Steel Fury: Kharkov 1942 (PC) – Majakka ja panssarivaunu

Lighthouse Interactiven panssarivyörytys jatkuu. Ajoittain tunnelmallisen, mutta lopulta laimean T-34 vs. Tigerin jälkeen majakan valo kutsuu soturit taistoon kohti Harkovan lihamyllyä.

Lähtökohdat eivät lupaa hyvää. Visuaalinen ulkoasu lätkähtää Tiikeri vastaan Sotkan idyllisiin maisemiin tottuneen panssarimiehen silmille kuin lataajan märkä jalkarätti, eikä äänissäkään ole kehumista. Taisteluvaunujen kruunaamaton kuningas, ylväs Tiikeri, on poissa ja kuningattarestakin on mukana vain vaatimattomalla tykillä varustettu prinsessaversio. Hurjimpien teräshirviöiden puuttumista paikkaa Matilda, englantilaisvalmisteinen kilpikonna.

Siperiassa on tilaa

Kauhu kasvaa kun peli pärähtää ensimmäistä kertaa kunnolla käyntiin. KGB:n edistyneiden kuulustelutekniikoiden laitoksesta valmistuneet nähtävästi palkataan käyttöliittymäsuunnittelijoiksi venäläisiin pelitaloihin. Ensimmäisten tutoriaalien jälkeen tunnustin Stalinin salamurhan. Jollei peliarvosteluista maksettaisi tähtitieteellisiä summia, olisin polkenut koko roskan suohon jo ennen ensimmäistä taistelukosketusta.

Nopeissa tilanteissa tarvittaville toiminnoille ei ole pikanäppäintä, hiirellä naksuteltavat ikonitkin on piilotettu kahden valikon taakse. Toisaalta taas harvinaisempia temppuja varten pitää plärätä manuaalista oikeaa nappulaa, vaikka niiden toimimattomat ikonit möllöttävätkin ruudulla koko ajan suorastaan kiusoitellen klikkaamaan. Taktisen kartan mittakaava on liian pieni ja sitä tulee veivattua raivolla paniikkitilanteissa, epätoivoisesti omaa osastoa etsien. Onneksi sentään osatavoitteiden täyttyessä peli säätää karttanäkymän automaattisesti jonnekin hornan tuuttiin ja pyöräyttää vielä ilmansuunnatkin sekaisin.

Virityksistä vinkein, suorastaan kafkamaisiin sfääreihin yltävä keksintö on päivittämättömän version nappi, jolla saa molemmat telaketjut poikki kertanapautuksella, turhia kyselemättä. Näen kuolemattoman sieluni silmin, miten miehistö taputtelee toisiaan selkään tiukasta tilanteesta selvittyään. ”Huh pojatskit, se oli jo tosi täpärällä, mutta onneksi Igor ehti viime hetkellä heittää telaketjut mäkeen!”

Yleisesti ottaen panssarimiehistö on sentään ihan fiksua, kuskille voi antaa kohteita kartalta tai maastosta klikkaamalla ja se jopa yrittää väistellä esteitä. Ampuja näkee turhankin laajan alueen, mutta en ainakaan huomannut sen ampuvan umpitiheän pusikon läpi. Komentajana tekoäly on täysin hyödytön, tähtäyskomentoja tai tilannetiedotuksia on turha odottaa.

Sinänsä erilaisten toimintojen määrä johtuu lähinnä siitä, että Steel Fury on ihan oikea simulaattori, jossa panssarivaunujen toiminnot on mallinnettu monipuolisesti ja tarkasti. Pitäisi kai koulutetun tankkimiehen silti älytä avata luukku ilman eri käskyä, jos tavoitteena on työntää nakkipipoa ulkoilmaan? Käyttöliittymän kankeus tekee pelaamisesta välillä rasittavaa, mutta jos realistisen tykin ohjauksen malttaa ottaa pois päältä, ei ahdistus nouse yli sietorajan ja pelin hyvät puolet pääsevät lyömään paikkoja puutteiden reikiin.

Kuumaa panssarisodan huumaa

Kun pilliin vihelletään tosissaan on elämys suorastaan hämmentävä. Ensimmäisessä taistelutehtävässä T-34:n komentajana tempauduin ajopuun lailla mukaan punaisena aaltona kohti saksalaisten asemia vyöryvään hyökkäykseen. Valojuovat sinkoilivat vihaisesti, konekiväärisarjat tekivät ilkeää jälkeä hyökkääjien joukossa ja keulilla rymistelevät panssarit repivät aukkoja piikkilankaesteisiin. Tähtäinputken läpi maailma näytti kaoottiselta Helvetin esikartanolta, tykistökeskityksen nostattaman savun seassa lymyilevät pensaat olivat kaikki panssarintorjuntatykkejä ja tornikonekiväärin sarjat säikyttelivät tasapuolisesti omia ja vihollisia.

Pinnalliseksi jääneessä T-34 vs. Tigerissa tunnelma latistui luotien lähtiessä lentoon, Steel Fury herää eloon taistelun alkaessa. Nyt mukana ovat Aku Ankan hengenheimolaisia lukuun ottamatta kaikki pääaselajit. Vaikka panssarivaunut ovatkin taistelukentän valtiaita, ei varomattoman tankin teilaamiseen tarvita kasapanosta kummempaa välinettä. Heti alusta alkaen mieleen puskee väkisinkin tunne Close Combatin sisään imeytymisestä, mikä on osapuilleen niin hyvä lähtökohta sotapelille kuin kuvitella saattaa.

Panssarivaunujen keskinäinen välienselvittely on toteutettu mallikkaasti. Osumapisteet on dumpattu samaan ongelmajätelaitokseen midikloriaanien kanssa: jos osuma tulee sopivaan paikkaan niin homma on kerralla selvä, toisaalta tankeissa on runsaasti erilaisia haavoittuvia kohtia. Eri ammustyypit ja niiden toiminta on mallinnettu tarkasti ja vaikka välillä tulokset ovatkin hieman erikoisia, on Steel Fury silti vauriomallinnukseltaan armottoman selkeästi puhdasoppinen simulaattori. Erityisesti harmaa alue toimintakuntoisen ja särkyneen panssarin välillä on mallinnettu hienosti, jopa tekoäly sortuu välillä paukuttamaan jo ajat sitten hyytynyttä vaunua. Steel Furyssä puiden lisäksi myös maasto antaa periksi telaketjujen alla, mistä on pakko antaa pelimoottorille plussa.

Vaikka Tiikereitä ja Panttereita ei Steel Furyssä olekaan, ovat kaikki kolme ohjattavaa panssaria sinänsä mielenkiintoisia. T-34m1941 ja PzIV Ausf. F2 ovat paitsi historialliselta arvoltaan merkittäviä sotakoneita, myös varsin sopusuhtainen taistelupari. Kolmas pyörä on englantilaisvalmisteinen Matilda III, joka on raskaasti panssaroituna, mutta heikosti aseistettuna melko ärsyttävä ilmestys. Muutenkin erilaisia tuhovälineitä on edustava valikoima. Pelitasapaino säilyy hyvänä melkein itsestään, koska tankin korkkaaminen kertalaakilla on useimmille mallinnetuille laitteille vähintään haastavaa.

Kun katsot pimeyteen

Steel Furyssä on kolme lyhyehköä kampanjaa ja joukko irtotehtäviä. Omassa kappaleessani editoria ei väitteistä huolimatta ollut mukana, mutta ohjekirjan perusteella sen pitäisi olla erittäin monipuolinen ja hieman vaikeaselkoinen työkalu. Tehtävissä on kohtuullisesti satunnaisuutta, joten koskaan ei voi ihan tarkasti tietää, mitä seuraavan mutkan takana odottaa. Satunnaisuus tosin korostaa tehtävien lievää geneerisyyttä, lähes jokaisessa ollaan vyöryttämässä pikkukylää tai puolustusasemia. Steel Fury suorastaan huutaa Steel Panthersin tai Close Combatin kaltaista strategisempaa kontekstia, jota ei melkein kaikkien teknisten edellytysten täyttymisestä huolimatta valitettavasti ole.

Steel Furyssä ei mässäillä verellä, mutta panssarisodan kuvaus on vähäeleisyydessään vaikuttavaa. Panssarivaunukaksikko jyrää jalkaväen etenemisen pysäyttäneen taisteluhaudan eteen ja tulittaa putket punahehkuisiksi sirpaleiden ja paineaaltojen repiessä puolustajia. Viimeiset eloonjääneet lähtevät kauhuissaan karkumatkalle, mutta eivät ehdi kadota tulituksen nostattamaan savuun, ennen kuin konekiväärien sarja niittää koko epätoivoisen joukon julmasti maahan. Bittimosurien tyly kohtalo riipaisee sielua viimeistään silloin, kun huomaa oman sormen puristavan edelleen liipaisinta.

Taistelukenttäfilosofointiin ei jää aikaa, sillä hyökkäys etenee taas ja jonkun pitää varmistaa oikea sivusta. Mitä jos sota onkin oikeasti tällaista? Joukko ihmisiä tappamassa toisiaan vain siksi, koska lopettaakaan ei voi, ennen kuin kaikki ovat saaneet (edes hetkeksi) tarpeekseen hulluudesta ja vihan liekki on palanut loppuun? No tuskin sentään, taidanpa taas paukutella pari tehtävää vaikka TvT:tä, missä hienot tankit paukuttelevat toisiaan siististi. Hupia ja pelejä, hupia ja pelejä.

Tulitus möyhentää kyläpahasen perunapelloksi, laukausten tauottua raunioiden sekaan vyöryvät panssarit löytävät asemiinsa kaatuneita puolustajia ja viimeistä kertaa tulta päin käyneitä hyökkääjiä makaamassa rinta rinnan. Panssarin jyräämäksi jäänyttä, vääntyneeseen metalliin sotkeutunutta PST-tykin miehistöä tuskin lohduttaa se, että kaverit saivat kostonsa ja seuraavassa mutkassa savuaa ruhjotun tankin ympärillä joukko palaneita panssarimiehiä. Teräksen raivon karuja jälkiä tutkiessa tulee paatuneempikin peluri herkästi miettineeksi, että juuri tähän pensaikkoon tuli äsken kylvettyä puoli varastollista kranaatteja.

Tehtävien vaikeustaso vaihtelee osittain satunnaisuudenkin vuoksi. Muutamaa tehtävää saa hinkata oikein tunteella, joissain taas pitää kiirehtiä, jos haluaa ehtiä mukaan toimintaan, ennen kuin tekoäly-yksiköt hoitavat homman kotiin omin voimin. Välillä komennettavana on panssarivaunujen, jalkaväen ja tukiyksiköiden sekaosastojakin. Tällöin koko lössiä ohjataan yhtenä kokonaisuutena, mikä on valitettavan rajoittunutta, mutta käyttöliittymän karmeuden huomioon ottaen luultavasti armelias kompromissi. Tavallisin seuraa johtajaa -taistelumoodi tuntuu käytännössä olevan tankeille vapaa mandaatti häröillä miten sattuu, jalkaväki sentään yleensä onnistuu sotimaan jokseenkin järjellisesti.

Tuska jalostaa

Close Combat -mielleyhtymät vain vahvistuvat mitä enemmän Steel Furyä pelaa. Joukkojen määrä ja koostumus, karttojen mittakaava ja jopa alkeellinen moraalin mallinnus ovat kuin suoraan taktisten taistelupelien klassikosta, vaikkakin viimeksi mainittu ei Steel Furyssä ihan yllä esikuvan tasolle ja äänissäkin tulee railakkaasti turpaan. Jos ankean ja kankean karttanäkymän korvaisi Close Combatin käyttöliittymällä ja peliin pultattaisiin edes Steel Panthers -tasoinen strateginen ulottuvuus, olisi pistesarakkeessa helposti kymppi lisää. Mielenkiintoisesti Graviteam työstää parhaillaan Steel Furyyn perustuvaa taktista strategiapeliä, jonka esikuvien joukossa ovat edellä mainitut klassikot.

Karusta käyttöliittymästä ja loppupuolella iskevästä samankaltaisiin tehtäviin leipiintymisestä huolimatta Steel Furyn saldo jää kirkkaasti plussan puolelle. Panssarisodan kuvauksena se melkein haastaa jopa mahtavat TeräsPedot, tunnelmassa samaan sarjaan yltää korkeintaan Silent Hunter. Jonkun pitäisi tosin säätää äänet ihan uuteen uskoon, ettei tehtävän jälkeen tarvitsisi (Steel Beastia paljon huonommassa) statistiikkanäkymässä yllättyä omaan tankkiin tulleista osumista, jotka jäivät pelin aikana kokonaan huomaamatta. Mielellään tätä pelaisi myös kaverien kanssa netissä, moninpelin totaalinen puuttuminen ei ainakaan pidennä pelin elinikää.

Ihan hyvä alku simulaattorivuodelle. Helikopteripelien uusi valtias tuli jo, ja Steel Furystä kruunataan karvoineen päivineen kruunaamaton kuningas toisen maailmansodan tankkisimulaattoreille. Vähäeleinen ja vaatimaton, mutta ajoittain luihin ja ytimiin asti pureva sotakuvaus vei mennessään.

85