Joulu lähestyy ja tasohyppelypelit ryntäävät markkinoille. Vanhat tutut Crash-kettu ja Spyro-lohikäärme hyppelevät perheen pienempien (ja vähän isompienkin) iloksi uusissa seikkailuissa.

Ei siitä niin kauan vielä ole, kun tasohyppelyt olivat sivusta kuvattuja kaksiulotteisia pelejä. Sitten mukaan tuli kolmas ulottuvuus. Nykyään tyylipuhtaita tasohyppelyitä saa etsimällä etsiä, ne ovat pikemminkin toiminnallisia 3D-seikkailuita. Tämä pätee myös Spyron ja Crash Bandicootin uusiin peleihin.

Spyro ja Crash kuuluvat kumpikin VU Gamesin julkaisulistalle, mutta muitakin yhtäläisyyksiä on. Niistä selkein on sama tyylilaji. Sekä Spyro että Crash kuuluvat tunnetuimpien PlayStation-hahmojen joukkoon. Kummankin sankarit pelit sopivat koko perheelle ja molemmat ovat yksinpelejä. Kummastakin on povattu joulumarkkinoiden hittiä. Kumpikin peli on lievä pettymys kaikessa tavanomaisuudessaan.

Tämä on hjuumoria

Crash Twinsanity yrittää tavoittaa jotain uutta tarinallaan. Vanhat veriviholliset Crash Bandicoot ja tohtori Neo Cortex joutuvat tekemään yhteistyötä pelastaakseen kotimaansa, Nsanity-saaren.

Juoni on juuri niin yhdentekevä kuin jotakuinkin kaikissa tämän tyylilajin peleissä. Silti Crash Twinsanityn valtti on pitkälti juuri käsikirjoitus. Peli sisältää lukuisia tappohauskoja vitsejä, joista osa on verbaalisia, osa visuaalisia. Crash pilkkaa hyvätahtoisesti myös omaa mytologiaansa ja historiaansa. Crash Twinsanity naurattaa minua enemmän kuin 85 prosenttia nykykomedioista.

Juonesta ja kässäristä huolimatta itse peli on sitä samaa kuin ennenkin: hyppimistä, taistelemista ja yksinkertaisten ongelmien ratkomista. Crash on kuitenkin oppinut uusia temppuja ja hänellä on käytössään uusia apuvälineitä. Ilmeisesti Crash on käynyt vierailulla Kelju K. Kojootin keksintöpajassa. Muut uutuudet on lainattu Ratchet & Clankilta ja Jak & Dexteriltä ja myös Super Monkey Ballia käydään kuppaamassa. Mikäpä siinä, on viisaampaa kopioida hyviä pelejä kuin huonoja.

Graafisesti Crash Twinsanity on kohtalaisen nätti. Vaikuttavinta on nopea ja vakaa ruudunpäivitys, ja harvoin kuulee onnistuneempaa pelimusiikkia. Teknisestä suorituksesta Crash Twinsanity saa paljon paremmat pisteet kuin taiteellisesta vaikutelmasta. Peli-iloa riittää enintään 8#9 tunniksi, jo kuutisen tuntia riittää hardcore-padistelle.

Spyrolla nousi päähän

Jos Crash Twinsanityn tarina ei ole suurta kertomakirjallisuutta, ei sitä ole myöskään Spyro: A Hero's Tail. Spyrossa pisteet keräävät kivat minipelit ja viisi pelattavaa hahmoa. Oma suosikkini on kersantti Byrd, apuraketilla lentävä pieni ja sisukas pingviini.

Spyron vastustaja on paha Red Dragon. Spyro taistelee vihollisia vastaan erilaisten hönkäysten (tuli, jää, sähkö ja vesi) avulla ja päällään puskemalla, myös hyppytamppaus onnistuu. Spyrolla on lisäksi aivan uusia kykyjä, siitä on kasvanut varsinainen ninja.

Eteneminen on Spyrossa vapaampaa ja kentät ovat avarampia kuin Crashissa. Peli saattaa olla liiankin laaja ainakin pienemmille junioreille. Sitä tiettyä lukittua aarrearkkua tai taakse jäänyttä Dark Gemiä sain itsekin etsiä välillä tosissani ja kohtalaisen kauan.

Myös Spyrossa on runsaasti huumoria, mutta tyyli on aivan erilainen kuin Crashin seikkailussa. Hero's Tailin päävitsi on siinä, että Spyro on ylimielinen ääliö. Maine on noussut Spyrolle päähän ja symppiksestä lapsilohikäärmeestä on tullut vastenmielinen nilkki. Toisaalta, onko se suurikaan ihme, kun kyse on olennosta, joka jatkuvasti hakkaa päätään täydellä vauhdilla kaikkeen mahdolliseen lampaista kiviseiniin?

Järkeni on Crashin puolella mutta sydämeni Spyron. Vaikka Crash on teknisesti parempi peli, Spyroa oli hauskempi pelata. Kumpikaan peli ei ole niin lapsellinen kuin äkkiä vilkaisten näyttää. Sankareiden liikevalikoima on laaja ja usein eteneminen vaatii ihan oikeaa ajatustyötä.