SSN-21 Seawolf – Sukeltaa susien kanssa

Ei tarvitse paljoa Clancya lukea kun jo alkaa kutkuttaa päästä kipparoimaan nykyaikaista sukellusvenettä. Mahdollisuuksia osallistua syvyyksien kuurupiiloon ei ole paljon, pystyykö Seawolfin laatu korvaamaan määrän?

SSN-21 Seawolf on hyökkäyssukellusvene, joka tulevaisuudessa korvaa Los Angeles -luokan purkit, mikäli budjettileikkaukset eivät ehdi ensin. Pelintekijöillä ei tällaisia ongelmia ole, vaan Seawolf pääsi pääosaan 688 Attack Subin pojassa.

Venäjä aloittaa sodan jokseenkin kautta koko maapallon, miehittäen melkein jopa Ruotsin, jonka taidokas armeija onnistuu kuitenkin heittämään heidät takaisin merelle. Venäjän presidentin nimeä ei mainita, mutta eiköhän se Z:lla ala. Seawolfin tehtävänä kiinteistä tehtävistä muodostuvassa kampanjassa on suojella kauppa-aluksia, upottaa sota-aluksia ja vainota ohjusveneitä.

Tehtävät saa toki pelattua yksittäinkin ja haluamassaan järjestyksessä, ja uudelleen pelatessa aluksien paikat muuttuvat.

Ei meluta saa, torpedo tulla voi ikkunan taa

Nykyaikainen sukellusvenesota perustuu ääneen, tai pikemminkin sen puutteeseen. Periskoopin asemesta vihollisia metsästetään huipputarkoilla mikrofoneilla sekä pinnan alta että yltä. Kaikki alukset eivät suinkaan ole vihollisia, onpa mukana satunnaisesti myös ystävällisiä sukellusveneitä, jotka jopa osallistuvat taisteluun eivätkä ole vain koristeina.

Koska on selvää, että mitä nopeammin liikkuu sen enemmän purkista lähtee meteliä, niin käytännössä tappajat liikkuvat hiljaa vedettävä sonar perässä roikkuen. Nämä ovat niin sanottuja passiivisia sensoreita, joista itsestään ei lähde ääntä. Luonnollisesti Seawolfissa on myös aktiivisonar, jonka lähettämällä äänipulssilla löytyy kyllä kaikki piileskelevä. Mikäli sitä käyttää, voi Seawolfilla saman tien järjestää Motörheadin konsertinkin, koska se ei siinä äänikonkurssissa enää paljon paina. Omia ääniään voi vaimentaa liikkumalla ylösalas merissä olevissa lämpökerroksissa, jotka heijastavat ääntä, tai kutemalla tosi syvissä vesissä.

Seawolfissa on sonarnäyttö, jossa erityyppiset kontaktit näytetään eri väreillä ja manuaalista tihrustettavalla äänijäljellä. Vaikka manuaali kuinka korostaa sen tärkeyttä, olen eri mieltä. Minä onnistuin löytämään sukellusveneitä, joita tietokone ei suostunut löytämään, mutta sepä taas löysi kauheista kohinalähteistä sukellusveneitä, joiden olemassaoloa en edes epäillyt. Kirottua tietokonetta ei edes saa tunnistamaan niitä kontakteja joita haluaa, vaan se tunnistelee niitä itsekseen.

Ja kun maali on sekä löytynyt että tunnistettu, onkin aika ladata torpedoputket ja heitellä manuaalia ympäri seiniä.

Torpetojen sukua

Seawolfin ostaneella on syytä olla kokemusta ydinsukellusveneiden komentamisesta, sillä Seawolfin manuaali on uskomattoman huono ja sisältää noin puolet tarvittavasta tiedosta. Osan saa selville itse pelin lokikirjasta (maalisymbolit), mutta niinkin tärkeä asia kuin torpedot ohitetaan täysin.

Seawolfin torpedoarsenaaliin kuuluu 24 Mk-48-torpedoa, 4 Mk-48 Stasis-torpedoa ja vielä 24 Mk-48 Wakehoming -torpedoa. Hiukka loogista. Stasistorpedojen funktio on täysin epäselvä, koska laukaistaessa ne vain jäävät paikoilleen. Ehkäpä ne on tarkoitettu perässä tulevien vihollisten kiusaksi.

Wakehoming-nelikasit toimivat vain ja ainoastaan pintamaaleja vastaan. Kun laiva saa osuman muttei uppoa, sen vauhti putoaa nollaan, jolloin vanavesihakuinen malli ei enää löydä sitä, ja homma täytyy viimeistellä normaalimalli-48:lla. Ohhoijaa.

Perusnelikasin saa menemään kauas mutta hitaasti tai lähelle mutta nopeaan. Kantomatkoja ei löydy mistään, sen enempää kuin jäljellä olevaa toimimisaikaakaan, ja huomautus ohjauskaapelin katkaisusta tulee pari sekuntia ennen kuin se katkeaa. Ongelma on se, että usein olisi syytä itse räjäyttää torpedo ennen kuin se alkaakin hakeutua kohti omaa sukellusvenettä. Outoa kyllä, torpedojen laukaisu ei aiheuta ääntä (kummallakaan puolella) vaikka sen pitäisi, ne kun puhalletaan matkalle paineilmalla.

Torpedojen lisäksi Seawolf on varustettu vielä Sealance-, Harpoon- ja Tomahawk-ohjuspareilla. Sealancet ovat sukellusveneitä vastaan, muilla eliminoidaan pinta-aluksia. Ohjusten huonona puolena on se, että ne huutavat: "Hei! Täällä minä olen! Ampukaa minua!"

Vaarana valikot

Suunnittelijoilla on ollut taas aivot nollalla. Ensinnäkin Seawolfin käyttöliittymä on (aiheeseen tosin sopivasti liittyen) varsin syvältä. Menut jakautuvat liian moneen alimenuun ja onnistuvat vielä peittämään ärsyttävästi ruutuakin siinä sivussa. Onneksi Seawolfiin on lisätty jonkin verran näppäinoikoteitä, joten kokonaisuus on jotakuinkin pelattava.

Seawolfin toteutuksen omituisuuksista häiritsevin on karkeapykäläinen nopeudensäätö, jolle on viisi optiota 11,4 solmusta aina huimaan 60 solmuun asti kolmella välipykälällä. Kytkemällä moottorit nollalle ja käyttämällä autopilottia aluksen saa kyllä lipumaan 3,5 solmun verkkaista vauhtiakin.

60 solmun varppivauhti on todella paljon, sillä Los Angeles -luokan aluksen huippuvauhti on vähän yli 30 solmua, ja Red Storm Risingissa Seawolf-luokan nopeudeksi oli ilmoitettu 35+ solmua.

Musiikkia korville

Ottaen huomioon kuinka tärkeää hiljaisuus sukellusvenesodassa on yllättäen juuri äänipuolella Seawolf iskee täyteen kymppiin. General MIDI -musiikki myötäilee tapahtumia sopivasti taustalla ketään ärsyttämättä. Miehistö kertoo kapteenilleen tapahtumat digitaalisesti ("My God! We are all going to die" on suuri suosikkini), ääniefektejä on runsaasti, mutta varsinkin hydrofoni on poikkeuksellisen hyvin toteutettu. Siihen on nimittäin samplattu toistasataa sukellusvenettä, pinta-alusta, merenelävää ja muuta, joilla kaikilla on oma yksilöllinen äänensä.

Graafisesti näyttävin peli on periskoopin läpi katseltaessa, mutta se on itsemurhan omainen teko, sillä tutka löytää periskoopin tosi nopeasti. Turvallisempaa on käyttää Seawolfin kauko-ohjattuja kameroita, jos pakko pinnalle on kuikuilla. Muuten grafiikka on karun käytännöllistä, eksoottisen näköinen sonar miellyttävimpänä poikkeuksena.

Seawolfin onneksi sukellusvenesodan syvin olemus on pelissä säilynyt. Seawolf on täynnä juuri sitä piiloleikkiä merenpohjalla, joka puuttui täysin Subwar 2050:sta, ja se on tärkeintä. Yllättäen nimittäin huomasin pelaavani Seawolfia melkoisella kiinnostuksella, usein jopa suorastaan innoissani. Eikä Seawolfin kolmaskaan bonus, modeemipeli, ainakaan haitaksi ole.

Joten kompuroinnista huolimatta Seawolf kuitenkin jaksaa pelinä kantaa, mikäli kriteerinä on se, onko pelatessa hauskaa vaiko eikö. Red Storm Risingin haastajaksi siitä ei kuitenkaan ole.

82