Sophian hyökätessä Darth Vader antaisi toisenkin kätensä, kunhan vain pääsisi naamaristaan eroon.
Kyllä Namco tietää, mistä pojat pitävät. Miekkailumättölegenda Soul Calibur IV:n ennakkomarkkinoinnissa näytettiin sekä Darth Vader että isoja tissejä. Kohderyhmän kiinnostuskohteet ovat hallussa, mistä todistavat YouTubesta löytyvät videot Soul Calibur -tyttöjen peppujen heilahtelusta. Katsojalukujen perusteella yleisöäkin kiinnostaa mättöpelien vaiettu takapuoli.
Pelifanituksen rajojen laajentamisella ei ole väliä, kunhan peli vain on rautaa. Virtua Fighterin ykkösasema vakavan mätkijän tasapainoisimpana ja syvällisimpänä mätkintänä ei ole uhattuna – siihen Soul Calibur ei edes pyri. Vähemmän ryppyotsaiselle taistelijalle Soul Calibur on sielun veli.
Soukkarilla on kaksi kilpailuetua kilpailijoihinsa nähden. Raajoilla tönimisen asemasta taistellaan kättä pidemmällä, ja taistelu on palkitsevaa niin noviisille kuin konkarillekin. Sulavia liikesarjoja saa aikaan melkein vahingossa, mutta aloittelijaystävällisyys ei tule liikaa syvällisyyden kustannuksella.
Hurmoksellisiin hurraa-huutoihin ei sentään ole aihetta: Soul Calibur on yhtä jämähtänyt kuin koko mättöpeligenre. Jo kakkos- ja kolmososa olivat samaa vanhaa pienin muutoksin, eikä vieläkään yritetä mitään radikaalia. Koska jo ensimmäinen osa oli napakymppi, tämä on helppo ymmärtää (vaikkei hyväksyä). Viilaukseen on siis tyytyminen, mutta teräväpiirtokuorrutus, nettipeli ja hieno hahmoeditori tuovat pakettiin mukavasti uutta terää.
Oikeasti nelos-Calibur ei ratsasta tisseillä, vaikka pressikuvista sellaisen vaikutelman saakin. Moni hahmoista on fantasiahaarniskan ja peittävien vaatteiden peitossa, ja persoonallisuuden perustana on joku muu kuin rintojen koko ja terhakkuus.
Mutta saavat tahmatassut toki fanipalvelua kaikilla mausteilla: Ivy esimerkiksi laajentaa kuppikoon käsitteen. Tunteella ja taidolla on tehty myös Sophitian vaatteiden vaikuttava läpikuultoefekti. Oli netistä opittu seksuaalisuuntaus suurisilmäistä animea, goottilolitaa, milffiä, maturea tai Voldoa, löytyy jokaiselle jotakin. Jos piponi olisi tiukalla, tästä voisi kai ärsyyntyä. Mutta mitä vikaa seksikkyydessä oikeasti on?
Fatality!
Taistelujärjestelmä on tuttu, mutta liikkeitä on lisätty, poistettu ja muutettu sen verran, että pärjätäkseen joutuu hahmon opettelemaan melkein uudestaan. Tärkein eli Sophitian Heaven’s Arch, on kuitenkin tallella.
Nelosessa ohjenuorana on hyökkäysvoittoisen pelin suosiminen. Suurin uudistus on soul gauge -mittari. Sen sielukkuus hupenee torjunnoista, ja kun mojo on lopussa, avautuu vastustajalle mahdollisuus tehdä kerrasta poikki -lopetusliike lyömällä kaikki neljä nappia pohjaan oikealla hetkellä.
Uudistus on ristiriitainen. Toisaalta se tuo taisteluun uuden taktisen elementin ja rankaisee kilpikonnamaisesta puolustusnysväyksestä. Toisaalta napin painalluksesta käynnistyvä pitkä purkkianimaatio on vieras genressä, jossa asiat pitäisi tehdä itse. Oli miten oli, päiviltä päästämistä ei pääse tekemään niin usein, että taistelut pyörisivät sen ympärillä. Yksinpelin tiukoissa matseissa sille on enemmän käyttöä ja toisaalta ei ollenkaan, jos vastassa on hyökkäysvoittoinen ihmispelaaja.
Muutakin on fiilattu ja höylätty. Taistelun tahti on hiukan aiempaa hitaampi. Hyökkäyksiä tehostavan soul chargen heivaaminen ei jää harmittamaan. Sen sijaan juuri oikea-aikainen guard impact -torjunta, joka vapauttaa vastahyökkäykseen, vaatii jo turhan suurta tarkkuutta.
Sielumittari sitoo myös vaatteet päälle. Kun se tiukassa taistelussa hupenee, haarniskanpalat lentävät ja vaatteet repeytyvät. Kovin rohkeita alusvaatteita alta ei sentään paljastu. Turhaa, mutta niin kivaa!
Rahastaa meidän täytyy
Uusia hahmoja Soul Calibur -kaanoniin on lisätty vain yksi, keihästä ja tikaria yhdistelmänä heiluttava Hilde. Norja ritarityttö on liikkeiltään mielikuvituksellinen ja liikkeessä upea. Viiden manga- ja animetaiteilijan raapustamat keiju- ja lolihahmot sen sijaan eivät istu kööriin ollenkaan. Liikkeetkin on lainattu vanhalta kaartilta. Mitä järkeä?
PS3-version vierastähti on Darth Vader. Sith-lordi on tietysti täysin päälle liimattu Soul Calibur -maailmaan, mutta eihän Isolle D:lle pysty vihainenkaan olemaan. Vaderilla on hauska pelata, se ei ole ylivoimainen, eikä se (tällä kertaa) edes huuda mitään noloa. Erikoisliikkeet ovat aitoa Voiman pimeää puolta.
Kunpa Namco olisikin malttanut jättää ristiinmarkkinoinnin Vaderiin. Toinen Star Wars -hahmo on Force Unleashed -pelistä lainattu Apprentice. Karmeinta on, että persoonaton pahisjedi on aina toiseksi viimeisenä vastuksena arcade-moodissa. Se, jos mikä rikkoo fiilistä, ja markkinointitemppu on vastustajana epäreilumpi kuin itse loppuvihollinen. Omissa käsissä Apprentice sentään on hauska.
Xbox-versiosta puuttuu Vader ja tilalla on Yoda. Todennäköisesti koko jedikopla on tulevaisuudessa käytössä kummassakin versiossa. Hahmorosterissa on tyhjä kolo jedien välissä ja näppärät hakkerit kaivoivat jo puuttuvan Vaderin esiin Xbox-pelilevyltä. DLC tietysti nostaa kivasti katetta.
Tee sekin itse -miehille SCIV tarjoaa upean hahmoeditorin. Toki hahmottaminen on lähinnä paperinuken vaatettamista ja rasvaprosentin optimointia, mutta sekin riittää, kun näperrettävää on tarpeeksi. Pohjalle valitaan joku valmiista hahmoista, jonka liikkeet uusi hahmo perii. Oma amatsonini liikkuu kuin liskomies! Kasvonpiirteitä ei voi viilata tarkasti, mutta näppärissä käsissä editorilla pystyy rakentamaan melkein mitä vaan.
Hahmoille valittavien varusteiden avulla saa erikoiskyvyin tehostettua hyökkäyksiään ja puolustusta. On hienoa luoda omaa pelityyliä tukeva taistelija, mutta toisaalta samalla kajotaan hahmojen valmiiksi viilattuun tasapainoon. Kaveria vastaan pelatessa bonukset voi onneksi kytkeä pois päältä.
Tornihuhuja
Arcaden lisäksi toinen lyhyt yksinpelimuoto on story-moodi. Siinä ei ole tarinaa kuin nimeksi, ja kestoakin vain muutama minuutti. Hassua, ettei sitä vain ole yhdistetty arcadeen. Yksinpeleistä tärkein on Tower of Lost Souls. Tornin eri kerroksissa vastaan asettuu sekalainen seurakunta vihollisia, jotka käyvät vuorollaan kimppuun. Itselläkin voi olla useampi hahmo käytössä. Soul Calibur siirtyy siis 2000-luvulle! Mutta miksei tag-tiimipelaaminen onnistu kaveri- tai nettipelissä?
Tekoäly on edelleen pätevä, mutta ei sentään sen ihmeellisempi. Välillä tekoäly puolustaa konemaisen täydellisesti, välillä se jättää liiankin selviä aukkoja. Pidemmälle tornissa edetessä vastus muuttuu murhaavaksi, mutta on silti palkitsevaa. Porkkanana toimivat hahmorakennukseen saatavat lisävarusteet.
Perehdytyksessä on menty takapakkia. Pelijärjestelmän opastusta ei ole, ja liikkeiden treenaus on kömpelöä. Harmi, sillä opeteltavaa on tiedonnälkäiselle paljon.
Nettipeli toimii riittävän hyvin, mutta ei erinomaisesti. Peliin pääseminen on välillä vaikeaa ja pelihaun käyttöliittymä on kömpelö. Lagista ei ole juuri vaivaa, kunhan vastustajalla on riittävästi yhteyspalkkeja. Muuten tökkiminen on sietämätöntä. Nettipeleissä näkyy selviä suosikkihahmoja, mutta vielä on liian aikaista sanoa mitään hahmotasapainosta.
Soul Calibur on edelleen mahtimättö. Ja on se vaan komea! Fantasiamusiikki, pateettinen kuuluttaja ja upeat hahmot luovat tunnelmallisen paketin. Kentätkin ovat komeita, vaikka eivät yllä aivan samalle tasolle hahmojen kanssa.
Taistelua on viilattu, mutta ei niinkään hyvään tai huonoon kuin piirun eri suuntaan, siis samaan tapaan kuin kaksi kertaa aikaisemminkin. Edellisten jatko-osien jälkeen palasin lopulta aina pelaamaan ensimmäistä Caliburia. Nyt menee tiukaksi: ehkä vanhan uskollisen voisi vihdoin vaihtaa nuoreen ja nätimpään.
* * * * *
Sielun paloa ja paatosta jaloa
Sega Dreamcast oli upea pelikonsoli ja Soul Calibur sen upein peli. Playstation-sukupolven suttuisuuden jälkeen mätkintä, joka pyöri tuplaresoluutiolla, terävillä tekstuureilla ja upeasti valaistuna ja jonka vauhti oli Euroopassakin täydet 60 ruutua sekunnissa, oli kivenkova juttu. Yhtä vaikuttavaan hifiparannukseen ei pystynyt edes siirtyminen teräväpiirtopelaamiseen.
Kauneus on kuitenkin katoavaista. Yhdeksän vuotta vanhan Dreamcast-mätkinnän kesäisen Live Arcade -julkaisun innostunut vastaanotto selittyy muulla kuin silmäkarkilla. Virtua Fighter, Tekken ja Dead or Alive tyytyvät potkuihin ja lyönteihin, Soul Calibureissa läski tummuu miekaniskuin, kirvein ja nuijin. Aseellinen taistelu on paitsi virkistävän erilaista, se sallii myös suuremmat erot eri hahmojen välillä.
Poikkeuksellista ensimmäisessä Soul Caliburissa oli liikkumisen vapaus. Kilpailevissa pelisarjoissa pystyi liikkumaan syvyyssuunnassa helposti vain lyhyitä sivuaskelia. Soul Calibureissa liike on vapaampaa. Hyökkäykset on jaettu tehokkaisiin, mutta sivuttaisluikahduksella väistettäviin pystyhyökkäyksiin ja vähemmän tehokkaisiin, mutta pakoilijaan helpommin osuviin vaakahyökkäyksiin. Kolmas hyökkäysnappi on potku.
Ensimmäisen Caliburin hahmokatras oli ikimuistoinen. Kreikkalaisella jumalattarella Sophitialla oli härski reisilukko, jota yritin käyttää joka matsissa. Venyvää ruoskamiekkaa viuhtova Ivy oli poikkeuksellisen monipuolinen taistelija ja ylimielisyydessään valloittava. Bo-keppiä heiluttavalla Kilikillä oli sekä ulottuvuutta että nopeutta. Levottomin hahmo oli sokea Voldo, jonka ääntely oli huohotusta, kalukukkaro komea ja liikkeet etovan omituisia.
Demonimiekan metsästys ei alkanut Soul Caliburista. Sarjan esi-isä on vuonna 1996 julkaistu Soul Edge -kolikkopeli, joka kääntyi vuotta myöhemmin Playstationille. Länsimaissa pelin nimi oli Soulblade. Siinä ei vielä ollut vapaata syvyyssuunnan liikkumista, mutta aseet hajosivat liian ahkerassa puolustuspelissä. Erikoisuus jätettiin pois Soul Calibureista, mutta nelososan hajoava haarniska ja critical finish ovat idean perillisiä.
Soul Edge ei ollut kaupallinen suurmenestys, mutta Playstation-versio keräsi silti ystäviä. Myös Soul Calibur oli ensin epäonninen kolikkopeli. Peli oli kuitenkin vielä raakile. Dreamcast-versio oli selvästi kauniimpi ja loppuun asti hiottu.
Ensimmäinen Soul Calibur jäi Dreamcast-miesten iloksi, mutta jatko-osa otti vahingon takaisin. Soul Calibur II (Pelit 8/2003, 91 pistettä) ilmestyi Playstation 2:lle, Xboxille ja Gamecubelle. Sarjan popularisointi olikin jatko-osan suurin ansio, sillä menestysreseptiin ei merkittävästi koskettu. Hahmoja toki lisättiin. Kuten uusimmassa osassa, joukossa oli vierashahmoja, jotka eivät istuneet Soul Calibur -maailmaan. Karmein oli Xbox-version sarjakuvapahis Spawn eikä Gamecube-version Zelda ollut juuri kummoisempi. Playstation-versiossa Tekkeneistä tuttu Heihatchi sentään sopi joukkoon.
Taisteluväsymys alkoi vaivata sarjaa, kun jo kolmas Soul Calibur ilmestyi saman konesukupolven aikana. Tyylikin oli hiukan kateissa. Soul Calibur III:n suurin uudistus oli hahmoeditori. Kolmososa julkaistiin vain PS2:lle (Pelit 12/2005, 92 pistettä), ja kotiversioon perustunut arcade-versio vasta myöhemmin. Kehityssuunta jatkuu, sillä Soul Calibur IV:stä ei ole näillä näkymin tulossa arcade-versiota.
Namcolla ei ole ollut hoppu julkaista viimevuotista Soulcalibur Legendsiä Euroopassa. Kiirettä tosin ei ole, sillä mies miestä vastaan -taistelun toimintaseikkailuun vaihtava Wii-spinoff on saanut murskavastaanoton.
Heikki Hurme
89
