PS2:n myötä pelit kuulemma saivat tunteet, mutta Reflectionsin uusi ajopeli Stuntman on varmasti tunteettomin tekele aikoihin. Peli ei anna armoa, vaikka aikarajoja vastaan taistelevan pelaajan tunnetilat vaihtelevat äärimmäisestä raivosta onnistumisen riemuun.

Stuntmanin tekijätiimin meriittilista Destruction Derbyineen ja Drivereineen on vakuuttava, joten realistisesti hajoavien autojen värittämä Stuntman on ollut yksi odotetuimmista PS2-autopeleistä hetkeen. Ideakin on piristävän persoonallinen: Päähenkilö on uraansa aloitteleva stuntmies. Hänen ensimmäinen keikkansa on tehdä ajokohtaus pullonpalautusbudjetilla pykättävään leffaan. Toothless in Wapping on naurettava rymistelypätkä, mutta hymy hyytyy jo ensimmäistä kohtausta purkitettaessa.

Kamera käy. Toimintaa! Mutta mitä himpuraa tässä pitäisi tehdä, kiroilen ohjaajaa, joka huutaa epämääräisiä käskyjä korvakuulokkeisiini. Ajan vihreän nuolen suuntaan. Poikki. Liian hidasta, otetaan uudestaan. Seuraavalla kerralla pääsen vähän pidemmälle, mutta otos vedetään uusiksi, koska en osukaan autoon, jonka kylkeä koristaa törmäysikoni. Sama toistuu yhä uudestaan ja uudestaan.

Millintarkkaa nysväystä

Kun olen hieronut muutaman minuutin mittaista kohtausta noin tunnin, ohjaaja on tyytyväinen ja maksaa palkan käteen. Rankan työn tulos on pakko katsoa uusintana. Valmis tuote näyttää kymmenen kertaa paremmalta kuin ratin takaa. Tarkkaan ajoitetut räjähdykset ja muut etukäteen mietityt manööverit ovat juuri sellaisia kuin ne valkokankaalla on totuttu näkemään. Olen erittäin vakuuttunut.

Stuntmaniin syntyy omituinen viha-rakkaus-suhde. Sitä ei malta lopettaa kesken, vaikka pelaaminen on ajoittain silkkaa piinaa. Ajettavat stuntit esitellään erittäin ylimalkaisesti eikä niitä voi harjoitella etukäteen, joten reitin ja sen temput joutuu opettelemaan aina yhtä turhauttavalla yritys-erehdys-tekniikalla. Ajoreitillä on toimintaikoneita, joiden ohjeita on toteltava pilkulleen parin sekunnin varoitusajalla. Ikoni voi määrätä törmäämään autoon, loikkaamaan hyppyristä tai ajamaan räjähdyspaikan vierestä.

Purkitettavia leffoja on kuusi ja vaikeustaso kasvaa loppua kohden. Kussakin leffassa on kolmesta viiteen tolkuttoman pitkää kohtausta, jotka sisältävät yleensä yli kymmenen erilaista temppua. Kello tikittää koko ajan eikä myöhästyä saa. Palkkashekki maksetaan vain jos stunttien onnistumisprosentti on 75 tai parempi. Tallennuksesta ei tarvitse murehtia, se tapahtuu automaattisesti kun kohtaus on saatu purkkiin.

Ohjaajan simputuksen kestää, koska elokuvamiljöö ja tehtävät temput ovat upeita. Sadannen yrityksen jälkeen fiilis on mahtava, kun saa ajettua auton ehjänä sillalta liikkuvan junan katolle ja sieltä alas laiturille. Palkitsevaa on myös onnistua hyppäämään moottorikelkalla talon katolta vastapäisen talon ikkunasta sisään ja siitä edelleen ulos.

Tee-se-itse-temppu

Parasta on, että omat tähtihetket voi tallentaa muistikortille. Erityisen hieno yksityiskohta on myös elokuvan purkittamisen jälkeen näytettävä traileri, jossa valmiiksi leikattujen pätkien välissä näytetään parhaat palat pelaajan juuri hetki sitten tekemistä tempuista. Tuntuu kuin todella osallistuisi rainan purkittamiseen.

Leffojen väleissä huristellaan isoilla areenoilla elävän yleisön edessä, mikä ei varsinaisesti eroa leipätyöstä. Live-temppuja ei saa harjoitella etukäteen, vaan ne opitaan pikkuhiljaa kantapään kautta. Onneksi välipaloiksi tarkoitetut stuntit ovat pääsääntöisesti helpompia kuin kameroiden edessä tehtävät.

Kun saman kohdan tahkoaminen alkaa jossain vaiheessa keittää, kannattaa uhrata hetki DVD:n lisukkeille. Hyvä making of -dokumentti ja oikeiden stuntmiesten haastattelut ovat mielenkiintoisia ja niistä saa uutta voimaa jatkaa kivireen vetämistä uramoodissa.

Alipelit tuovat myös kaivattua vaihtelua. On nopeuskisaa ja tarkkuusajoa, mutta innovatiivisin lisäys on editori, jossa suurelle areenalle voi suunnitella oman temppuradan. Välinevalikoima ei ole aluksi kovin iso, mutta lisää leluja ja ajoneuvoja saa pärjäämällä uramoodissa.

Rakas peto

Visuaalinen ilme on onnistunut eikä yksityiskohdissa ei ole säästelty, mikä näkyy ajoittaisena tahmaamisena tiukoissa kohdissa. Kuvakulmia on kolme, mutta käytännössä kamera kannattaa pitää visusti auton takana. Ajotuntumaa ei voi moittia, sillä kaarat tottelevat ohjausta johdonmukaisesti ja Driveria pelanneet löytävät heti oikean sävelen.

Laajakuvatuki puuttuu, mutta nettitietojen mukaan PAL-versio on aavistuksen verran paremman näköinen kuin alkuperäinen jenkkiversio. Yksi kiusallinen piirre siinä on: Noin 15 sekunnin mittaiset lataustauot jokaisen yrityksen alussa syövät miestä pedon lailla.

Autojen murinat ja ääniefektit toimivat, mutta elokuvan ohjaajan monotoniset komennot saavat verenpaineen kohoamaan. Musiikki vaihtelee elokuvan mukaan banjon lurituksesta suosituimpien toimintaleffojen tuttuihin biitteihin.

Teknisesti upea, mutta lineaarinen peli jakaa ihmiset kahteen leiriin. Toiset rakastuvat Stuntmaniin ja jäävät nalkkiin ikuiseen vielä kerran -looppiin. Toiset vihaavat sitä samasta syystä. Läpipeluu onnistuisi teoriassa parissa tunnissa, jos kaikki temput menisivät ensimmäisellä yrityksellä läpi. Todellisuudessa aikaa kannattaa varata vähintään viikko.

Viimeisen elokuvan toinen kohtaus osoittautui minulle täysin ylivoimaiseksi. Jamesbondmainen takaa-ajokohtaus vielä menetteli, mutta kliimaksiksi tarkoitettu helikopteriin törmääminen ei onnistunut millään. Harmitti niin vietävästi, sillä olisin halunnut nähdä miten leffa jatkuu.

Kokemus pysäytti miettimään, mistä on hyvät pelit tehty. Stuntmanissa on hieno toteutus ja hyvä idea, mutta ylitiukaksi viritetty vaikeustaso mädättää koko pelin, eikä rattikaan toimi ja kaappikin on sekaisin.