Miltäpä kuulostaa peli, jossa tuhannet planeetat tuhansine tietokoneohjattuine hallitsijoineen ja keinotekoisine persoonineen juonittelevat ja liittoutuvat päästäkseen linnunradan keisariksi? Starlord lupaa kaikkea tätä ja avaruustaistelua päälle. Hyvät avaruusstrategiapelit ovat aina tervetulleita, mutta...
Mike Singletonin omaan postipeliin perustuva, noin neljä vuotta tekeillä ollut Starlord jakautuu kolmeen osaan: strategiseen diplomatia- ja kaupankäyntiosaan, taktiseen taisteluosaan, jossa avaruuslaivastot ottavat yhteen sekä kolmiulotteiseen taisteluun, jossa tähtilordi voi tarttua ilotikkuun ja lentää itse.
Starlordin päämääränä on päästä itse keisariksi ja miehittää kuninkaan vakanssit omilla sukulaisilla.
Galaksin napamiehet
Starlordin galaksissa on vähintään satoja, jollei tuhansia planeettoja, joista jokaisella on johtajansa. Valta rakentuu keskiaikaiselle läänitysperiaatteelle: jokainen johtaa omaa planettaansa, mutta on veroa maksava alamainen lähimmälle korkea-arvoisemmalle hallitsijalle.
Arvosta riippumatta yhdellä henkilöllä on vain yksi planeetta ja yksi tukialus, joka kuljettaa lordin hävittäjälaivastoa. Arvossa noustaan tappamalla joku asteikossa ylempänä oleva, jolloin palkinnoksi tipahtaa hänen arvonimensä ja kotiplaneettansa. Arvonimen parannuksesta on se hyöty, että sekä tukialus että hävittäjät päivittyvät paremmiksi, omat vasallit maksavat veroa, ja heitä voi kutsua apuun tiukan paikan tullen. Muitakin planeettoja voi vallata, jolloin sen hallitsijaksi lyödään omia jälkeläisiä.
Geeniteknologiaa
Herra Singleton hehkuttaa keinohenkilöiden "geenejä", jotka kuulemma vaikuttavat heidän käyttäytymiseensä. Tärkein geeni on idioottigeeni, joka muodostaa vähintään 95 prosenttia henkilöiden käyttäytymisestä. Näin huonoa tekoälyä nimittäin ei ole nähty eikä toivottavasti koskaan enää nähdäkään.
Esimerkiksi kotiplaneettoja puolustaa aina sama, henkilön arvosta riippuva määrä puolustusaluksia, ja se määrä on mitätön. Tappaessani ja valloittaessani ketä huvitti odotin muiden liittoutuvan minua vastaan, kuten manuaali varoitteli, mutta turhaan toivoin. Ihmispelaaja saa jyrättyä itsensä voittoon noin kolmessa tunnissa pahemmin yrittämättä, ja koko aikana ei tietokone näytä pystyvän mihinkään muuhun kun satunnaistekijän säätelemään nahistelemiseen keskenään. "Geeneissä" on vikaa, jos yhden aluksen omistava lordi alkaa uhota keisarin yli 400 aluksen laivueelle, eikö totta?
Diplomatia Starlordissa rajoittuu siihen, että voi lentää toiselle planeetalle, jonka pomo sanoo jotain tyyliin: "Maksa tai lähde!", tai "Tervetuloa" tai "Suksi kuuseen, sika". Hänelle voi vastata tyyliin "Maksa tai kuole!", "Kuole!", "Rakas alamaiseni/herrani!" tai "Tehdäänkö liitto?" Kaikki valinnat eivät edes aina ole käytössä, esimerkiksi liittotarjous tehdään harvoin. Liitosta saatava hyöty jäi täydeksi arvoitukseksi.
Tämä oli vain pienenpieni siru niistä älyttömyyksistä, joita Starlordin strateginen puoli pitää sisällään. Koko peli menee käytännössä näin: osta hävittäjiä, hyppää jonnekin, valloita se, osta aluksia, hyppää jonnekin ja niin edelleen, kunnes voitto tulee.
Ostakkonä vettä?
Kaupankäynti on manuaalissa todella huonosti selitetty. Kovin ihmettelin, miksei esimerkiksi hävittäjiä ole koskaan myynnissä, miksei oma tavara kelpaa kenellekään ja mitä hyötyä tuotantoplaneettoja on valtailla.
Mitä ostamiseen tulee, tavaraa voi ostaa galaktisilta kauppiailta (kallista), sukulaisilta (halpaa) tai sen hetkisen planeetan kauppiailta (kohtuullista). Kerran vuodessa pidettävän kauppapäivän merkitys on siinä, että silloin tavarat tulevat markkinoille. Eli kun shoppailee seuraavana päivänä, tavaraa vielä on ennen kuin muut ostavat hyllyt tyhjiksi.
Oman suvun hallussa olevista tuotantoplaneettoista on se hyöty, että silloin juuri suku voi tarjota kamaa halvalla. Ja kirjastotietokonetta voi käyttää etsimään paikkoja, jonne kamojaan voi käydä tarjoamassa, joskaan hyöty-hintasuhde ei juuri ole vaivan arvoinen. Aika huonosti saa pelata, jos raha jossain vaiheessa loppuu.
Koko yhdentekevä taloudellinen malli on tarpeeton. Ainoa tapa hyödyntää sitä on vallata omalle suvulle monipuolinen valikoima tuotantoplaneettoja, jotta säästää vähän rahaa. Sekin on yksi lysti, galaktisten kauppiaiden kiskurihinnatkaan eivät ole voiton esteenä.
Taistelun hurmaa
Strategisesti Starlord on siis syvältä, entäs jännittävä taisteleminen? Siihen on tarjolla kolme mahdollisuutta. Pikataistelussa tietokone ratkaisee pelin, ja tämä on varsin pian se eniten käytetty optio.
Toinen mahdollisuus on heppoinen taktinen taistelu, jota kannattaa käyttää silloin, kun ei itse ole ylivoimainen, eli lähinnä pelin alussa. Taistelu käydään heksaruudukolla, ja paras strategia on nitistää vihollisjohtaja oma kone, jolloin muut antautuvat välittömästi. Jännittävämpää kuin Onnenpyörä ja haastavampaa kuin Megavisa.
Vaan mikäpä olisi se brittien strategiapeli, josta ei löydy toimintaosuutta? Taktisessa taistelussa oman komentoaluksen joutuessa mukaan on mahdollisuus hypätä itse ohjaamoon ja pistää rähinäksi.
Avaruustaistelu itse lentäen muodostaa noin puolet Starlordista, mikä on sääli, sillä pahemmin liioittelematta Starlordin 3D-taistelu kuuluu huonoimpiin koskaan pelaamiini (mutta näteimmän näköisiin tosin). Maailman käyttökelvottomimmalla instrumentoinnilla varustetut alukset kiitävät ylihuimaa vauhtia, pikkuhiljaa kilkutellen supervahvoja suojia hernepyssyä heikommilla lasereilla ja maalista viis veisaavilla superohjuksilla. Näin pikataistelulla sekunnin mittaiset taistelut kestävätkin ikuisuuden.
Lennellessä muun muassa ilahduttaa se, että fire-nappuloista säädellään vauhtia ja spacella ammuskellaan. Tätä voi kompensoida kytkemällä automaattitulituksen päälle, mutta ei se mikään hyvä ratkaisu ole. Automaattiammunta muun muassa haluaa aina ampua heikoilla lasereilla. Käytännössä moni ei jaksa kertaa kauempaa reaaliaikataistelun kanssa pelleillä, se on nimittäin paras tapa saada takkiinsa.
Suuri illuusio
Starlordin manuaali luo harhakuvan monipuolisesta ja kiehtovasta avaruusstrategiapelistä liittoinen, juonitteluineen ja valtasuhteiden heilumisineen. Käteen jää peli, jossa yksi avaruuslaivasto valtaa helposti planeetan kuin planeetan peräjälkeen ilman mitään näkyvää reaktiota, edes silloin kun keisari tipahtaa. Viisi poikaa istutetaaan kuninkaanpalleille, jälleen ilman reaktiota. Kiitos TK-pelaajien puuttuvan tekoälyn, heikosti puolustetuilta mutta rikkailta planeetoilta saa rahat nyrsittyä täysin vaivattomasti ja resursseista ei ole puutetta. Ja pelaaminen on yhtä hauskaa kuin haastavaakin. En edes viitsi puuttua pelin aikana paljastuneeseen tuhanteen typeryyteen, epäjohdonmukaisuuteen ja pelaajan kahlitsevaan vaihtoehdottomuuteen.
Jos ei pelissä ole kehumista, ei sitä ole käyttöliittymässäkään. Singleton ei ole ilmeisesti osannut päättää, onko se hiiri- vai näppäinvetoinen, josta johtuen se ei ole oikein kumpaakaan. Brittityyliin kankeaa hyppelehtimistä on paljon, koska tärkeämpää on hajoittaa tärkeät tiedot monelle nätille grafiikkaruudulle. Kai se näyttää lehdissä hyvältä.
Kolmiulotteinen grafiikka on Singletonilla hallussa: kun avaruustaistelussa pistää sekä autopilotin että parhaat kamerakulmat valitsevan auto-ohjaajan päälle, näyttää taistelu erittäin hyvältä ja varmasti myy monta peliä. Äänet ovatkin sitten Singletonille ilmeisesti tuntematon käsite. Koko pelissä on vain yksi musiikkikappale, Holstin klassinen "Mars, Bringer of War", joka soi alkudemon lisäksi taisteluissa. Hyperavaruushyppyefektiä lukuunottamatta peli on muuten hiljainen kuin hauta. Rolandilla tai GM-kortilla sekä musiikki että taistelun ääniefektit ovat ihan OK-tasoa. Adlib/Sound Blaster -musiikkikaan ei ole yhtään hassumpaa, mutta FM-efektit ovat vihlovan karmivia.
Henkilökohtaisesti olen kypsähtänyt siihen, että tämä haasteeton, rajoittunut, yksioikoinen ja kaikin puolin kömpelö räpellys on, outoa kyllä, kerännyt brittilehdissä huomattavasti enemmän ylistystä kuin samoissa lehdissä murjottu Master of Orion. Sekä 'Prosen että Singletonin mainetta ajatellen Starlord olisi pitänyt jättää julkaisematta.
30
