Soul Calibur III (PS2) – Muotitalon miekkakinkerit

Urakka on viimeistelyä vaille valmis: punaa huuliin, kampaus kuntoon ja helma ylös. Ei, en stailaa Idols-finalistia, vaan katana kourassa riehuvaa amatsonia.

50-kiloinen kirppu vastaan sata kiloa järeämpi barbaari: kaksintaistelun lopputulos näyttää selvältä. Karjuva lihasvuori aloittaa lekan humautuksella, jonka kunoichi torjuu tikarilla. Raskas vasara singahtaa sivuun metallisen kilahduksen säestämänä. Järkälemäinen Rock kompuroi ja Takin veitsi uppoaa kylkiluiden väliin.

Samuraileffassa matsi päättyisi tähän, mutta Soulcalibur III -nujakka on vasta alkanut. Taki soheltaa sivalluksia Rockin suojaukseen. Hyökkäykset eivät mene perille, vaikka tikarin viillot ja potkut viuhuvat päähän ja polviin. Blokin jälkeen nopeusetu siirtyy puolustajalle, joten kunoichi ennakoi körilään hyökkäyksen torjunnalla. Kokenut karju lukee tilanteen oikein ja Taki joutuu barbaarin syleilyyn, josta neitininja viskataan surutta sulaan laavajärveen. Ensimmäinen erä Rockille.

Torjunta voittaa iskun, isku heiton ja heitto torjunnan -kaavaa muokataan tarkkaa ajoitusta vaativilla vastaiskuilla. Vastaiskut antavat perustorjuntaa mojovamman rankaisumahdollisuuden tekijälleen, sillä vastaiskua seuraava hyökkäys torjutaan ainoastaan toisella vastaiskulla. Ja päinvastoin, joten hauskaa kling klang -ketjua voi teoriassa jatkaa loputtomiin.

Nokkelien vastaiskujen ansiosta suoraviivaisessa systeemissä on tarpeeksi syvyyttä, ja treenaavat alan artistit omistavat sunnuntairämpyttäjät. Onneksi vastaiskut eivät tarkoita automaattista voittoa - suosikkinaamojen hyökkäysarsenaalin sisäistäminen riittää pitkälle.

Tusinoittain taistelijoita

Herkullinen taistelijakaarti kattaa kaikki fiilikset ja vivahteet. Söpö teinityttö Talim huitoo tonfatikareilla ja hirviömäinen Astaroth runttaa valtavalla kirveellä. Väliin mahtuu muun muassa klassinen samurai, ranskalainen säilävirtuoosi ja nunchakuilla aseistautunut Elvis-imitaattori.

Ketjumiekkaa käsittelevän platinablondi Ivyn ja muiden kestosuosikkien joukkoon liittyy kolme tuoretta naamaa. Äkäinen kauhukakara Tira kylvää kuolemaa teräksisellä hulavanteella. Viikatetta ronttaava Zasalamel haluaa kuolemaksi kuoleman paikalle ja tappajageisha Setsuka yllättää salakavalalla kukkapäivänvarjolla.

Tyylikkäästi pukeutuneet soturit liikkuvat aseistuksen edellyttämällä tavalla. Yoshimitsun katana viuhuu nopeammin kuin ritari Siegfriedin järeä kahden käden miekka. Kookkaat aseet ulottuvat pikkutikkuja kauemmas ja ne tekevät ilkeämpää jälkeä. Aidoilta maistuvat ja tasapainoiset hyökkäykset noudattavat pääosin fysiikan ja nivelten rajoja, en tosin yrittäisi bondagehörhö Voldon makaaberia balettia julkisella paikalla.

Jos vakionaamat eivät riitä, hahmoeditori tilkitsee valikoiman aukot. Sukupuolen jälkeen valitaan taistelutyylin määrittävä ammatti, kuten ninja, varas tai tanssija. Noin kymmenen perusammatin liikevalikoimat eivät ole Charade-kivikasan tapaan muiden hahmojen kopioita. Siellä sun täällä näkyy toki tuttuja piirteitä, mutta yksi ammatti vastaa yhtä uutta soturia.

Sadoilla varusteilla, kymmenillä naamoilla ja likimain rajattomalla väripaletilla hassujen kekkulien luominen sujuu ripeästi. Omaperäiseen ja samalla siedettävään ulkoasuun palaa aikaa ja vaivaa. Editoriukot kelpaavat moninpeliin ja useimpiin yksinpeleihin. VS-tilaa piristetään satunnaissotureilla.

Taktinen tarina

Kolmen kuningaskunnan sotaa kuvaava Chronicles of the sword on yksinpelitarjonnan kiinnostavin osuus. Pelimuodon kevyet taktiikka- ja roolipelielementit tuovat mättämiseen tuoretta otetta, vaihtelua ja pitkäjänteisyyttä.

Miekan kronikan kappaleiden näyttämönä toimii kartta, jossa liikkuu muutama oma mies ja vaihteleva liuta vihollisia. Kartalla on useita teiden ja polkujen yhdistämiä tukikohtia. Kun päämaja kaatuu tai kaikki soltut kuukahtavat melkein samaan aikaan, taistelu päättyy. Tyrmätyt sotilaat tervehtyvät hitaasti selustassa.

Soturit liikkuvat vain teitä pitkin. Pikkumiehet mättävät vihollisia automaattisesti ja vahingot menevät kamppailijan kokemustasosta riippuen suurin piirtein fifty-sixty. Solttujen eteen sattuneet viholliset hoidetaan tehokkaammin peruspelin kaksintaistelulla. Vauhdikkaassa mätössä korkeamman tason äijän rökittäminen on täysin mahdollista. Rupu-ukko tekee vähemmän vahinkoa per osuma, mutta se ei haittaa, jos torjunta toimii.

Linnoituksiin kannattaa hyökätä koko kaartin voimalla, jolloin kahakka ratkaistaan joukkuematsin tapaan. Kaatuneen soltun tilalle areenalle astuu aina uusi, kunnes linnoituksen tai valtausporukan miehet loppuvat. Hyökkääjien pasmoja sekoitetaan hauskasti jäisillä lattioilla ja muilla pikkukikoilla.

Lyhyet soul arena -erikoismatsit ovat muun yksinpelivalikoiman hupaisimpia esityksiä. Jättimäistä kivikolossia vastaan taisteleminen on lystikäs kokemus ja osumaan tarvittavan taikaenergian imeminen tuo wisp shoot -kahakkaan omat mutkansa. Loput sieluareenan taistelut ovat lähinnä erilaisilla säännöillä rukattuja perusnujakoita: vahinkoa vain seinistä, kuolema ensimmäisestä osumasta ja sitä rataa. Arcade- ja moninpelikahakoita höystetään pudotuspeli- ja sarjamuotoisilla otteluilla.

Selkein harmin aihe on vuosi vuodelta heikentyvä tilastointi. Meneillään olevasta sessiosta esitetään toki lukuja, mutta niitä ei tallenneta. Toinen ikuisuusmarina ovat osumapaikattomat ottelijat. Löit toista varpaaseen tai päähän, osuma sattuu aina yhtä paljon ja toimintakyky ei heikkene pätkän vertaa.

Soulcalibur III on huippuluokan mätkintäpeli. Erikoinen juonimoodi ja showpaineista lainattu kamppailijaeditori antavat kilpailijoille miettimisen aihetta, ja faneille pelattavaa pitkäksi aikaa.

92