Missä vain sankaria tarvitaan, sinne he rientävät auttamaan. He puolustavat hampurilaista ja Coca-Colaa. He ovat Amerikan partiopojista vahvimmat, urheimmat ja vähäpuheisimmat.
Vihreät baretit saavat vain kaikkein hulluimmat itsemurhatehtävät, ja nämä Yhdysvaltojen erikoisjoukot löytääkin useimmiten kaukaa vihollisen maaperältä. Räiskintäpeli Spec Ops: Ranger Elitessä valiosotilaat kohtaavat monta vaaraa. CIA:n kahdeksankymmentäluvulla Neuvostoliiton vastaiseen taisteluun kouluttamia Talebanin fundamentalistisissejä Afganistanissa, ja kansainvälisen huumekaupan kätyreitä Egyptissä.
Riippumatta siitä millainen tehtävä on kyseessä, matkaan lähtee viisi kommandoa. Yksi kommando heittää kranaattia kuin Tahko Pihkala pesäpalloa, toisen käsi ei tärise tarkk'ampuessa, kolmas taitaa konekiväärit ja niin edelleen. Tehtävät ovat monivaiheisia (vaiheiden välillä voi onneksi tallentaa) ja miehet väsyvät, joten sotilaiden valinta nousee arvoon arvaamattomaan. Tai nousisi, jos erikoistuneen ja erikoistumattoman sotilaan välillä olisi havaittavissa eroa.
Vaikka tehtävänannossa usein painotetaankin sitä, että paljastua ei saa liian aikaisin, hiiviskelyä ei maastossa tarvita. Terroristit eivät teloita panttivankejaan, eivät vaikka kuulisivat amerikkalaisvalmisteisen rynnäkkökiväärin vienoa nakutusta viereisestä teltasta. Eikä varovaiseen etenemiseen anneta mahdollisuuttakaan, sillä jenkeillä on tiukkaakin tiukempi aikataulu. Jos ei juokse koko ajan tulta päin tuli hännän alla, loppuu aika armotta ja kotiinpääsy jää pelkäksi haaveeksi.
Kaksin aina kaunihimpi
Spec Opsin kuningasidea on parityöskentely. Pelaajan komennossa on kerrallaan kaksi (missä ovat loput kolme?) sotilasta, joista toista ohjaa tietokone. Ohjattavaa miestä voi vapaasti vaihtaa, ja kompuutterin taistelijalle voi karjahtaa neljä eri käskyä: "Seuraa!", "Paikka!", "Juokse!" ja "Anti soittaa!".
Saattaa kuulostaa koiramaiselta, mutta kone toteuttaa käskynsä paljon hauvaa tyhmemmin. Jos tekoälyä ei varta vasten käske ampumaan, se ei ammu vaikka näkisi vihollisen silmämunat, ja jos sitä käskee juoksemaan se juoksee vaikka alas jyrkänteeltä - ellei satu jäämään kiinni kulmiin. Ja kun kaveria käskee ampumaan, kaveri myös ampuu. Läpi vuorten, läpi panssareiden, läpi edessään tähtäävän taisteluparin se tyhjentää lippaansa uhkaavaan vainolaiseen.
Osaamaton apumies on kuitenkin pieni pulma verrattuna suunnistusongelmiin. Tänä GPS-paikantimien ja avaruudesta kaiken näkevien satelliittisilmien aikakautena kommandojen ainoat suunnistusapuvälineet ovat karkea yleiskartta ja kompassi. Kartasta ei näe kommandojen sijaintia, eikä edes aloituskohtaa. Tiukasti aikarajoitetun tehtävän suorittaminen on enemmän kuin stressaavaa, kun joutuu parhaimmillaankin haahuilemaan eksymisen rajamailla.
Bugit jyrää meitin
Spec Opsin mahdollisuudet tuhoaa lopullisesti ja peruuttamattomasti sen pelimoottori, joka on mädännäisempi kuin yksikään pelin rosmoista. Bugeja on kaiken näköisiä ja oloisia. Graafiikkaötökkä, joka sallii seinien vieressä seisoessa niiden läpi katsomisen, on jo vanha tuttu. Se, että kamera jää lopullisesti nalkkiin seinän väärälle puolelle, on jotain aivan uutta (ja raivostuttavaa). Tekstuurit vilkkuvat, esteiden läpi voi nähdä ja ampuakin, ihmisten läpi kävellä, ja peli jopa kaatuilee.
Kaikki tämä on yhteensäkin vain kärpäsen jätös Itämeressä suhteutettuna hirvittävän huonoon osumantunnistusrutiiniin. On aivan sama, ampuuko vihollista läheltä tai kaukaa, päähän vai takamukseen, puolet osumista jää kuitenkin tunnistamatta. Pulma kärjistyy torneissa kyttääviin tarkka-ampujiin. Oman snaipperin siisti selkäosuma ei vaikuta mitenkään, jonka jälkeen paha poika napsauttaa pitkän tähtäyksen jälkeen napin erehtymättömästi valiosotilaan otsaan.
Tällaisenaan, bugisena ja huonosti suunniteltuna, on vaikea kuvitella kenenkään nauttivan Ranger Elitestä. Hauskempaa sen pelaaminen varmasti on kuin jäkälän jyrsiminen Afganistanin tuulisella arolla fundamentalistien takaa-ajamana, mutta se nyt ei ole mikään meriitti. Sota on helvettiä, mutta ei sen leikkimisen tarvitsisi olla.
55
