Jos on olemassa vaikeasti ohjelmoitavia pelejä, niin Star Trek -pelit kuulunevat listan kärkeen. Ensin Paramountin pilkunviilaus myöhästyttää julkaisua määrättömiin, ja sitten fanaattiset trekkerit tarkistavat, että pilkut on viilattu oikein. Miten käy rumbassa toisen julkaistun Next Generation -pelin A Final Unityn?
Star Trek The Next Generation: A Final Unity on siitä vänkä peli, että se on tasan suunnattu trekkereille, ja tavallinen pelimies saa siitä tuskin muuta kuin pahan mielen. Vaan miksi Holobyte sitten tekee taloudellisen itsemurhan julkaistessaan pelin, joka vetoaa vain mitättömän avaruussarjan keskenkasvuisiin katsojiin?
Kai se liittyy siihen, että Star Trek The Next Generation oli Yhdysvaltojen katsotuin draamasarja eikä pärjää huonosti muuallakaan, ja että Star Trek ilmiönä on jo osa länsimaista kulttuuriperinnettä. Peli siis saa (pääosin aikuiset) katsojansa kauppoihin, jollei se ole täysin susi. Ja vaikka A Final Unity vähän karvainen päältä onkin, ei se sentään vielä kuuta ulvo.
Space, The Final Frontier
Neutral Zonen rajoilla partioiva Enterprise vastaa garidialaisen partioaluksen hätäkutsuun ja pelastaa sen D'deridexx-luokan Warbirdin käsistä. Kun Picard lyö nokkansa garidialaisten sisäpolitiikkaan, alkaa tapahtua. Koska juoni on A Final Unityn vahvin porkkana, en siitä sen enempää kerro. Sanotaanko, että alku on vähän tylsä, sitten kiinnostuskäyrä nousee rankasti, ja mielenkiinto säilyy loppuun asti, vaikka Unity Device onkin vähän liian mahtipontinen laite.
Jos Unity olisi televisiosarjan jakso, se olisi kaksi-kolmiosainen ja enimmäkseen keskinkertaista parempi. Pelinä käsikirjoitus häviää Interplayn Trek-peleille: huumori ja mielenkiintoiset sisäpiirivitsit ja -viittaukset puuttuvat. Tosin huumorin osuus Next Generationissa ei muutenkaan ole merkittävä.
To boldly wait...
Star Trek: A Final Unitya on odotettu jo pari-kolme vuotta. Odotukset olivat korkealla, sillä aliavaruudesta kantautuvat viestit loivat kuvaa pelistä, jonka rikasta, polveilevaa juonta seuratessa, laajaa galaksia tutkittaessa ja Enterprisen kapteenia leikkiessä menee aikaa kuukausikaupalla. Ja sitten se tuli!
Kolme iltaa myöhemmin lopputekstejä katsellessani oli vähän outo olo. Tämä kömpelön oloisesti ohjelmoitu lineaarinen seikkailupeli, jossa on lisänä taktista taistelua kahta vihollisalustyyppiä vastaan, ei oikein palkinnut odotusta.
Kävikö niin, että Spectrum Holobytellä ei ollut varaa rahoittaa venyvää ja vanuvaa projektia, vaan kunnianhimoisista visioista leikattiin suurin osa pois, ja loput pistettiin myyntiin?
Picard to Enterprise
Suurin osa pelistä on ihan normaali hiiriohjattu seikkailupeli, joka tapahtuu kuudessa eri paikassa (toivottavasti muistin oikein). Planeetoilla seikkaillaan ja ratkotaan perinteisiä ongelmia perinteisellä neljän toiminnon käyttöliittymällä. Pahimpana ongelmana on se, että pelaamisen jälkeen nenään sattuu, koska pelaaja raahataan siitä kiinni pitäen lähes koko pelin läpi.
Alimmalla vaikeustasolla loittoryhmä vääntää automaattisesti turhan selviä vinkkejä, vaikeammilla tasoilla ne joutuu jopa kysymään. Jotkut ongelmista voi ratkaista vain tietyllä henkilöllä, mutta ne ovat harvassa. Graafisesti seikkailuosuudet ovat varsin hienoja, mutteivat mitenkään poikkeuksellisen upeita.
Minä, kapteeni Jean-Nic Nicard
Odotin tosi paljon pelin toiselta puoliskolta eli avaruudessa viipottamisesta Galaxy-luokan tähtialuksella. Enterprisellä lentely on kuitenkin aika pettymys. Ensinnäkään pelin juoneen kuuluvien paikkojen lisäksi maailmankaikkeudessa ei ole mitään tutkittavaa, ei mitään bonus- tai satunnaistehtäviä, eikä nähtävästi edes muita aluksia kuin Enterprise, romulaanien D'deridexx-luokan Warbirdejä ja chodakien aluksia. Aika mielenkiintoista, sillä muun muassa manuaali mainitsee, miten muut alukset tunnistetaan taktisessa näytössä.
Taistelua ei sentään käydä joystick-ohjattuna, vaan näppäimistöltä. Mikäli ei halua jättää taistelua tietokoneelle eli Worfille, voi alusta ohjastaa joko näppäimistöltä suoraan tai komentamalla hiirellä alus tekemään taktisia manööveerejä. Ja sitten sopivassa välissä ammutaan fotonitorpedoja ja räiskitään phasereilla. Ainakin ergonomisesti koko taistelu on aika karmivaa: oleellinen tieto on kätketty valikoiden taa, ja niiden toimivuus kiintolevyn sahatessa on kyseenalainen. Taistelun kulku onkin enimmäkseen hämärän peitossa, ja Enterprise saattaa räjähtää ilman, että pelaajalla on pienintäkään käsitystä miksi. No, ainakin taistelu on hienon näköistä.
Hienoa kolmiulotteista navigaatioruutua tarvitsee pelin kuluessa tasan kaksi kertaa, mikäli torpedotankkausta Starbasella ei lasketa. Enterprisen konehuone, jossa säädellään aluksen energiajakelua ja jossa vahingot korjataan, on käytännössä jotain jonka kaikki varmaan jättävät LaForgen käsiin.
Red Alert! Shields Up!
Spectrum Holobyte on saanut jokaisen seitsemän miehistön jäsenen puhumaan peliin oman hahmonsa vuorosanat ja vielä Majel Barretin Enterprisen tietokoneeksi. Picard, Riker, Worf, Data, Troi, LaForge ja Crusher selviävätkin kunnialla, mutta sivuosien näyttelijät niin sanoakseni värittävät roolejaan.
Yllättäen vain yhden rompun vievä peli sisältää melko kitsaasti animaatiojaksoja, ja niidenkin pääosassa on pääsääntöisesti Enterprise. Jos animaatioita onkin vähän, niin ne saa sitten pyörimään vaikka 640x480-resoluutiolla 65536 värillä.
Koneelta vaaditaan tavallista enemmän. Alle 486/66:n Unity tuskin pyörii kovinkaan esteettisesti, ja siinäkin täytyy olla 16 megaa RAMia. Kotikoneessani, jossa hölskyy vain 8 megaa, animaatiot nykivät pahasti, vaikka tiputin värejä ja ruudun kokoa. Kiintolevyä sahattiin pelin aikana kuin viimeistä päivää, mikä haittasi muun muassa taisteluosuuksia. Nimittäin Enterpriseltä alkoi jo pelti rypistyä, kun vasta sain aloin saada sitä ohjattavaksi.
Pelin aikana vaaditaan vähintään 16 megaa tyhjää kiintolevytilaa, jotta pelin tekemä swappitiedosto mahtuu sinne.
Internetissä oli lisäksi kova itku & poru siitä, että Unitya oli todella vaikea saada toimimaan ja pysymään pystyssä. Minulla ei ollut vaikeuksia, ja peli kaatui vain pari kertaa, mutta kokemusta koneen asetusten virittelystä on kyllä syytä olla.
Star Trek: A Final Unity on kaikesta itkusta, valituksesta ja särkyneistä odotuksista huolimatta hyvä peli, tai sanotaanko Trek-kokemus. Silti Interplayn Trek-pelit vetävät vielä pitemmän korren: ne ovat sentään aitoja seikkailupelejä, ja alkuperäinen Star Trek on vangittu niihin paremmin kuin hyvin.
Eli siis: A Final Unity on peli trekkerille, jonka koneessa on vääntöä. Muiden kannattaa harkita.
85
