Kun olen kertonut tutuille, että pelaan juuri The Phantom Menacea, he kysyvät luonnollisesti, minkälainen peli on. Suurena Star Wars -fanina huomasin aloittaneeni kommenttini aina sanoilla "no, onhan se Star Wars". Ei hyvä merkki itse peliä ajatellen, ei todellakaan.
Alunperin Phantom Menacen piti ilmestyä jo puolisen vuotta sitten. Kun peliä oli vielä tehty tätä ennen jo parin vuoden ajan, oli lupa odottaa jotain suurta. PC-pelaajat ovat saaneet nauttia monesta jopa hyvästä Tähtien sota -pelistä jo vuosien ajan. Saataisiinko PlayStationille nyt ensimmäinen sellainen?
Pitkä kritiikki lyhyesti: Phantom Menace on ok toimintaseikkailu _ ei tippaakaan enempää, ei tippaakaan vähempää.
Peli seuraa elokuvan juonta hyvin tarkasti. Tapahtumat saavat alkunsa, kun jedi-ritarit Qui-Gonn Jinn ja Obi-Wan Kenobi saapuvat planeetta Naboolle selvittämään kauppakriisiä. Tehtävä on rauhanomainen noin kaksi minuuttia ja sitten alkaa varsinainen show.
Myös myöhemmin maisemat ovat tuttuja: Naboon suoalue, Otoh Gungan vedenalainen kaupunki, Theedin palatsin puutarha, Tatooinen autiomaaplaneetta, Mos Espan avaruustukikohta... Kaikkiaan suuria tasoja on 13. Pelattavaa riittää siis aivan tarpeeksi.
Sama vanha juttu
Jos Phantom Menace ei "olisi Star Wars", se ei suurta mielenkiintoa herättäisi. Koska se kuitenkin on, peli myy varmasti kuin jäätelö kesähelteellä. Toivoin, että LucasArts olisi ottanut riskin ja tehnyt jotain edes lievästi omaperäistä. Sekin olisi myynyt, sillä olisihan sekin "ollut Star Wars".
Nyt on menty yli siitä, missä aita on matalin ja haettu pienin yhteinen nimittäjä. Jos pelissä kerätään aseita, energiaa ja muita apuvälineitä, hypitään ja taistellaan ja välillä selvitellään puzzleja, ei siinä omaperäisyyspisteitä voi antaa.
Alussa pelaaja on nuori Obi-Wan Kenobi, mutta myöhemmin pääsee pelaamaan myös Qui-Gonnia, kapteeni Panakaa ja kuningatar Amidalaa. Liam Neeson ja Ewan McGregor eivät ole viitsineet dubbaukseen ryhtyä, joten heidän sijallaan kuullaan siedettäviä imitaattoreita. Monet sivuosaäänet ovat suoraan elokuvasta ja toiset taas eivät. Ääninäytteleminen on kuitenkin kauttaaltaan kunnossa.
John Williamsin musiikki on aina yhtä komeaa, eikä äänitehosteissakaan ole valittamista. Bonuksena rompulta löytyy aivan erikseen eräänlainen the making of -tyylinen musiikkivideo Duel of the Fates, joka on Williamsia komeimmillaan.
Tehtävien aikana tarinaa eteenpäinvievät animaatiopätkät on tehty pelin omalla grafiikkamoottorilla. Sen sijaan leveleiden välipätkät ovat komeaa tietokoneanimaatiota, joka on tehty nimenomaan tätä peliä varten. Hämmästyttävää on, että peli, joka perustuu ihmiskunnan historian visuaalisesti näyttävimpään elokuvaan, on näin jumalattoman ruma. Eihän grafiikka ole edes kohtalaista nykytasoa, vaan pahimmillaan kuin 16-bittisten aikakaudelta.
Hutkitaan ja mätkitään
Ongelmat alkavat aseistuksesta. Alussa pelaajalla on käytössään vain lasermiekka. Paitsi, ettei se mikään oikea lasermiekka ole. Ilmeisesti Voiman pimeän puolen pojat ovat käyneet pöllimässä lasermiekan ja laittaneet tilalle fosforoidun pesäpallomailan. Kun elokuvassa miekka viipaloi kertahuitaisulla kaiken panssarivaunua pienemmän, pelissä vempele ei pure edes eiliseen hiivaleipään. Turhauttavaa huitomista.
Myös ensimmäiset käsiaseet ovat oikeita hernepyssyjä. Vain kranaateista on vähän enemmän iloa, mutta niitä löytyy aivan liian harvoin. Myönnetään, että pelin idea osaksi on se, että joskus on viisaampi juosta karkuun kuin taistella, mutta ei moisessa mitään hauskaa ole.
Phantom Menacen vaikeusaste on hämäävä. Peliin pääsee nopeasti sisään, joten vaikutelma aloittelijoillekin sopivasta pelistä on valmis. Mutta jo parin levelin jälkeen alkavat kirosanat lennellä. Taisteluihin tarvittaisiin jotain kättä pidempää. Lisäksi pelin puolivälin jälkeen tulee sellaisia puzzleja, että ei ole häpeä, mikäli kovempikin mestaripelaaja joutuu turvautumaan Internetin apuun.
Eihän siinä mitään, että peli on vaikea. Hyvä että sellaisiakin yhä lyötyy. Mutta kun se vaikeus on saatu aikaan epäonnistuneella pelisuunnittelulla, se ottaa pannuun. Aseiden lisäksi ongelmia aiheuttaa kuvakulma, joka on korkealla takaviistossa, mutta laskeutuu alemmaksi, kun hahmo liikkuu. Obi-Wanin päälakea tulee tuijotettua kyllästymiseen saakka.
Kontrollit
Hahmon liikuttaminen ja muut temput onnistuvat helposti. Oikea tatti tai suuntanäppäimet liikuttavat päähenkilöä ja vasemmalla tatilla tai hartianäppäinten avulla voi tehdä pikakuperkeikan oikealle tai vasemmalle. Muut kontrollit ovat samasta klisevarastosta kuin muissakin peleissä: hyppy, aseen käyttö ja ja asioiden aktivointi.
Joillekin vastaantulijoille voi puhua. Silloin haluttu kysymys valitaan parista valmiista vaihtoehdosta. Parhaimmillaan saaduista vihjeistä on ihan oikeasti apua, joten ne kannattaa kuunnella loppuun saakka.
Yksi omaperäinen keksintö Phantom Menacessa kuitenkin on. Kolmiosta lähtee Jedi Push, joka on eräänlainen henkinen voimaisku, joka lamauttaa viholliset hetkeksi. Jedi Push tuo peli-iloa hieman lisää, vaikka välillä se tuntuu toimivan aika sattumanvaraisesti.
Liikkuminen käy hermoille silloin, kun pitäisi kulkea yläilmoissa ohutta puunrunkoa tai muunlaista siltaa pitkin. Jos tatti vähänkin lipsahtaa väärään suuntaan, kohtalona on putoaminen. Tällaisissa kohdissa kannattaa siirtyä hetkeksi digitaaliohjauksen puolelle, se helpottaa millintarkkaa vaeltamista.
Olen pahoillani, mutta Phantom Menacesta on vaikea suuresti innostua. Jos haluatte hyvän toiminnallisen toimintaseikkailun, hankkikaa mieluummin Soul Reaver tai Syphon Filter. Jos haluatte hyvän Star Wars -pelin, ostakaa PC ja TIE Fighter.
70
