Se on pelilaji, jossa heikot eivät menesty. Voittoon vaaditaan monimutkaisien yhdistelmien opiskelua, taitoa ja harjoittelua, puhdasta osaamista ja kalliita erikoisohjaimia. Se pelilaji on beat’em up, ja sen uusin messias on Street Fighter IV.
Street Fighter -sarjan neljäs osa onnistuu mahdottomassa: se kerää leegion tuoreita kannattajia, mutta pitää uskolliset fanilaumat tyytyväisinä. Jo on aikakin, sillä arcademätkinnän esi-isän edellinen kasvojenkohotus tehtiin viime vuosituhannella.
Odotukset nelososaan paisuivat kohtuuttomiin mittasuhteisiin, mutta se vastaa haasteeseen! Nelonen on kauniimpi, sulavampi, rehvakkaampi kuin klassiseen piirrosgrafiikkaan luottaneet edeltäjänsä. Kromi vetoaa tulokkaisiin, fanit kuolaavat tuttua, mutta sopivasti hiottua taistelusysteemiä.
Capcom piti etukäteen syystäkin älämölöä 3D-grafiikasta, sillä taistelijat, taustat ja animaatiot ovat yksityiskohtaista, värikästä ja – kädenojennuksena sarjaperinteille – viehättävän piirrosmaista jälkeä. Katutaistelun kamppailijat ovat tyyliteltyjä, veikeästi liioiteltuja muskelisankareita. Vanhojen tuttujen lisäksi läskiä tummentavat uudet taistelijat: heittohirmu Abel, koomisesti löllyvä laardipallo Rufus, chilipippurinen meksikolaispainija El Fuerte ja uusi suosikkini (sori Chun-Li) liikelady Crimson Viper. Ei veteraaneissakaan vikaa ole, vaikka karatekat Ken ja Ryu eivät edelleenkään ole mielikuvituksen riemuvoittoja. Muissa tyypeissä on sitten särmää näidenkin edestä, kuten venyvä joogapoppamies Dhalsim ja vihreä mutantti Blanka osoittavat. Mitä vihaisemmaksi Blanka tulee...
Kolmannes mainion kamppailijakaartin edustajista avataan pelaamalla. Demonisen Akuman ja sensei Goukenin avaamisessa tarvitaan jo aitoa taitoa eikä vain helpoimman arcadetason junnaamista. Tekijätiimi on luvannut rosteriin lisää klassikkohahmoja, fanien tarvitsee vain pyytää. Ilmaiseksi lisähahmoja tuskin lahjoitetaan, sillä pelkistä vaihtoehtoisista vaatteista nykykaartille pitää maksaa neljä euroa per viiden hahmon setti.
Harjoitus tekee sensein
Taistelusysteemi on sarjan perinteille uskollisesti puhtaasti kaksiulotteinen. Sivuaskeleet ja muut ominaisuuslistan täytteet jätetään Tekkenien ja kumppanien huoleksi, joten pitkän linjan katutappelijat ovat välittömästi kotonaan. Rehellisen suoraviivaisen Street Fighter IV:n tuntuma on terävä ja välitön, hyökkäykset irtoavat napakasti ja ajallaan.
Vakioiskut jaetaan kuuteen tehon ja nopeuden mukaan ryhmiteltyyn lyöntiin ja potkuun. Heitot, brassailut ja hitaat mutta voimakkaat fokuspommit tehdään kahden namiskan yhdistelmillä. Torjunta hoidetaan 2D-mätkeille ominaisesti pakittamalla. Jokaisesta iskusta on hyppy- ja kyykkymuunnelma, joten peruspaukkuja piisaa taatusti tarpeeksi.
Street Fighter IV ei tue purkitettuja hyökkäysyhdistelmiä, vaan jokaisen on keksittävä liikesarjansa itse. Muistin sijaan taidon palkitseva taistelusysteemi rakentuu vahvasti EX-energiapalkin, super- ja ultrakombojen ympärille. Tehokkaat superit ja ultrat eivät ole nimistään huolimatta tyypillisiä yhdistelmiä, sillä niiden aktivoiminen vaatii vain nopean komentorykäisyn. EX-mittarin neljä segmenttiä täyttyvät mättämällä ja ultran kostomittari turpiin ottamalla. Tavallisten iskujen voimakkaat EX-versiot kuluttavat pari viipaletta energiaa, super tyhjentää koko varaston. Upean ultran teho riippuu pallomittarin täyttöasteesta.
Todella taitavat katutappelijat hyödyntävät liikkeiden fokuslyhennyksiä ja superperuutuksia. Tiettyjen vakioliikkeiden aikana paukutetaan superkomento sisään, jolloin spesiaali lähtee ikään kuin varkain. Kikkailut ovat tie murhaavan tehokkaisiin hyökkäyksiin ja oveliin, vastaiskuja ennakoiviin fokusväistöihin. Tässä yksinkertaisuuden ja monimuotoisuuden leikkauspisteessä piilee Street Fighter IV:n nerokkuus: opiskeltavaa piisaa pitkäksi aikaa jokaiselle kokemustasolle.
Erikoisuuksien hallitsemisesta on turha haaveilla, jos kontrolliasiat eivät ole kunnossa. Nopeita ja täsmällisiä neljännes-, puoli- ja täyskaaria vaativat Street Fighterit eivät avaudu kaikessa komeudessaan ilman kunnon ohjainta. Paras vaihtoehto on tukeva arcadejoystick, kakkosena tulevat mätkintäpadit ja vasta viimeisenä konsolien vakio-ohjaimet. Katutappelijan kuusi hyökkäysnäppäintä ja ohjauksen vaatimat koukaukset ovat yksinkertaisesti liikaa tavalliselle padille. Hadouken-tulipallot ja muut spessut irtoavat toki varmasti tatilla, mutta se ei paljon lohduta, jos perustuntuma on kiusallisen pehmeä ja suurpiirteinen.
Toisellekin poskelle
Yksinpelin pihvi on arcade, joka kertoo nyrkkisankarien tarinat animepätkissä. Challenge-haasteissa opetetaan liikkeiden hienouksia, tahkotaan survivalia ja arcaden aikasidonnaista time trial -muotoa. Tilastot ovat teoriassa kattavia, mutta käytännössä ne huomioivat vain nettimatsien tulokset. Kaksinpelitulosten muistaminen tuskin olisi täyttänyt kiintolevyä. Hahmojen voittoprosentteja seuraava lista elää täysin omaa elämäänsä: joko en ymmärrä alkuunkaan listan laskuperiaatteita tai sitten siinä on jonkin sortin bugi.
Nettikaksinpeli rullaa sutjakasti, jos yhteyspalkki nousee vihreälle alueelle. Keskitason yhteyksissäkään ei ollut mainittavia nykäyksiä. Street Fighter IV:n erikoisuus on fight request -tila, jossa keskelle arcademoodia tupsahtaa haastajia netistä. Ottelupyyntö on näppärä juttu, jos netissä on hiljaista, sillä koneen mättäminen on valikkojen tuijottamista mielekkäämpää. Prime timena on vaikea saada arcadea loppuun, kun väliin tunkee koko ajan haastajia. Onneksi pyynnöt saa pois päältä.
Taitoa korostava taistelusysteemi näkyy netissä rajuina tasoeroina. Ilmiselvän aloittelijan jälkeen vastaan saattaa asettua koko pienen ikänsä Street Fightereita tahkonnut kehäkettu, jolle ei saa edes puolikasta lyöntiä sisään. Lyhyen voittoputken jälkeen jysähdin maan pinnalle, kun sain veteraanilta sata–nolla pataan. Katutappelija nelosessa aloittelija ei millään ilveellä voita konkaria. Se, jos mikä, osoittaa kokonaisuuden tasapainoisuuden ja reiluuden.
Street Fighter IV edustaa arcademätkintöjen kuninkuusluokkaa. Se on huippumätkeelle ominaisen tarkkuuden ja täsmällisyyden myötä tuleva peliturnaussuosikki, joten siitä vain treenaamaan kansainvälisiä rahaturnauksia varten. Street Fighter IV:ssä yhdistyvät näppärästi mätkintäfanaatikoille ja sunnuntaipelureille maistuvat elementit, joten kokonaisuus oli kuin olikin vuosien odotuksen arvoinen.
* * * * *
Street Fighter 2 x 2
Street Fighter II on sarjansa ylivoimaisesti suosituin osa, joten ei ole ihme, että nelonen on kakkososan suora jälkeläinen eikä vain lapsenlapsi. Uutuuden tuntuma on yhtä aikaa sekä tuttu että tuore.
Kolmiulotteinen sarjakuvagrafiikka sovittaa 2D-mätkintöjen liioitellun designin ja animaatiot hienosti nykypäivään. Hauska yksityiskohta on tuskaisen koomiset irvistykset, kun iskut uppoavat kunnolla. Vastustajan silmät pullistuvat päästä ja välillä kielikään ei pysy suussa. Musiikit, kentät, päätön huulenheitto, oikeastaan koko paketti, stimuloivat suoraan vanhoja Street Fighter -nostalgiahermokeskuksia.
Hahmovalikoimassa vanhaan nojaaminen menee jo hiukan yli. Aloituskokoonpano on suoraan Street Fighter II:sta. Uudet hahmot istuvat kööriin kohtalaisesti. Sipsutteleva lucha libre -kokki ja talipallomainen Rufus ovat hillittömiä hahmoja. Abel ja Crimson Viper ovat vähän tylsää hahmosuunnittelua, mutta hauskaa pelidesigniä. Avattavissa hahmoissa on sentään muutama alphalainen, mutta Street Fighter III -kööri on unohdettu kokonaan.
Kolmonen on selvästi yritetty lakaista maton alle, sillä hardcore-mättäjien suosikki oli armoton sunnuntaipelaajille. En jää kaipaamaan sinänsä nerokasta parry-torjuntaa, mutta muutaman hahmon olisi kolmosesta voinut pitää elossa.
Padilla ei pärjää
Erikoisliikkeet irtoavat nelosessa hieman aiempaa helpommin, ja liikesarjojen ajoitusvaatimukset antavat enemmän anteeksi. Hyvä niin. Iskut ja potkut yhdistyvät lyhyiksi komboiksi jo pienellä harjoittelulla. Syvyydestä ei silti ole tingitty. Monipuolisesti taistelevaa ihmisvastusta vastaan löytyy aina uutta kokeiltavaa.
Uutuuskikoista focus-hyökkäys tuo monia uudenlaisia hyökkäysvaihtoehtoja. Ultra-combo-hyökkäys on näyttävä, mutta loppujen lopuksi taas yksi vähän eri periaatteella latautuva megahyökkäys. Ultra-combo suosii enemmän osumaa ottavaa, mikä on aina kannatettava pohjoismainen arvo.
Kolikkohalleista periytyvän ohjauksen perusrakenne on padivihamielinen. Taistelussa tarvitaan kuutta hyökkäysnappia, useamman napin samanaikaista painamista ja tatin pyörähdysliikettä, joten suurinappinen arcade-tikku on käytännön minimivaatimus sujuvalle pelaamiselle. Ilman pärjää pakon edessä (mutta en minä), jos pelaa hahmoilla, joiden erikoisliikkeet perustuvat voimien lataamiseen.
Hahmojen avaaminen on parin tunnin pakkopulla, joka kannattaa hoitaa helpoimmalla vaikeustasolla yhden erän matseissa. Yksinpelistä erossa pysymisen varmistaa viimeistään raivostuttava loppuvastus. Seth on pahimpien mätkintäpomojen ruumiillistuma, täysin tyylitön ja loputtoman epäreilu. Sininen jässikkä on niin klisee, ettei siihen voi oikein suhtautua kuin huumorilla. Ainakin yksinpeliruljanssissa saa alkukosketuksen jokaiseen hahmoon, mutta yksinpeli on pelkkää harjoittelua miehestä mittaa -matseja varten.
Nettipeli toimii pääosin sujuvasti ja ilman häiritsevää verkkoviivettä. Jos pelaa ventovieraita vastaan, voisi seuranhakusysteemi olla yhteyksien ja muiden yksityiskohtien suhteen selvästi monipuolisempi. Eniten masentaa, että peruspelaajan hahmovalinta on usein muutamaa liikesarjaa toistava Ken söi kesävoin. Syy on tosin pelaajien eikä pelin.
Nyt kun vielä saisin Street Fighterin tiimellyksessä hajonneeseen joystickiini kaipaamani varaosan ja pääsisin takaisin tatamille. Hadouken!
Heikki Hurme
93 +Pelit suosittelee
* * * * *
Viralliset ohjaimet
Street Fighter IV on mainio kaksintaistelumätkintä, mutta pelissä on yksi merkittävä ongelma: kuuden näppäimen hyökkäyssysteemi toimii huonosti konsolipadien neljällä peukalonapilla. Oheislaitevalmistaja Mad Catzin ratkaisu ongelmaan on kolikkopelimäinen erikoisohjain.
Mad Catzin Fightpad on suunniteltu tarkan euron Street Fighter -faneille. Padissa on kookas kahdeksan suunnan digitaaliohjain, joka helpottaa merkittävästi Katutappelijoiden erikoisiskuille ominaisten kiepautusten tekemistä. Kuusi hyökkäysnäppäintä on sijoitettu arcademaisesti kahteen kolmen näppäimen riviin. Kaksi liipaisinta ja analogitatin emulaatiokytkin lisäävät padin käyttömahdollisuuksia mätkintägenren ulkopuolella. Värikkäät Fightpadit on koristeltu muun muassa Ryun ja Chun-Lin kuvilla.
Budjettiratkaisunakin Fightpad on parannus padista, mutta suurempi mielenkiinto kohdistuu astetta kalliimpiin FightStick- ja FightStick: Tournament Edition -joystickeihin. Ne ovat molemmat kahdeksannappisia ohjaimia kahdeksansuuntaisella ilotikulla. Napit on kytketty kaksinopeuksiseen turbotoimintoon. Turbon asento esitetään näppärästi LED-valoilla. Ohjainten Start- ja Select-näppäimet ovat piilossa, joten ne eivät aiheuta paussionnettomuuksia. Ruuvattavat kumijalat pitävät kookkaat ohjainjärkäleet paikallaan tiukoissa väännöissä ja yläpaneelin ohjeliuska auttaa hahmojen erikoisliikkeiden hahmottamisessa.
Tournament Edition menee vielä pykälän FightStickiä pidemmälle. Street Fighter IV:n tuottajan Yoshinori Onon valvovan silmän alla kehitetty Tournament Edition on muodoltaan ja komponenteiltaan lähes identtinen kopio japanilaisten Vewlix-kabinettien Street Fighter IV -ohjaimista. Tournament Editionissa on tukeva pallo-joystick ja 30 mm toimintanäppäimet.
Mad Catzin Street Fighter IV -ohjainperhe valmistetaan PS3:lle ja Xbox 360:lle. FightPad maksaa noin 40 euroa, FightStick noin 70 euroa ja FightStick: Tournament Edition ihanan kalliit 130 euroa.
92
