Kenraali Storm armeijoineen uhkaa koko maailman rauhaa ja aikoo varastaa supertankkeja kehittävästä salaisesta tutkimuskeskuksesta supertankkien piirustukset ja valmiit prototyypit. Urhea, mutta yksinäinen sankari ei tätä suvaitse, vaan vie kaiken kenraalin nenän edestä ja loppusilaukseksi vielä räjäyttää tutkimuskeskuksen tuhannen päreiksi.
Sankari rientää taisteluun yksin, käytössä on vain pari prototyyppivehjettä ja typeriä vastustajia sikiää niin paljon kuin vain ampua ehtii. Taisteluiden välissä näkyvistä surkuhupaisista videoista voisi jopa päätellä, että kyseessä on keskinkertainen parodia, mutta todennäköisemmin asialla ovat vain surkea käsikirjoittaja ja onnettomat näyttelijät.
Steel Reignia voi pelata kolmella tavalla. Yksinpeli onnistuu sekä erillisinä taisteluina että kampanjana, jossa tarina etenee pienissä videopätkissä. Ennen taistelukentälle menoa pelaaja saa lyhyessä yhteenvedossa tavoitteet, joiden kaikkien on täytyttävä tehtävän onnistumiseksi. Tavoitteet ovat aina muotoa "mene jonnekin ja tuhoa kaikki". Ainoassa kaksinpelivaihtoehdossa kaveriaan voi jahdata yksittäisellä areenalla eikä esimerkiksi pelin kampanjaa voi pelata läpi taisteluparina.
Kampanjan alussa on valittavana kolme eri tankkia. Tappovehkeinä toimivat raskas ja tavallinen taisteluvaunu sekä heikosti suojattu, kevyesti aseistettu mutta nopea tiedusteluvaunu. Taisteluvaunuissa on kääntyvä tykkitorni, tiedusteluversioissa aseet sojottavat rungon kanssa aina samansuuntaisesti, mutta se pystyykin liikkumaan sivusuunnassa räiskintäpelien "strafetuksen" malliin. Vaikka sankari alkuintrossa pistääkin ainutlaatuisen tankkitehtaan sileäksi, tarinan edetessä saa vielä käyttöönsä yhdeksän uutta prototyyppitankkia.
Itse taistelutilanteet ovat suoraviivaista räiskimistä eikä tähtääminen ole niin nokonuukaa, sillä tankin tietokoneet hoitavat aseiden tarkemman suuntaamisen. Piippu on pidettävä suurin piirtein oikeaan suuntaan ja painettava kohteen lukituttua liipasinta. Tykinruokaa riittää, sillä tekoälyttömät viholliset ryntäävät tulittaen kohti ja pelaaja pudottelee niitä yhdellä laukauksella. Vain siellä täällä ravaava jalkaväki osoittaa edes pientä taktista tajua lähtemällä käpälämäkeen tankin telaketjujen kilistessä varpaille. Pakokauhuun onkin syytä, sillä kaikki supertankkia pienemmät esineet, ärsyttäviä betoniporsaita lukuunottamatta, voi jyrätä ja sadistit saavatkin päivän sikailutarpeensa tyydytettyä liiskaamalla suojattomia nurmiporia, puita, autoja ja vajoja.
Vaikka käytössä on supertankit, yhden miehen armeijan materiaalitilanne on heikko. Ammustäydennys ja huolto on hoidettava keräämällä pitkin taistelumaastoa sijoitettuja bonuskylttejä. Lisäammusten hankkiminen ja niiden pihtaileminen tositilanteisiin on välttämätöntä, sillä hernepyssymäisillä perusaseilla ei pitkään juhlita kuin yksittäisiä vastustajia vastaan.
Grafiikka ei ole rumaa, mutta se on karun karkeaa keskitasoa eikä peli juuri näyttävyydellä loista. Ympäristössä on kuitenkin korkeuseroja. Mäkiä ja notkoja ei vain valitettavasti saa käyttää hyödyksi, sillä viholliset lopettavat liikkumisen heti pelaajan ylitettyä tietyn maastonkohdan eikä takarinteeseen yleensä voi jäädä napsimaan yksi kerrallaan mäen huipulle nousevia vihollistankkeja.
Steel Reign ei ole räiskintäpelinä suorastaan onneton, mutta kenttien yksitoikkoisuus ja luvattoman typerä tekoäly tekee siitä puuduttavan tylsän. Eteneminen ei ikinä pysähdy sen takia, ettei keksisi parasta toimintatapaa johonkin tilanteeseen vaan yksinkertaisesti siksi, ettei ehdi ammuskella kaikkia päälle tunkevia vihollislaumoja.
68
