Jos Mafia oli hyvä mafiaelokuva hyvään peliin yhdistettynä, on Elite Forces 2 hyvä Trekkijakso keskinkertaiseen peliin naitettuna.
Tähän mennessä jokainen pelaamani Star Trek -peli 25th Anniversarya ja Judgment Ritesia lukuun ottamatta on ollut pettymys (Kokeilisit Starfleet Commandeja. _nn). Elite Force oli kelpo perusräiskintä, ja kakkososassa on keskitytty vielä enemmän tarinankerrontaan ja hahmoihin. Tuntuu kuin se yrittäisi olla avaruuden Mafia, mutta eipä liikaa innostuta.
Elite ykkösen väliin jättäneille: luutnantti Alexander Munro johtaa hasarditiimi Trek-SWATia, jonka tehtävänä on käydä ne käymättömät korpimaat, joihin tavalliset punanutut eivät uskalla, löytää uusia elämänmuotoja ja ampua ne seulaksi vaiheisilla ja raskaammalla kalustolla.
Suoritettuaan prologina borgikuution puhdistuksen ja poiston, sankarit siirretään Voyagerilta akatemiaan kouluttajiksi. Parin vuoden maitojunan jälkeen itse vanha nahkatukka haalii heidät Enterprise E:lle omaksi hasarditiimikseen. Vasta tästä varsinainen tarina ja peli alkaa.
Elämää suurempaa elokuvaa
Tarina on selvästi Elite Force kakkosen kantava voima, mutta jää melko tavanomaiseksi. Sen enempää iloa pilaamatta mukaan mahtuu pari sotaa käyvää rotua, uusi ötökkälaji ja tietenkin kolmiodraamaa kannella a la Chris Roberts. Haarautuvaa juonipolkua mainostetaan myös, mutta "vaihtoehdot" rajoittuvat lähinnä siihen, minkä muijan Munro pokaa.
Huolimatta tavanomaisista ja melko yllätyksettömistä juonenkäänteistä, runsaat välinäytökset on tehty kovalla ammattitaidolla. Ohjaaja osaa hommansa, ja ääninäyttely on suurimmaksi osaksi ensiluokkaista. Eipä Patrick Stewartilta voisi vähempää odottaakaan. Kun Munro hortoilee hasarditehtävien välillä Enterprisen käytävillä, törmää tuon tuosta usein hyvinkin hymyilyttäviin keskusteluihin laivaväen välillä. Juonensa ja teknisen toteutuksen ansiosta Elite Force 2 voisi siis olla pitkäksi venähtänyt kelpo Trek-episodi.
Tasokasta?
Jos hienon kerronnan ottaa pois, jäljelle jää melko tavanomainen ammuskelupeli. Vaiheinen on pelkkä perusase ja järeämmät pyssyt voisivat olla mistä tahansa scifiaiheisesta FPS:stä. Jos nimet ja ulkonäön vaihtaa, listalla komeilevat vanhat tutut haulikko, rynnäri, sinko, gatling, kranaattikivääri, snipu ja VIP9000, eikä tähän olisi tarvittu Quake-modia kummempaa.
Aseita astetta mielenkiintoisempi on uskollinen 3U-ilmaisin. Tällä vekottimella voi keilata muun muassa rikki ammuttavia seiniä, kaasuvuotoja ja muuten näkymättömiä energialähteitä. 3U:lla myös availlaan lukittuja ovia ja ratkotaan yksinkertaisia puzzleja, kun rikkoutuneita virtapiirejä pitää ohittaa tai tavallista kinkkisempi lukko avata. Lähes kaikki lukitut ovet pitää kuitenkin avata perinteisempään malliin hortoilemalla ympäriinsä ja etsimällä nappi.
Tasoihin on saatu mukavasti vaihtelua, mikä tarkoittaa sitä, että mukaan mahtuu myös huonoja. Erityisen uuvuttava on jättimäinen tehdaskompleksi, jossa hyppimiseen menee hermo, mutta kaikeksi onneksi muualla pelissä ei juuri surmanhyppyjä suoritella.
Muutama ulkoilmataso tuo raikkaan tuulahduksen tunneleissa ja käytävillä könyämiseen, mutta paha kyllä liikkuminen on rajoitettu selvästi ennakoiduille poluille. Muutenkin kentissä on hiukan sellainen tuntuma, että pelaajaa vedetään liian tiukasti eteenpäin sitä reittiä, jota tekijät haluavat. Sopiihan se toki pelin elokuvakerronnalliseen tyyliin. Suurin osa kentistä on joka tapauksessa ihan kivoja, eikä kovin järkyttävää tallennusrumbaa synny.
We are the Borg. Our AI is futile.
Jos toiminta muuten on hyvää keskitasoa, tekoäly onkin taas kerran heikoin lenkki. Munron rinnalla on usein kavereita taistelemassa, mutta ne olisi kannattanut jättää kokonaan pois, koska tällaisten peelojen läsnäolo lähinnä särkee illuusion eliittitaistelutiimistä. Ne eivät osaa ryömiä, hyppiä tai kiivetä tikkaita, ne osaavat vain kävellä perässä ja ampua perustulta yhdellä aseella, eivätkä tee sitäkään kovin hyvin. Sen sijaan niiden suurinta hupia on tunkea tulilinjalle, joten ei ole mikään ihme, että kaverit ovat kuolemattomia harvaa erikoistapausta lukuun ottamatta.
Tämän vuoksi Munro saa tavan takaa ryömiskellä, kiipeillä ja hyppiä availemaan kavereilleen ovia, mikä tuntuu enemmän Lemmingsien pelaamiselta kuin tiimityöskentelyltä. Flashpointien ja Rainbowien jälkeen tällaista ei enää pitäisi suvaita peliltä, joka väittää kertovansa eliitti-iskuryhmän johtajasta.
Vihollisen tekoäly ei ole aivan niin onneton, ja vaikkeivät ne taktiikoita osaakaan, ainakin ne älyävät hyvänä päivänä käyttää hyväkseen suojaa ja antaa suojatulta toisilleen. Jotain uskottavuutta tavoitellaan silläkin, että pahasti haavoittuneet humanoidit juoksevat karkuun.
Fotonitorpedohippaa
Tuttuun tapaan Elite Force kakkosessa on moninpeli, jossa voi rellestää joukolla joko toisiaan tai botteja vastaan. Moninpelivaihtoehdot ovat ammuskelupelille hyvin tyypilliset: deathmatch, tiimideathmatch ja lipunryöstö. Hiukan omalaatuisempaa väriä antaa pomminpurku, jossa pitää löytää pommi ja virittää se vastustavan tiimin tukikohtaan. Sääntöjä on helppo viilata esimerkiksi aseiden tehossa (laaki ja vainaa onnistuu), ja pelaaja voi eräissä moninpelityypeissä valita erikoistehtäväkseen sellaisia kuin lääkintämies ja tarkk'ampuja.
Moninpelikarttoja ei ole kovinkaan paljon ja nopeasti oppii, mihin tappavimmat aseet spawnaavat, joten touhu meneekin usein tyypilliseksi ralliksi halutuimpien mörssäreiden perässä. Hieman erikoisena ratkaisuna uusia kenttiä saa käyttöön löytämällä yksinpelistä piilotettuja esineitä # keinotekoinen tapa lisätä pelin pituutta tai uusintapeliarvoa.
Popcornit esiin
Elite Force 2 on saanut ihan hyvän vastaanoton, joten huhut siitä, että kehitystiimi olisi saanut kenkää pelin huonouden vuoksi voinee unohtaa. Kyseessä taitaa olla pelialalla nykyään tavallinen yrityssaneeraus.
Vanhahkosta grafiikkamoottorista on viritetty varsin näyttävä ja sutjakasti pyörivä paketti, ja äänimaailma on elokuvatasoa. Kun tämän lisää hyvin toteutettuun, vaikkakin tavanomaiseen tarinaan, käsiin jää kelpo leffa, jossa on ihan siedettävä ammuskelupeli. Erillisen kehun arvoista on pelin ja elokuvaelementtien lähes Mafian tasoinen saumaton yhdistäminen.
Vaikka Trek-innostukseni lopahti Babylon 5:n myötä, tarina oli se, joka minulla jaksoi pitää mielenkiinnon yllä. Elite Forcea voi siis huoletta suositella kaikille scifin ja perinteisen alkeellisen FPS-ammuskelun ystäville, vaikkei trekkie olisikaan. Puhtaasti pelkkänä FPS-räiskintänä se on lähinnä keskinkertainen.
82
