Vauhtia tukka putkella ja kasvoja kuumottavia räjähdyksiä. Kun on kerran kevyitä kesäelokuvia, miksei aivoja voisi jättää narikkaan myös kesäpelissä?
Mielleyhtymä teatterin hämyyn on suora, sillä Split/Secondissa kaahataan burnoutisti, mutta kolaroinnin sijaan kilpailijat tuhotaan Hollywoodista lainatulla pyrotekniikalla.
Valtava Hercules-kuljetuskone rojahtaa kesken kisan radalle, kerrostalo romahtaa kuin korttitalo, räjähdykset heittelevät autoja ympäriinsä. Tuho ei ole pelkkää tulta, vaan myös tappuraa. Tehtaassa vierivät murskaavat hammasrattaat. Aina ei ketterä pujottelukaan pelasta, vaan keulille kaasuttava saa maistaa yhtäkkiä heilahtavaa valtavaa purkupalloa.
Mautonta? Kyllä! Viihdyttävää? Ehkä split secondin.
Älä aja hiljaa isi
Sivuluisut, hypyt ja imussa ajaminen kasvattavat power play -mittaria. Kun on kerännyt tarpeeksi ylivoimaa, voi laukaista lastin vastustajan naamalle. Hyökkäyspaikat on käsikirjoitettu ratoihin, sillä ansapaikkaa lähestyvä kilpailija paljastetaan ikonilla. Sitten ei muuta tehdäkään kuin paineta kaukolaukaisinta eli X-nappia. Ajoituksella on väliä, ja turvaväli pitää muistaa, jottei saa maistaa omaa lääkettään.
Power playta voi käyttää myös oikoteiden aukaisuun, joskaan ei kovin usein. Ylivoimamittarin täyttymisestä saa tehohyökkäyksen, mutta käyttö on harvinaista, sillä kolme tavallista hyökkäystä tekee paljon enemmän tuhoa. Ylivoimamittari täyttyy niin nopeasti, että hyökkäyskannalla voi olla koko ajan.
Ajotuntuma on Ridge Raceria, mikä ei ole moite. Käännös, pieni kevennys kaasusta ja auto siirtyy luisuun, joka kulkee raiteilla kuin kolmosen ratikka. Perstuntuma radan ja renkaiden välillä ei ole sentään hienostunut, mutta vallan toimiva.
Kisat käydään ränsistyneissä teollisuusympäristöissä, joiden puhki palanut oranssi ja turkoosi värimaailma on puhdasta Michael Bayta. Näyttäviä mutta mielikuvituksettomia ratoja ei erota toisistaan, mutta kisan aikana vaihtelua tuo reitin muuttuminen kierroksesta toiseen. Yleensä räjähdysten kera.
Suurin osa kisoista on perinteisiä parin kolmen kierroksen romuralleja. Lisäksi ajetaan pudotuspeliä ja kisoja kelloa vastaan räjähdysten paukkuessa ympärillä. Pelimuodot, joissa väistellään rekoista tippuvien kaasupullojen tai taisteluhelikopterin ohjuksia, ovat sen sijaan puuduttavia. Kilpaa tänne on tultu ajamaan.
Nollasta pataan
Vauhtia on riittävästi, kunhan alun mopoauton saa vaihdettua astetta tykimpään rassiin. Uusia autoja saakin tiheään. Mikään niistä ei jää mieleen, mutta lisähevosvoimat kelpaavat aina. Vauhdin tuntua, näyttävyyttä ja ohjaustuntumaa parantaisi, jos ruudunpäivitys olisi täysin sujuvaa.
Valitettavasti ydinidea, eli räjähdysten kaukolaukaisu, tuntuu nopeasti vain napin painamiselta. Lähikontaktiinkaan ei pääse, sillä kolarointi on hyödytöntä ja fysiikka olematonta. Itse ajaminen ei sekään tunnu oikein kilpailemiselta, olisivat edes lisänneet boostaamisen.
Ilmiselvät ansat, kuten räjähdelastia kannatteleva helikopteri, on helppo väistää. Periaatteessa jokaisen piilotetun vaarapaikan voi opetella ja kiertää. Hyökkäyspaikkoja on kuitenkin riittävän paljon, ja peli on sen verran kertakäyttöviihdettä, että ulkoa niitä ei ehdi opetella.
Split/Secondin moninpeli ei pelasta. Kaukolaukeaminen on selvästi suunniteltu kuminauhalla kasassa pysyvän lauman kurittamiseen. Moninpelin kardinaalimunaus on vapaus (tai rajoitus) valita auto yksinpelissä avatuista autoista. Pelin läpäisseet kaasuttavat kärkeen ja ovat hetkessä hyökkäysetäisyyden ulkopuolella. Oli alla tykki tai se Toyota, on ajaminen usein yksinäistä, eikä menestys ole itsestä kiinni.
Yksinpeli on hetken huvi. Vauhti ja vaaralliset tilanteet viihdyttävät muutaman sadeillan, mutta sen jälkeen into loppuu, kun jokainen kisa alkaa tuntua samalta. Ehkä kevyt ja kuuma kesäpeli olisi hyötynyt paljaasta pinnasta ja kunnon soundtrackista, kesävirvokkeet sentään saa kaupasta.
74
