava jykevä äänimatto. Immersio on helppo saavuttaa, ja sodankäynti omasta lempinojatulista käsin on parhaimmillaan miellyttävän rentoa, nautittavaa puuhaa. Strategiset valinnat istuvat nekin sodan luonteeseen loistavasti. Miten ihmeessä tietokoneella sotiminen voi ollakaan parhaimmillaan niin mukavaa?
Tony Manninen, pelitutkija, on tehnyt tutkijatiiminsä kanssa kokeeksi pelin, jossa ei ole väkivaltaa ja jossa ei voi kuolla (eikä siis tappaakaan). Kun sitä laitettiin pelaamaan tyystin noviisit, pelejä koskaan pelaamattomat ihmiset, ei mennyt aikaakaan kun ensimmäinen yritti rikkoa, särkeä ja murtaa etenemisen esteenä olevan oven. Destruktion avaimet ovat meillä selkäytimessä, vaikka mikään itse pelissä ei väkivallan mahdollisuuteen suoraan viittaisi. Ilmeisesti pelien maailma, niin realistinen kuin se toisaalta onkin, on tuttu ja turvallinen hiekkalaatikko tapa ja tuhoa -leikkeihin.
Nojatuolimatka sotatantereelle on siis mukava, hauska ja jännittävä kokemuselämys. Jos minut oikeasti heitettäisiin sotaan, totuus olisi taatusti toinen ja karu. Nälkää, kylmyyttä ja kilometritolkulla turhauttavaa marssimista rakot jaloissa kuoleman uhka niskassa ei kuulosta unelmalomalta. Jos tupsahtaisin vaihtoehtoisesti keskelle taistelua, paskoisin välittömästi housuihini, ampuisin hysteerisenä ympäriinsä kaikkea liikkuvaa ja hyppäisin sen jälkeen pää edelle ensimmäiseen eteen tulevaan maakuoppaan, josta minut löydettäisiin muumioituneena vuosia myöhemmin.
Mielenkiintoista on nähdä, mihin koko ajan kehittyvä teknologia johtaa. Kuvallinen toteutus muuttuu realistisemmaksi, äänet täyttävät jo olohuoneen, ja kohta meillä on varmaan hajugeneraattorit. Silti istumme edelleen turvallisesti omassa pehmoisessa lempinojatuolissamme.
Jo nyt teknologia toisinaan hätkähdyttää. kill.switch-räiskintä ei ole täysverinen sotapeli, mutta kyllä se kaupunkitaistelusta käy. Viholliset reagoivat siinä osumiin suhteellisen realistisesti. Kun jalkaan ampumani vihollinen linkkasi aukealla epätoivoisesti turvaan käyttäen kyynärsauvana omaa konekivääriään, minun kävi kaveria hetken aikaa ihan oikeasti sääliksi. Loukkaantuneen selkään ampuminen ei tuntunut yllättäen "oikealta" tavalta toimia. Niinpä odotin, että kaveri ehti takaisin suojaan ja ammuin hänet vasta sitten.
Tuo hetki oli mielenkiintoinen, ja ainakin minulle uusi. Ehkä olen tulossa vanhaksi, mutta puolustuksekseni on sanottava, että siitä on jo aikaa kun olin nuori.
On mielenkiintoista nähdä, mihin realismi vie niin sota- kuin muitakin samanhenkisiä pelejä. Väkivaltapelien vastustajat ovat kauhuissaan, mutta odotan itse mielenkiinnoilla, tuleeko kyllästyspistettä koskaan vastaan. Saadaanko sodasta koskaan niin (inho)realistista ja vastenmielistä kokemusta, ettei leikkisotatantereelle enää tee hinku. Kääntävätkö ilmassa lentävät suolenpätkät koskaan oman ruoansulatuskanavan toiminnan toiseen suuntaan? Toivottavasti tuokin päivä joskus nähdään, eikä siihen teknologian huimasti kehittyessä edes pitäisi mennä kovin kauan. Pelien hieman kyseenalaiselle sotaromantisoinnille tulisi näin omalaatuisensa loppu.
Mutta yksi asia kannattaa muistaa aina ja iankaikkisesti, arvon sedät ja tädit: sotapelihullu ei ole sama asia kuin sotahullu. Totuus voi olla itse asiassa kokonaan toinen.
