Hämä-hämä-häkki, kiipes kankaalle. Tuli suosio rankka, hämähäkin toi. Lisenssikrääsäksi, johon kuuluvat myös pelit.
PSonelle vuonna 2000 ilmestynyt Spider-Man keräsi kohtuullisen hyvät arvostelut. Vaikka jatko-osa Spider-Man 2: Enter Electro ei jaksanut innostaa samalla tavalla, odotukseni uutta PlayStation 2:n Hämis-peliä kohtaan olivat kovat.
Pelin alku on silkkaa Marvel-nostalgiaa. Radioaktiivinen hämähäkki puraisee Peter Parkeria. Sen sijaan, että mieheltä lähtisi hiukset päästä, hän saa supervoimat. Trikoopelle kurittaa konnia siihen tahtiin, että Sonyn superkonsolin voimat eivät aina riitä.
Ensivaikutelma Spider-Manista on kaksijakoinen. Grafiikka ei sinänsä ole ihmeellistä, mutta ensimmäisen tason huikeat pilvenpiirtäjänäkymät kouraisevat mukavasti vatsanpohjasta. Hämähäkkimies liikkuu sulavasti, eivätkä tyhjästä roikkuvat seittiköydet häiritse kuin ohikiitävän hetken.
Ongelmat alkavat, kun sankarilla pitäisi tehdä jotain järkevää. Ohjaimen kaikki napit ovat käytössä, monet vielä useaan kertaan erilaisin yhdistelmin. Valita saa, haluaako sotkea sormensa perinteisellä classic-tyylillä vai uudemmalla enhanced-tavalla. Lisäksi taisteluissa voi käyttää erilaisia komboja, joiden muistamiseen ei pieni pää riitä.
Mikä häkkinen?
Pilvenpiirtäjien seassa peuhaaminen on mukavaa, mutta sisätiloissa Hämiksen ylivertaiset kiipeilykyvyt tuottavat pulmia. Herra Häkki takertuu mihin tahansa pintaan kuin sinitarra, halusi tai ei. Aluksi se on pelkästään hauskaa, mutta riemu loppuu lyhyeen, kun vihollisjoukko nuijii seinällä pyristelevää trikoosankaria, vaikka tarkoitus oli pötkiä pakoon.
Edellä mainitut harmit ovat pieniä kameran poukkoiluun verrattuna. Kaikilla pinnoilla kohkaavan ihmishäkin seuraaminen ei ole helppoa. Valittavana on kaksi kameramoodia: aktiivinen tai passiivinen. Molemmat toimivat yhtä huonosti.
Rasittavinta on, kun kuvakulma ei vaihdu sankarin taakse riittävän nopeasti. Välillä kameraa saa ohjata enemmän kuin hahmoa. Taisteluissa sentään mättöä helpottaa erillinen lukitusnappi, jolloin katse naulautuu tiukasti haluttuun viholliseen.
Ulkona kameran oikkuilut sietää paremmin, jolloin Hämähäkkimiehenä oleminen on leppoisaa. Näppärä hämähäkkitutka näyttää koko ajan oikean suunnan, joten eksymisen vaaraa ei ole. Pienen totuttelun jälkeen seitin varassa kieppuminen ja muut Hämiksen erikoistaidot sujuvat kuin tanssi.
Sittenkin hyvä?
Tallennus onnistuu vain kenttien väleissä, mikä ei ole iso synti, sillä useat pelin 22 tasosta ovat melko lyhyitä toimintapyrähdyksiä. Ongelmana on lähinnä seikkailun lyhyys, varsinkin jos valitsee helpoimman vaikeustason.
Ruudunpäivitys nykii tiukimpien toimintakohtausten aikana, mutta yleisesti ottaen peli soljuu jouhevasti. Tarkasti katsottuna sahalaidat näkyvät, mutta harvoinpa niitä ehtii hektisten taistelujen aikana tuijotella.
Äänet jytisevät analogisena Dolby Pro Logic II:na, mutta musiikki on siitä huolimatta tavanomaista popcorn-jenkkaa. Piristyksenä Bruce Campbell höpöttää selostajan repliikit omalla persoonallisella tyylillään ja muina leffaääninä kuullaan Tobey Maguiren ja Willem Dafoen supliikkia.
Allekirjoittaneelle kävi kuten veli Väyryselle. Kontrollihelvetti muuttui nukutun yön jälkeen nautittavaksi ohjaintyöskentelyksi ja Hämiksen liimautumiskyky erinomaiseksi strategiseksi etenemistavaksi. Oikea peukalo alkoi ohjata kameraa kuin itsestään, jolloin tunsin hallitsevani hahmoa, eikä se minua.
En kuitenkaan uskalla suositella Spider-Mania varauksetta. Kameran poukkoilu ja takkuileva ruudunpäivitys on todellinen ongelma. Lisäksi peli on lyhyt ja hahmon täydellinen hallinta edellyttää kärsivällisyyttä.
Mutta jos hämähäkkikuume yltyy sietämättömäksi, Spider-Man auttaa siihen paremmin kuin pussillinen hota-pulveria.
78
