Olisitko sinä valmis kuolemaan Call of Dutyn takia? Lue mitä tapahtui, kun lehdistötilaisuus muuttui lasten leikistä hengenvaaralliseksi peliksi.
Videopelin ensikosketus ympäröivään todellisuuteen tapahtuu yleensä tarkoin valikoidulle toimittajakatraalle järjestetyssä lehdistötilaisuudessa. Jos peli on pahasti kesken tai sen julkaisuyhtiö harrastaa mustasukkaista PR-strategiaa, lehtineekerit eivät välttämättä saa koskea peliin lainkaan. Silloin maailman yksinoikeusennakko on rykäistävä kasaan suunnittelijoiden puheiden ja valmiiksi purkitettujen pelinäytösten pohjalta.
Lehdistötilaisuudet ovat neljän koon kauppaa, - konferenssihuoneita, kolmioleipiä ja keskeneräistä koodia - josta punaiset matot ja muu glamour on kaukana. Räikeän lasvegasmaiset pelinjulkistusspektaakkelit säästetään E3-messuille, jos sinnekään. Niin se vain on: pelitoimittajat ovat kansan unohtamia raskaan työn raatajia.
Vuosikymmen takaperin meno oli astetta villimpää. Viina virtasi ja pelitoimittaja hauskuutettiin mitä ihmeellisimmillä ohjelmanumeroilla. Hurjimman tarinan mukaan eräs pelitalo vaali lehdistösuhteitaan lennättämällä pelijournoja F-14-hävittäjän kyydissä. Erikoiskohtelua perusteltiin sillä, että vain oikean hävittäjän kyydissä kirjoittaja voi punnita esillä olleen lentosimun realistisuutta. Niinpä.
Aamuyön herätys ensimmäiseen Lontoon koneeseen ja paluu illan viimeisellä takaisin ei tunnu yhtä eksoottiselta, mutta on totisesti lähempänä tämän päivän pelikinkereiden todellisuutta. Vaikka ajat muuttuvat, joillakin pelitaloilla löytyy vielä intoa repäistä viattomia peruskokkareita räväkämmin.
Tämä on allekirjoittaneen silminnäkijäkertomus Activisionin hullusta sotaretkestä Puolan pimeimpään perämetsään.
Epäilyttäviä ennusmerkkejä
Kaikki alkoi Activisionin viattomasta kutsusta Call of Duty II:n pressinäytökseen. Tapahtuma järjestettiin poikkeuksellisesti Puolassa, sen tarkemmin paikkakuntaa erittelemättä.
Kutsuun kirjattu varoitus Puolan vaikeakulkuisesta maastosta sai kulmakarvani värähtämään kuin kaljulla sohvaperunalla. "Jos kärsit alentuneesta terveydentilasta, heikkohermoisuudesta tai sydänvaivoista, ilmoita meille välittömästi!", Adolf Hitlerin ja Eva Braunin yhteiskuvalla varustettu kutsu jatkui.
Viikkoa myöhemmin seisoin muiden toimittajien mukana odottamassa kuljetusta Varsovan lentokentältä paikkaan tuntemattomaan. Minne meidät viedään? Mikä kohtalo meitä odottaa? Kuka on vastuussa? Activisionin edustajat vain virnuilivat eikä kenelläkään ollut vastauksia.
Puuduttavan bussimatkan jälkeen määränpääksemme paljastui pienkonekenttä Varsovan laitamilla. Ilmastoitu pikkubussimme oli vaihtumassa isoisän kaappikellon ikäiseksi kaksitasokoneeksi. "Kuinka herttaista", ajattelin ja nousin kyytiin.
Lennolla meitä odotti pahin painajainen, tuo kaikkien ilmakuoppien äiti, joka kahmaisi meidät armottomaan syleilyynsä. Se oli ikuisuuden jatkuvia ilmakuoppia puettuna pahoinvoinnin vaippaan ja käärittynä turbulenssiin. Nousua edeltänyt iloinen puheensorina vaimeni minuuteissa vaivaantuneeksi naureskeluksi vatsanpohjia kouraiseville nykäisyille. Laskin mielessäni minuutteja koneen laskeutumiseen.
Perillä Pohjois-Puolan maaseudulla koneesta astui ulos hiljaisia ja kalpeita miehiä. Imaisin helpotuksen huokaisun takaisin poskiin kun tajusin, että kahden päivän päästä joudun kestämään saman piinan uudestaan.
Tervetuloa helvettiin
Kentällä meidät vastaanotti joukkueellinen liittoutuneiden sotilaita, jotka viittilöivät meidät sodanaikaisiin jeeppeihin ja kuormureihin. Epätodellisen tunnelman kruunasi radiossa My Wayta pauhannut Frank Sinatra.
Autokolonnamme herätti paikallisissa peltomiehissä ansaittua ihmetystä. Sille myös tehtiin kiltisti tilaa, sillä tokihan tärkeän näköisillä sotilasajoneuvoilla täytyy olla etuajo-oikeus syrjäkylien maanteillä. Norjalaisia eläkeläisturisteja kuljettanut linja-auto peruutti kuuliaisesti metsään VIP-saattueemme tieltä.
Melko uskottavan näköisen sotilaspoliisin tarkastuspisteen jälkeen kurvasimme pienen kartanohotellin pihaan. Activision oli varoittanut meitä etukäteen majapaikkamme palveluista: "Vaikka hotelli on puolalaisella mittapuulla luksusluokkaa, kunnioittakaa kulttuurieroja ja ottakaa mukaan omat peseytymisvälineet. Ruoka ei ole länsieurooppalaista Michelin-tasoa." Teinkö virheen, kun en ottanut omaa vessapaperirullaa mukaan?
Vastaanotin huoneavaimeni ja Call of Dutyn logolla varustetun korruptiolaukkuni kyllästyneen näköiseltä varsovalaiselta valokuvamallilta. Mallitytön katse oli jäätävä, mutta laukusta löytyi lämmikkeeksi pullollinen puolalaista Victory-vodkaa ja askillinen yhtä halpaa tupakkaa.
Pullon sijasta päätin ryömiä sänkyyni ja ottaa hyvin ansaitut nokkaunet.
Pelikarja liikkeellä
Koska tapahtuman aikataulu pidettiin loppuun asti salassa, meitä paimennettiin paikasta toiseen kuin karjaa. Pihalle kello viisi, kuului käsky.
Luvassa oli lisää näennäisen päämäärätöntä jeepeillä ajelua. Hetken aikaa vaikutti siltä, etteivät sotilaalliset kuskimme tienneet itsekään minne olimme menossa, sillä harhailimme samoilla metsäteillä ainakin tunnin. Sitten matkamme keskeytyi kirjaimellisesti pamaukseen - olimme joutuneet keskelle saksalaisten väijytystä!
Lyhyen laukaustenvaihdon jälkeen amerikkalaiset saattomiehemme olivat kaikki kuolleet. Todistin omin silmin, kuinka kuljettajamme yritti paeta metsän siimekseen vain pysähtyäkseen natsi-Hansin Lugeriin. Suojelusenkeleille kiitos, että selvisimme hyökkäyksestä haavoittumattomana.
"Schnell! Schnell!", vangitsijamme kiljuivat täyttä kurkkua ja tönivät meitä kovaotteisesti eteenpäin. Kaksi sakemannia päristeli vihaisesti ympäriinsä sivuvaunullisella neukkumopolla. Mitä lie sotasaalista. "Schnell! Schnell!", sotilaat jatkoivat, aivan kuin he eivät olisi muuta saksaksi osanneet.
Saksalaiset kiirehtivät meitä Hitlerin päämajabunkkerin, Wolfschanzen, raunioille. Hitler viihtyi kymmenen metriä korkeassa kivikolossissaan toisen maailmansodan päätöshetkiin asti. Tupakantumppien, tyhjien kaljatölkkien ja käytettyjen ehkäisyvälineiden määrästä päätellen bunkkerissa tehtiin muutakin kuin sotasuunnitelmia.
Törmäiltyäni taskulampun valossa Hitlerin, Göringin ja Bormannin bunkkereissa olin saanut tarpeeksi tästä ohjelmanumerosta. Kuin tilauksesta liittoutuneiden joukot riensivät pelastamaan meidät saksalaisten kynsistä. Voisin vaikka vannoa, että pelastajamme viruivat hetkeä aiemmin ammuttuina tien poskessa.
Paluu pimeyteen
Seuraava aamu käynnistyi ilmahälytyssireenin ulvonnalla. Puoli tuntia aikaa kerääntyä hotellin pihalle, kuului käsky.
Ohjelmassa oli tunnin kuorma-autoajelu kuopista rakennetulla kärrytiellä. Määränpäässä ruumiimme ravittiin kaalimuhennoksella ja sielumme - bunkkereilla.
Call of Duty -tiimin sotilasasiantuntija eversti evp Hank Keirsey aisti pelijournojen innottomuuden.
"Kun olet nähnyt yhden bunkkerin, olet nähnyt ne kaikki", hän lohdutti. "Iskekää niihin nopeasti ja iskekää niihin kovaa! Vetäytykää ensimmäisen tilaisuuden tullen pois!"
Hank yritti patistaa joukkomme mukana seuranneita mallityttöjä piiloutumaan bunkkereihin. "Kuka löytää heidät ensimmäisenä, voittaa palkinnon!", Hank ideoi. Valitettavasti hanke jumiutui kielimuurin ja vastentahtoisuuden muodostamaan hetteikköön. Edes konsultaatio malliemo Katen kanssa ei tuottanut tulosta. "Valokuvamalleja ei valmisteta enää niin kuin ennen", Hank huokaisi pettyneenä.
Jokaisen oli tyydyttävä osaansa: pelitoimittajat bunkkerien mittailuun ja mallit kauniilta ja kyllästyneiltä näyttämiseen.
Bunkkereiden jälkeen kokoonnuimme paikallisen grillikioskin pihalle, jossa saksalaisiksi pukeutuneet feikkisotilaat demonstroivat varusteitaan. Ase-esittelyn ryhmän nokkamies kulutti viisi minuuttia kalliista ajastamme kertomalla, ettei heillä ollut minkäänlaisia yhteyksiä uusnatseihin tai fasisteihin. "Harrastamme historiallisten taisteluiden uudelleenluontia. On tietysti erikoista, että puolalaiset esittävät saksalaisia, mutta jonkun se on tehtävä."
Omituisen seurueemme ympärille kerääntyneet paikalliset näyttivät vakuutteluista huolimatta hieman epäluuloisilta. Rohkeimmat uskalsivat kuitenkin napsia friikkisirkuksestamme kuvia joko muistoksi tai poliisille.
Kalashnikovin nakutusta
Bunkkerisulkeisten jälkeen vuorossa oli rentouttava ampumakilpailu. Meille luvattiin Kalashnikovit ja kumiluoteja. Kovilla ampuminen oli Activisionin lakimiesten mielestä ehdoton ei-ei. Juristit epäsivät meiltä kuulemma muitakin huveja, kuten autiotalon räjäyttämisen näytöstyyliin.
Puolalainen seikkailutoimisto ajatteli turvallisuuttamme lakimiehiäkin pidemmälle, sillä aseet osoittautuivatkin muovikuulia ampuviksi ilmapyssyiksi. Hank Keirsey - piinkova palkkasotilas - ei ollut muovileluista kovin otettu.
Kilpailu sai kuitenkin jatkua: viisi laukausta maalitauluun ja kunkin kierroksen voittajat jatkoon. Ammuinko viisi laukausta vai kuusi? Totta puhuen, jännittävä tilanne sai minut sekoamaan laskuissa. Toimitsija väitti kuutta, joten tulokseni hylättiin. Tyhmä kilpailu.
Viimeisenä koettelemuksena Euroopan johtavat pelijournalistit lastattiin puolalaisvalmisteisen telavaunun kyytiin. Kaikki katastrofin ainekset olivat kasassa, sillä kymmenien tonnien painoinen vaunumme oli vähintään puolet leveämpi kuin kapoinen metsätie, jolle olimme suuntaamassa.
"Pitäkää kiinni!", kuljettaja huusi ja vaunu nytkähti liikkeelle. Kuskia olisi kannattanut uskoa, sillä paperista tehty printtimedia kärsi heti ensimmäisessä töyssyssä tappioita: saksalainen journo mursi kätensä ja tanskalainen löi leukansa ohjaamon sivupeltiin.
Seuraavaksi uhriksi ilmoittautui mutkan takaa vastaan kaahannut Volkswagen, joka kuitenkin paniikkijarrutti metrin päähän varmasta litistymiskuolemasta. Kuskin ilme oli näkemisen arvoinen. Vaunun avolavalla keikkunutta toimittajakööriä vaaratilanne vain nauratti. Illemmalla järkytys huuhdottiin kurkusta alas Victory-vodkalla.
Hakkapeliittojen lailla olin valloittanut Puolan, vaan koto-Suomeen halajavi mieleni. Lentokoneessa unohduin pohtimaan, miksi pelit ovat niin kalliita, mutta se ajatus pääsi jotenkin karkaamaan minulta.
* * * * *
Kuka sanoi mitä: Hank Keirsey-spesiaali
Hank Keirsey on everstiluutnantti evp Yhdysvaltain 82. laskuvarjojääkäridivisioonasta, Call of Dutyn sotilasasiantuntija, palkkasotilas Irakissa ja aika velikulta.
"Tiedättekö, Amerikassa meillä on ihan oma nimitys bunkkereissa kyhjöttäville takalinjan sankareille. REMF. Rear Echelon Motherfucker. Yksikään oikea sotilas ei pidä REMFeistä." - Hank ja bunkkerit.
"Desert Stormissa yksiköltämme loppui juomavesi, joten jouduimme kiskomaan janoomme purkitettua lasten suklaajuomaa. Tukikohdassa meitä odotti joukkueellinen REMFejä, jotka olivat rakentaneet punkkiensa ympärille väliseinät vesipullolaatikoista." - Hank ja vesipullot.
"Meidät lähetettiin päivän varoitusajalla Aavikkomyrskyyn. Kiire oli sitä luokkkaa, ettemme ehtineet pakkaamaan minkäänlaisia aavikkovarusteita mukaan. Jouduin kestämään puoli vuotta aavikolla umpeen teipatut viidakkosaappaat jalassa. Desert Stormin päätyttyä kenraali Norman Schwarzkopf tuli tarkastamaan yksikköämme uutuuttaan kiiltävät aavikkosaappaat jalassa. Kehtasi vielä rehvastella niillä minulle." - Hank ja sotilasparaatiin toimitetut aavikkosaappaat.
"Se on ihmeellistä, miten pieni kranaatinsirpale voi kaataa ison miehen. Kun katsot maahan lyyhistynyttä äijää, hänessä ei välttämättä näy mitään päällepäin. Paidan altakaan ei löydy kuin pieni pihisevä reikä rintakehän kohdalla." - Hank ja sirpalekranaatit.
"Kukin saa vuorollaan kantaa mallitytön mäkeä ylös. Nopein voittaa. Minä voin aloittaa." - Hank ja kariutuneet kilpailuideat.
