Namcon Soul Calibur 2 -mätkinnässä areenalle ei astuta tyhjin käsin, vaan niissä ovat aseet terä kunnossa.
Soul Calibur -sarjassa on kaksi erikoisuutta, jotka erottavat pelin muista. Ensinnäkin niiden yksinpelissä on tavallista enemmän ryhtiä. Tarinamuotoisessa weapon master -pelimuodossa tosin peitotaan putkeen tekoälyvastustajia, mutta olosuhteita muutetaan ottelusta toiseen.
Äkkiä taistelukenttä voi olla upottavaa juoksuhiekkaa, tai pelisäännöt voivat muuttua vaikka niin, ettei tyrmääminen riitä voittoon, vaan vastustaja on työnnettävä kehästä. Oma hahmo voi olla ottelun alussa myrkytetty ja vihollinen on peitottava ennen kuin myrkky tappaa. Vaihtoehtoja ja ideoita on lukuisia.
Toinen erikoisuus ovat aseet. Useimmat tappelupukarit kantavat miekkoja, mutta niitä ei ole taottu saman sepän alasimella. Tappavia kaaria piirretään Raphaelin säilällä, Cassandran lyhytmiekalla ja Yoshimitsun katanalla. Muut käyttävät erilaisia keihäitä, tikareita ja kirveitä.
Varsinkin Elviksen ja Bruce Leen risteytyksen Maxin nunchaku-showt ovat hauskaa nähtävää. Tusinapovipommia särmikkäämpi platinablondi Ivy nousee esiin maagisen ruoskamiekan ansiosta, sillä ketjuilla yhdistetyt terät iskevät laajassa kaaressa kipeästi ja kauas.
Soul Calibur -tähtien lisäksi eri konsoliversioissa on oma nimikkohahmonsa. Tekkenistä tuttu PS2:n Heihachi korvataan GameCube-versiossa The Legend of Zelda -sarjan Linkillä. Xbox-painoksessa brassailee Todd McFarlanen luoma sarjissankari Spawn.
Muutkin friikkiketjun hahmot ovat tyylikkäitä luomuksia. Bondage-sessiosta karannut, katar-tikareilla taisteleva sokea Voldo edustaa edelleen hahmosuunnittelun kärkeä oudolla persoonallisuudellaan. McFarlanen ideoima tyly Necrid-hirviö käyttää valomiekkojen tapaan särähteleviä ja liikkeen mukaan eläviä astraaliaseita.
Necridin hyökkäykset ovat tilkkutäkkimäinen kokoelma muilta ottelijoilta lainattuja tekniikoita. Jättimäisen silmän ja kivikasan yhdistelmä Charade kopioi liikevalikoimansa satunnaisesti joltain muulta kamppailijalta. Soturikaarti on kattava ja tasapainoinen sekoitus kirppuja, norsuja, vauhtikoneita ja puskutraktoreita.
Lätisevät lätyt
Taisteluiden armoton tempo tuo mieleen Virtua Fighter 4 -luukutuksen. Jos vastustajan rytmistä ei saa kiinni, ottelu on hävitty. Tuiman tahdin myötä vielä haudan partaalta voi nousta äärimmäisen tyydyttävään voittoon. Vaikka matsit ovat vauhdikkaita, rämpyttäjät saavat kokeneilta kehäketuilta taatusti turpiinsa.
Taktiikka ja hahmovalinta kulkevat käsi kädessä, sillä tehokkaan hyökkäysetäisyyden tunteminen on puoli voittoa. Ketterää Mitsurugi-samuraita ei voi käskyttää samaan tapaan kuin haarniskoitua ja raskassoutuista Nightmare-mutanttiritaria. Pitkällä naginata-keihäällä huitova Seung Mina joutuu vaikeuksiin, jos vastustaja pujahtaa toppituntumaan. Tikaritonfilla taituroivan teinityttö Talimin täytyy taas jollain ilveellä pompata vihulaisten syliin.
Iskut jaetaan kolmeen luokkaan. Aseiden vaaka- ja pystyliikkeillä hoidetaan leijonanosa taisteluista, nopeita potkuja käytetään lähinnä vastustajan kuvioiden sotkemiseen.
Heihachi, ninja Taki ja sapelimestari Yungsung ovat poikkeuksia sääntöön, sillä kolmikon navakat potkut ja monotussarjat muodostavat olennaisen osan hyökkäysarsenaalia. Suurin osa liikkeistä irtoaa yksinkertaisilla suuntaohjaimen ja hyökkäysnäppäimien yhdistelmillä eivätkä perusiskut käytä vinosuuntia. Taistelijat reagoivat komentoihin rivakasti ja tarkasti.
Torjuntaa seuraa munakkaan räväkkä kalahdus ja välähdys. Kokeneiden soturien matsissa rauta kirskuu ja valittaa kuin raivotautisen sepän pajassa. Periaatteessa yhtäaikainen lyönti käy myös torjunnasta, mutta käytännössä aseet rävähtävät vastakkain vain tuurilla. Ikävän lujiksi karaistut aseet kestävät kilkuttelua rajattomasti, vaikka vielä PSonen Soulbladessa aseen rikkominen oli yksi käypä tie voittoon.
Heitot täydentävät klassisen kivi-paperi-sakset-mekaniikan. Erilaisilla heitoilla sotketaan torjunnan taakse piiloutuvien ylivarovaisten ottelijoiden pasmat. Heittojen hyödyllisyys riippuu osittain kamppailijasta. Nyrkkisääntönä kookkaat köriläät, kuten Voldo ja Necrid saavat pitävän otteen kauempaa kuin pienet kirput. Samanaikaiset heitot kuittaavat toisensa, mutta otteen hamuamisen voi estää myös nopealla lyönnillä tai potkulla.
Iske vastaan
Tavallisen blokin ohella kamppailijat osaavat pari ajoitusta vaativaa erikoistorjuntaa. Iskulta näyttävä vastaliike suistaa hyökkäyksen raiteiltaan ja avaa vastustajan kyljen hetkeksi, jolloin tilannetta jatketaan joko heitolla tai lyönnillä. Erikoistorjunnat ovat käyttökelpoisia etenkin hurjan luukutuksen katkomisessa.
Nokkelasti puolustautuvan ottelijan kuviot muistuttavat Dead or Aliven vastaheittokoukeroita, vaikka taitoa ja kokemusta vaativat vastaliikkeet eivät nouse lähimainkaan yhtä määräävään asemaan kuin Tecmon mätössä. Kahden tasaväkisen vääntäjän otteluissa vastaiskujen merkitys korostuu. Vastaliikkeitä täytyy käyttää maltilla, sillä tekniikan jatkuva junnaaminen tietää kanveesin kutsua.
Peruskaavaa hämmennetään soul charge -voimalatauksella, jonka jälkeen kamppailija keskittyy pelkkään hyökkäämiseen. Ensimmäinen oma torjunta nollaa latauksen. Kolmen tason sielulataus nostaa vakioiskujen tehoa ja avaa hurjan voimakkaita erikoisiskuja. Huipputason latauksen turvin voi murtautua jopa torjuntojen läpi.
Taistelijoiden ei tarvitse tyytyä vain yhteen aseeseen. Kevyitä seikkailuelementtejä hyödyntävässä weapon master -yksinpelissä kamppailijoille kerätään lisää kättä pidempää. Uusien aseiden tyyppi säilyy samana, mutta niiden ulkonäkö, teho ja nopeus muuttuvat. Asemestari-tilassa kamppailujen voittoehdot vaihtelevat melkoisesti. Useimmat erikoissäännöt korostavat räikeästi tietyn tyyppisiä liikkeitä, jolloin vakiokoukerot eivät enää pure.
Muu nujakointi seuraa mätkintöjen peruskaavaa. Miehestä, naisesta ja mutantista otetaan mittaa arcadessa, VS-kaksintaistelussa, survival-selviytymiskamppailussa ja joukkuematsissa. Neljän pelaajan tiimimatsi säästetään ilmeisesti Super Soul Calibur Special Money Grabbing Tag Marketing Cut Editionia varten.
Sormus ulkona
Areenat eivät ole yhtä monimutkaisia kuin Dead or Alivessa, mutta ring out -säännön myötä kenttien taktinen merkitys on suurempi. Jos kamppailijan takana ei ole seinää, areenalta putoaminen ja automaattinen tappio on selkeä uhka.
Toisin kuin Virtua Fighterissa sotureita ei voi vain työntää areenalta ulos, vaan vain ilmojen teille isketyt tai heitetyt vastustajat lentävät kaaressa reunan yli. Tyhmyydestä sakotetaan ihailtavasti, sillä reunalla hölmöt heittäytymiset ja väistetyt rynnistykset lipsahtavat helposti tyhjyyteen. Nolon sukelluksen jälkeen kuunnellaan naama punaisena kaverin räkäistä röhötystä.
Taistelutantereet ovat litteitä lättyjä, mutta näppärä lattiapintojen muotoilu ja seinien sijoittelu takaavat lukuisia yllätyksiä. Useimmilla areenoilla vähintään yksi ilmansuunta avautuu rotkoon tai syvään veteen. Kauniit keskiaikaiset linnat, kirkot ja temppelit muodostavat jämäkän areenavalikoiman selkärangan. Weapon master -moodissa kohdataan muutamia hauskoja kenttävirityksiä, kuten liukas jäinen alusta.
Areenoilla liikutaan vaivattomasti, sillä kamppailija tallustelee tottelevaisesti joka suuntaan ilman ylimääräisiä koukeroita. Kyykkääminen ja pienet hypyt syntyvät torjunta- ja suuntanamiskojen yhdistelmistä. Järkevä sijoittuminen, luova etäisyyden vaihtelu ja sivuttaisliikkeestä iskeminen ovat menestyksekkään taktiikan peruspilareita.
Ainakin PlayStation 2 -versiossa upeata grafiikkaa pyörittävä pelimoottori pettää satunnaisesti, sillä japanilaisen myyntiversion päivitys notkahtaa usein huimien soul charge -liikkeiden sivutuotteena. Toivon mukaan koodia vielä optimoidaan eurojulkaisuun mennessä, vaikka ruudun ryytyminen ei ole kertaakaan ollut suora syy tappioon.
Kiinnostava ja tasapainoinen soturikaarti, monipuoliset aseet ja taistelujen hurja tempo ovat Soul Caliburin kantavia koukkuja. Kun loistelias grafiikka ja taidolla hiottu taistelusysteemi puristetaan samaan pakettiin, syntyy Soul Calibur kakkosen kaltainen timantti.
Namcon Soul Edge -kolikkopeli aloitti sielumiekan metsästyksen vuonna 1995, kun Tekkenin menestys rohkaisi Namcon kokeilemaan myös toista mätkintäsarjaa.
Soul Edgen suunnittelussa otettiin viisaasti selkeä pesäero Tekkeniin. Soturit käyttivät aseita ja ottelusysteemi muistutti enemmän Segan Virtua Fighteria kuin Namcon omaa Tekkeniä. Soul Edgesää raajoja ei kontrolloitu Tekken-tyyliin erikseen ja sivuaskeleet olivat varsin tuore keksintö arcadeympyröissä.
Soul Edge pyöri Namcon halvalla System 11 -kolikkoraudalla. Laitteisto on käytännössä runsaalla muistilla viritetty PlayStation, josta puuttuu CD-asema. Soul Edge Ver. II -painos hioi ulkoasua ja toi nujakkaan mukaan muutaman uuden taistelijan. Soul Edgen tarkka grafiikka näkyi Tekkeniä hitaammassa päivityksessä.
Yhteisen laitepohjan ansiosta Soulbladeksi nimetty PlayStation-käännös syntyi vaivatta. Kotipainosta piristettiin useilla yksinpelimoodeilla. Merkittävin lisäys oli edge master -seikkailumoodi, jossa kerätään erilaisia aseita. Soulbladen soturien aseet kuluvat ja ennen pitkää hajoavat käytössä, mutta jostain syystä toimiva idea särkyvistä aseista ei enää kelvannut jatko-osiin.
Pari vuotta myöhemmin kolikkohalleihin ilmaantunut Soul Calibur ei ollut mikään järisyttävä tapaus. Edelleen PlayStationiin perustuva System 12 -rauta on noin 50 prosenttia Sonyn harmaata laatikkoa riuskempi. Suorituskyky jäi jo pahasti Segan kalliiden, mutta tehokkaiden arcade-laitteiden jalkoihin.
Soul Calibur sai ansaitsemansa huomion vasta loistavan Dreamcast-käännöksen myötä. Sega-konsoli oli roimasti System 12 -konetta tehokkaampi, joten Dreamcast-versiosta tuli huomattavasti sulavampi ja kauniimpi, vaikka Namco joutui väsäämään mätkinnän kovassa kiireessä. Soul Calibur on edelleen yksi Dreamcastin lyhyen uran huippukohdista.
Sielumiekan evoluutio
Namcon Soul Edge -kolikkopeli aloitti sielumiekan metsästyksen vuonna 1995, kun Tekkenin menestys rohkaisi Namcon kokeilemaan myös toista mätkintäsarjaa.
Soul Edgen suunnittelussa otettiin viisaasti selkeä pesäero Tekkeniin. Soturit käyttivät aseita ja ottelusysteemi muistutti enemmän Segan Virtua Fighteria kuin Namcon omaa Tekkeniä. Soul Edgesää raajoja ei kontrolloitu Tekken-tyyliin erikseen ja sivuaskeleet olivat varsin tuore keksintö arcadeympyröissä.
Soul Edge pyöri Namcon halvalla System 11 -kolikkoraudalla. Laitteisto on käytännössä runsaalla muistilla viritetty PlayStation, josta puuttuu CD-asema. Soul Edge Ver. II -painos hioi ulkoasua ja toi nujakkaan mukaan muutaman uuden taistelijan. Soul Edgen tarkka grafiikka näkyi Tekkeniä hitaammassa päivityksessä.
Yhteisen laitepohjan ansiosta Soulbladeksi nimetty PlayStation-käännös syntyi vaivatta. Kotipainosta piristettiin useilla yksinpelimoodeilla. Merkittävin lisäys oli edge master -seikkailumoodi, jossa kerätään erilaisia aseita. Soulbladen soturien aseet kuluvat ja ennen pitkää hajoavat käytössä, mutta jostain syystä toimiva idea särkyvistä aseista ei enää kelvannut jatko-osiin.
Pari vuotta myöhemmin kolikkohalleihin ilmaantunut Soul Calibur ei ollut mikään järisyttävä tapaus. Edelleen PlayStationiin perustuva System 12 -rauta on noin 50 prosenttia Sonyn harmaata laatikkoa riuskempi. Suorituskyky jäi jo pahasti Segan kalliiden, mutta tehokkaiden arcade-laitteiden jalkoihin.
Soul Calibur sai ansaitsemansa huomion vasta loistavan Dreamcast-käännöksen myötä. Sega-konsoli oli roimasti System 12 -konetta tehokkaampi, joten Dreamcast-versiosta tuli huomattavasti sulavampi ja kauniimpi, vaikka Namco joutui väsäämään mätkinnän kovassa kiireessä. Soul Calibur on edelleen yksi Dreamcastin lyhyen uran huippukohdista.
91
