Summoner (PS2) – Manaajan paluu

Jokainen tekee lapsena typeryyksiä, joita joutuu myöhemmin katumaan. Jotkut puhkovat kiukuspäissään pyöräkellarista renkaat, toiset varastavat kioskin kassan. Summonerin Joseph pistää paljon pahemmaksi.

Summoner-roolipeli kertoo 19-vuotiaasta Josephista, jolla on harvinainen kyky manata esiin henkiolentoja. Traumaattisessa lapsuudessaan Joseph tuhosi kotikylänsä kutsumalla demonin, joka riistäytyi hänen hallinnastaan. Kerrasta oppivaisena Joseph vannoi, ettei enää koskaan käyttäisi voimiaan mihinkään.

Kohtalolla on toisenlaiset suunnitelmat, sillä Josephin uuteen kotikylään hyökkää joukko pahan keisari Murodin sotilaita. Pian Joseph saa järkytyksekseen selville, että sotilaat ovat hänen perässään. Ennustuksen mukaan Joseph voimineen on ainoa este Murodin maailmanvallalle. Vailla muuta vaihtoehtoa Joseph pakenee ja lähtee pitkälle matkalle estääkseen Murodin aikeet.

Vaikka tarina ei lähtökohdiltaan mikään omaperäisyyden riemuvoitto olekaan, se on Summonerin parasta antia. Juoni on pitkä, huolella kirjoitettu ja täynnä dramaattisia käänteitä. Ainoastaan alku on hieman tylsä, minkä takia kestää hetken ennen kuin peli kaappaa kunnolla mukaansa.

Seikkailua laajan kaavan mukaan

Toisin kuin konsoliroolipeleissä yleensä, Summonerin tarina ei etene täysin lineaarisesti. Edetäkseen pitää välillä tehdä hieman omaakin tutkimustyötä siitä, minne seuraavaksi olisi tarkoitus mennä ja mitä tehdä, mikä tuo tapahtumiin sopivasti vapauden tunnetta. Pelimekaniikka on varsin monimuotoinen ja tekstiä on tavanomaista enemmän, minkä vuoksi Summoner muistuttaakin paljon enemmän PC-roolipelejä kuin Final Fantasyja.

Peruskaava on toki tuttu ja turvallinen. Seikkailu puksuttelee eteenpäin Josephin ja tämän ystävien matkatessa maailman lukuisten kaupunkien ja luolastojen välillä tappaen kaiken vastaantulevan vihollisaineksen.

Kaupungeissa aikaa kulutetaan ihmisten jututtamiseen, varusteiden paikkailuun sekä juonikohtausten seurailuun. Halutessaan katujen ihmisvilinästä voi kalastella kutsuja jos jonkinnäköisiin sivuseikkailuihin, joiden suorittamisesta saa kokemusta ja rahaa.

Luolastoissa, joissa suurin osa ajasta vierähtää, taistellaan ahkerasti, kerätään kokemusta sekä metsästetään jotakin mahtiesinettä, jota pirulliset loppupomot sokkeloiden perukoilla piilottelevat.

Summonerin silmiinpistävin piirre on laajuus, sekä luolastot että kaupungit ovat kooltaan massiivisia. Juonessakin on tapahtumia yllin kyllin, etenkin niille, jotka jaksavat koluta kaikki mahdolliset sivuseikkailut ja tutkia aivan joka nurkan. Välillä laajuus koituu jopa haitaksi. Pitkien kaupunki- ja luolastovisiittien aikana tempo ei päätä huimaa. Paikoitellen juoni etenee turhan verkkaisesti.

Mätkien ja manaten

Taistelut käydään reaaliajassa. Kun vihollinen on lähietäisyydellä, painetaan nappia, joka pysäyttää ajan ja tuo esiin kursorin. Sillä tähdätään minkä kohteen kimppuun hahmo ryntää ja tämän jälkeen hahmo alkaa automaattisesti vaihtaa iskuja.

Taistelusysteemin erikoisuus on iskujen ketjutussysteemi. Aina kun hahmo lyö vihollista, hahmon pään päälle ilmestyy hetkeksi pieni symboli, jonka aikana pelaajan on nopeasti tyrkättävä jotakin suuntanäppäintä. Tällöin hahmo lisää hyökkäykseensä ylimääräisen iskun, joita voi ketjuttaa peräkkäin niin paljon kuin sorminäppäryyttä riittää. Homman juju on se, että niin kauan kuin ketjutus jatkuu, vihollinen ei pääse lyömään takaisin.

Omia hahmoja on taistoissa mukana enimmillään viisi, joista kerrallaan vain yhtä voi ohjata. Muut mättävät sen strategian mukaan, jonka pelaaja on kullekin määrännyt. Hahmot eivät tottele käskyjä sokeasti, vaan luottavat usein myös omaan harkintakykyynsä eikä pelaajalla missään vaiheessa ole täydellistä kontrollia taistelutapahtumiin. Tämä ei kuitenkaan haittaa, sillä pientä kaoottisuutta lukuunottamatta taistelut sujuvat yleensä ongelmitta.

Aseiden kilistelyn ja perusloitsimisen lisäksi myös henkien manaaminen onnistuu, kunhan Joseph saa ensin sormiinsa tarvittavia taikasormuksia. Niillä luolastoihin voi kutsua avuksi kerrallaan yhden henkiolennon, joka toimii käytännössä kuin mikä tahansa muu hahmo. Otus tallustaa ryhmän perässä, taistelee muiden mukana, kerää kokemusta ja saa vauriota, ja toimii ideana varsin hyvin.

Eksymisen oppitunnit

Pelitapahtumia tiiraillaan kolmannesta perspektiivistä pelihahmon takaa. Kameraa voi kieputella ja zoomailla vapaasti hahmon ympärillä. Valitettavasti kameran korkeuskulma on usein lukittu liian yläviistoon, jolloin eteenpäin näkee ärsyttävän vähän. Ongelmaa pahentaa onnettoman pieni ja epäselvä kartta, minkä johdosta eksyminen varsinkin suurimmissa luolastolabyrinteissa on turhan helppoa.

Grafiikaltaan Summoner on vaihteleva. Enimmäkseen peli näyttää ihan hyvältä, mutta turhan usein yleisilmettä kurjistavat takkuileva ruudunpäivitys, kehno piirtoetäisyys sekä muut grafiikan hiomattomuudet. Musiikki sen sijaan on laadukasta työtä, vaikka jääkin usein melko huomaamattomaksi taustatunnelmoinniksi.

Muusta äänimaailmasta ei juuri kehuttavaa löydy ja varsinkin taistelun melske kuulostaa olemattomalta. Miinuslistalle pääsevät myös eri pelialueiden välillä tapahtuvat lataustauot, jotka ovat pahimmillaan puolen minuutin luokkaa.

Vaikka Summoner ei huippupelin kriteereitä täytäkään, on siinä kuitenkin selvästi enemmän yritystä kuin tähänastisissa PS2-peleissä keskimäärin, mille on pakko nostaa hattua. Uusia ideoita on kehitelty, eikä vanhojenkaan kanssa ole menty sitä helpointa tietä. Harmi vain, että turhan monien puutteiden takia se ratkaiseva koukku jää puuttumaan.

Jos mustaan laatikkoon on kuitenkin pakko saada joku roolipeli, on Summoner ainoa harkitsemisen arvoinen vaihtoehto.

79