Niko Nirvi syö kräkkereitä pikkusuolaiseksi aamiaiseksi ja juuri nyt hän on hyvin nälkäinen.
* * * * *
Kun piratismi ja peliteollisuus tappelevat, se on Aliens vs Predator: kumpi ikinä voittaa, me häviämme.
Tai onhan peliteollisuus ahne petoeläin, mutta sentään tuottaa jotain hyödyllistä eli niitä pelejä. Onnistuisiko siitä vastapuolestakin löytämään jotain hyvää? Voiko pelien kopiointia puolustaa millään kierteellä, ilman järjen pahoinpitelyä vaativia aatehattaroita?
Piraatit kehittävät aiheesta uskomattomia myyttejä täynnä solidaarisuutta, maailmanrauhaa ja dianektiikkaa, onko niille mitään pohjaa? Otin yhteyttä asiantuntijaan, mutta Kari Byron väittää, että lähestymiskielto koskee myös soittelua. Aivan sama, minua ei kiinnosta nainen, joka menee naimisiin Tuukan näköisen miehen kanssa.
Otin siis parikseni aina luotettavan Heinekenin.
Myyntipari ja sananvapaushai!
Klassisista myyteistä vanhimpana piraattipelien saatavuus parantaa laitemyyntiä. Uusissa konsoleissa se ei kyllä pidä paikkaansa, onneksi, koska laitteista tulee pahimmillaan rankasti takkiin. Jos käsikonsolit unohdetaan, Wiin ja Boxin sinänsä yllättävän laaja piratismi on vain murto-osa myydyistä peleistä. PlayStation 3 ottaa näitä vauhdilla kiinni vaikka sen piratismi on mahdotonta, joten eiköhän tämä ole BUSTED.
Demopiratismi eli pelin waretus kokeilukäyttöön kuulostaa hyväksyttävältä, jos se oikeasti olisi vain kokeilukäyttöä. Liian usein pelin ilmeisesti huomaa paskaksi vasta kun sen on vetänyt pariin kertaan läpi. On se nyt sentään PLAUSIBLE, koska joku joskus on ostanut kokeilemansa pelin.
Mutta laittomaan kopiointiin pakottava tilanne on esiintynyt kerran Suomessa, joskin kohde oli elokuvat ja syynä vuoden 1986 videolaki. Silloin elokuvakerholaisilla kriteereillä sensuroitiin tai silvottiin surutta satoja, jollei tuhansia, genre-elokuvia.
Peleissä vastaava tilanne on Australiassa, jossa K18-pelit on kielletty ja virallinen vaihtoehto on surkea kakkaversio. Kuka voi tuomita saksalaisen pelaajan, joka kieltäytyy hyväksymästä Command & Conquerin virallista versiota, jossa saksaksi dubatut robotit vuotavat öljyä?
Onneksi pelisensuuri ei enää Suomessa onnistu, sillä se vaatisi, että FIGMAn lobbarit onnistuisivat vihdoinkin kriminalisoimaan pelien ostamisen ulkomailta. Kuolema alvittomilta veroparatiisisaarilta myyville ketk...eiku! Onneksi siis puolusteltava piratismi on korkeintaan PLAUSIBLE.
Katson ja korotan käyttömukavuudella
Ikävä kyllä yksi piratismin oheisjutuista on kiistattomasti hyödyllinen, ja se on pelien kräkkääminen.
Suojausten purku toki palvelee pelikulttuurin lahottajabakteereita mahdollistamalla waretuksen. Lyhyellä tähtäimellä se on paha juttu, mutta kun tähtäin pitenee, haitta vähenee. Lisäksi meille rehellisille käyttäjille se tarjoaa palvelun, joka pelifirmojen itsensä pitäisi hoitaa.
Fyysiset suojaukset ovat tuskallisia, koska levyjen etsiminen ja tunkeminen optiseen asemaan on puhdasta muinaishistoriaa. Niillä on arvoa (yleensä) hyvin lyhytkestoisina alkumyynnin suojaajina, mutta sen jälkeen pahimmillaan puhdasta haittaa. Vaikka se laitonta onkin, on aika vaikea moraalisesti tuomita pelaajaa, joka ostaa aidon pelin mutta joutuu imuttamaan kräkin, koska kopiosuojaus estää pelaamisen.
Peliteollisuuden pitäisi pikku hiljaa ymmärtää, että jos haluaa saada, on pakko antaa, kuten Suomen merkittävin filosofi MC Nikke T. asian ilmaisi. Relicin Company of Heroes ja muutamat muut kopiosuojauksen myyntipiikin jälkeen poistavat pelit ovat se roolimalli. Yksikään peli, jonka DRM pohjautuu pelin rekisteröintiin yhdelle käyttäjälle, ei saa enää vaatia levyä asemaan.
Ja kopiosuojauksen pitää reagoida tapahtumiin. Niin kauan kuin Ubin kuuluisa natsisuojaus vastusti kräkkäystä, sen olemassaolon pystyi perustelemaan. Sitä mukaan kun suojaus murrettiin Ubin olisi pitänyt patsata pelit normaalille DRM-tasolle, vaikka edes omistusoikeuden kertakyselyyn.
Kulttuurisuora vie potin
Vaikka elämme tyhmyyden ja itsekeskeisyyden kultakautta, se, ettei juuri minun tarvitse pelleillä levyjen kanssa, ei vielä riitä piratismin oikeutukseen. Yksilön haluihin pohjautuva tyrannia loppuu kun koulu alkaa. Sepäs riittää, että kräkkääjät ovat pelikulttuurin kannalta välttämättömiä.
Jonain päivänä käy niin, että pelitutkimus käsittelee pelejä, ei toisia pelitutkimuksia. Kräkkereiden ansiosta sille ensimmäiselle pelihistorian tutkijalle avautuvat Tutankhamonin haudat, jotka tunnetaan nimellä abandonware-saitit. Ne ovat täynnä orpoja, unohdettuja PC-pelejä, joiden tekijänoikeuksista ei kukaan tiedä mitään. Ja käsittääkseni ne toimivat riittävän eettisesti, mikä tarkoittaa, että pyynnöstä peli poistetaan.
Abandonwarea tarvitaan. Good Old Games tekee hyvää työtä muuttaessaan vanhat pelit myyntikuntoon, mutta missä limbossa sijaitsee esimerkiksi SSI:n historiallisesti merkittävä peliversumi? Tai vanhat MicroProsen pelit?
Vielä parempi esimerkki on tietokonepelaamisen edellinen sukupolvi, viimeiset kotimikrot Commodore Amiga ja Atari ST. Silloin pelit pelattiin 3,5 tuuman levykkeillä, ne olivat raskaasti suojattuja ja varsinkin Amiga-pelit (luojan kiitos) käyttivät omia levynlukurutiinejaan.
Kräkkerit tekivät niistä parempia, kompakteja versioita: kahden levyn Amiga-eepos puristettiin kokoon yhdelle levylle ja mukaan mahtui mahdollisesti peli pari lisääkin. Silloin piratismi potki kuolevan 16-bittisen peliskenen reunalta hautaan, mutta näin kakskyt vuotta myöhemmin jokainen pelihistorioitsija kiittää näitä warekokoelmalevyjä.
Ilman näitä piraattiversioita Atari ST- ja Amiga-emulaattoreilla ei tekisi juuri mitään. Ja ne ovat vain jäävuoren huippu. Käytännössä varmaan jokainen Pleikka ykköstä edeltävä pelikonsoli, kotimikro (varsinkin Commodore 64), kolikkoautomaatti, jopa flipperi, on palsamoitu ikuiseen elämään emulaattoreina. Ne käyttävät lähes yksinomaan pelien kräkättyjä versioita tai tiedostoksi dumpattuja ROM-piirejä.
Laki vai historia?
Eivätkä suojaukset digiaikana mihinkään häviä. Pelifirmojen halveksunta omia tuotteitaan kohtaan osoittaa, kuinka lapsenkengissä pelaaminen kulttuuri-ilmiönä vielä on. Selvästi suurin osa pelifirmoista paskat nakkaa tuotteistaan tilivuotta kauempaa. Jopa Take Twon kokoinen puulaaki jäi (viimeisimpänä) kiinni siitä, että Steamissa myytävästä digiversiosta oli DRM poistettu kräkkerikräkillä, ei lähdekoodia itse muokkaamalla. Siksi jokainen pelijulkaisija, suuri tai pieni, pitäisi velvoittaa lainsäädännöllä lähettämään pelinsä lähdekoodit ja sekä fyysinen että digitaalinen kopio Yhdysvaltain peliensuojeluliiton perustamaan kansalliseen pelien keskusarkistoon.
Kauhukuva, 2025. Pelitutkija ei löydäkään Assassin’s Creed II:sta tehtyä valmistutkimusta, vaan joutuu likaamaan kätensä. Voi eih! Alkuperäinen PC-versio ei toimi, koska joutuessaan konkurssiin Ubisoftia ei paljon napannut julkaista DRM:n poistopatseja peleihinsä. Viimeiset toimivat Xbox 360:t ovat museoiden holveissa, ja PlayStation 3? Siis kaikkihan tietää, että sillä on mahdoton pelata kun siinä on niin huono padi, kun siinä on tatit keskellä. Epätoivoa! Ja sitten hän löytää AssCreed II:n kräkätyn version. Halleluja!
Myytti piratismin reunahyödystä on CONFIRMED: kräkkereitä tarvitaan pelikulttuurin säilömiseen ja myöhempään hyödyntämiseen.
Kysymys on vähän saman luokan optimismista, jolla ilmastonmuutoksen ansiosta aavikoituvasta Keski-Euroopasta etsitään iloa sillä, että Suomessa terassikausi pitenee.
Terassikausi....mmmmmmm....