Ajassa
Suomi-ilmiö
Wanhassa wara parempi
Pelihistoria on taatusti tulevaisuuden oppiaine. Tästä todistavat kymmenet Vaasan yliopiston pioneerit.
Joka toinen torstai Vaasan yliopisto muuttuu hetkeksi akateemisesta opinahjosta pelihistorian oppitunniksi, kun retropelikerho Pelikasetin naavaparrat kokoontuvat muistelemaan parempia aikoja. Yhteen luentosaliin rakennettu putkitelevisioiden hautausmaa on muutaman tunnin ajan ludologinen kaivaus. Myös nuorempi polvi saapuu ihastelemaan reliikkejä.
Kun kerholaisilta kysyy, mikä vanhoissa peleissä kiinnostaa, vastaus on yleensä pelimekanismien yksinkertaisuus.
”Kun resurssit olivat rajoitetut, pelinkehityksessä oli käytettävä luovuutta. Silloin kenelläkään ei ollut samanlaista grafiikkateknologiaa tai miljoonabudjetteja kuin nykyään”, Jan Buss, pitkän linjan pelikasettilainen pohtii.
Vuonna 2007 perustettuun Pelikasettiin kuuluu noin 50 henkilöä, joista aktiiveja on vajaa parikymmentä.
”Ensimmäisessä sessiossa paikalle ilmestyi minun lisäkseni Vauramon Jussi. Yritimme kolmen tunnin ajan virittää Commodore 64:sta näkymään vastaanpanevasta telkkarista. Sen jälkeen on ollut vähän helpompaa”, kertoo opettaja Olli Raatikainen, yliopiston yhteyshenkilö ja tapahtumien organisoija.
”Ei kyllä uskoisi, että noista ajoista olemme saaneet mukaan näin paljon porukkaa”, Vauramo toteaa.
Numeroiduiksi sessioiksi ristittyihin tapaamisiin jäsenet raahaavat omia peliaarteitaan. Painotus on retrolla, sillä esimerkiksi Playstation 2 ei ole näihin kesteihin tervetullut. ”GameCube ja ensimmäinen Xbox ovat jo retroa, mutta Pleikkarille julkaistaan vielä tavaraa”, Anssi Jäntti perustelee.
Hänen kokoelmistaan löytyy melkoisia aarteita, kuten esimerkiksi käsikonsoleita suoraan pelihistorian alkuhämäristä. 70-luvun loppupuolella valmistettu Microvisionin käsikonsoli on melkoinen reliikki. ”Näytön resoluutio on tyyliin kahdeksan kertaa kahdeksan pikseliä”, omistaja naurahtaa.
Jäntin kokoelman helmi on Nintendon surullisenkuuluisa Virtual Boy. ”Romukokoelmassani on 3D-lasit myös kasibittiselle Nintendolle ja Segan Master Systemille”, hän kertoo ylpeänä.
Nintendon ja Commodoren vanhat sotaratsut ovat sessioiden vakivieraita, mutta toisinaan paikalle ilmestyy myös varsinaisia nestoreita. Jäsenten kokoelmista löytyy niin mahonkiboksiin pakattu Atari 2600 kuin legendaarinen Vic 20. Eräs Vauramon suosikkipeleistä onkin Vic 20:n Blitz. ”Se on maailman yksinkertaisin peli. Riittää, kun yhtä nappia painaa, ainoastaan ajoitus ratkaisee.” ”Todellinen pelimekaniikan helmi!”, Raatikainen täydentää.
Blitzin ideana on pommittaa ruudun läpi kiitävällä lentokoneella alalaidassa olevia rakennuksia matalaksi. Jokaisen ohilennon jälkeen kone laskeutuu rahtusen alaspäin. Jos tönöjä ei saa lanattua tieltä, homma loppuu törmäykseen. Kontrollit ovat tasan yksi tulitusnappula.
Blitz-päätteen edessä riittää tunkua koko illaksi. ”Minulla on hallussani tämänhetkinen ennätys. Kovasti sitä yritetään rikkoa”, Vauramo elvistelee.
Putkessa sen salaisuus
Raatikainen on haalinut sessioluokkaan käytännössä kaikki yliopiston vanhat putkitelevisiot. ”Tämä on käytännön pakko, sillä laitteet toimivat litturuuduissa vähän miten sattuu.” Luentosalin takaosassa on valehtelematta kolmisenkymmentä putkitelkkaria, joista osa seisoo omilla jaloillaan.
Kun Raatikainen virittää omaa Amigaansa iskukuntoon, luokan ainoa televisio, jossa on sopiva videolähtö, on piiloutunut koko letkan taaimmaiseksi.
”Muistaakseni tuo Philips on ainoa, jossa toimii S-video”, Raatikainen sanoo ja alkaa järjestellä telkkukokoelmaansa. Kalmiston helmi on neljänkymmenen tuuman järkäle, joka painaa Raatikaisen omien sanojen mukaan reilusti yli sata kiloa.
Luokassa on myös videotykki, johon on tällä kertaa liitetty NES ja siihen kytketty Multitap. Nintendon omassa futispelissä on meneillään verinen taistelu, ukkoja kaatuu kuin talvisodassa. ”Kun tarpeeksi taklaa, oma ukko kuolee”, Jäntti toteaa. Lähes sadan tuuman ruudulla spritet vilkkuvat ja iloinen tilupoppi täyttää luokkahuoneen.
Hieman syrjemmässä on Raatikaisen Amiga 1200. Laite on viritetty malli, sillä tässä versiossa toimivat myös Amiga 4000:n AGA-grafiikkapiiriä hyödyntävät pelit.
Otin tuntumaa lapsuudestani tuttuun Dynamite Duxiin. Sarjakuvamaisten ankkojen tähdittämä retroräiskintä on paholaismaisen hankala viritelmä ja ohjaustuntuma on vähintäänkin kolho. Taas on yksi lapsuusmuisto peruuttamattomasti pilattu. Kun peli vaihtuu Chaos Enginen jatko-osaan ja Mika Ruohonen tarttuu toiseen joystickiin, touhu muuttuu mielekkäämmäksi. Ylhäältä kuvattua räimintää on mukava pelata kaverin kanssa. ”Kappas, tässä voi ampua myös kaveriaan”, Ruohonen toteaa, kun oma hahmoni puree multaa.
Koko kansan pelikasetti
Pelikasetti jakaa pari kertaa vuodessa retroilun ilosanomaa myös rahvaalle. ”Järjestämme keväällä ja syksyllä Vaasan ammattikorkeakoulun juhlasalissa Megasessiot, joihin jokainen pelaamisesta kiinnostunut on tervetullut”, Vauramo valottaa. Silloin juhlasali täyttyy konsolivanhuksista ja luonnollisesti putkitelevisioista.
”Koulujen vahtimestarit eivät osaa arvostaa näitä tapahtumia”, Raatikainen naurahtaa. Raskaat putkitelevisiot on roudattava pihan läpi kampusalueen toiselle puolelle. Kun juhlasalissa on yleensä yli 20 pelivehjettä, myös töllöjä tarvitaan sama määrä.
Marraskuun lopulla järjestettävään megasessioon saatiin viime vuonna lahjoituksena vajaa parikymmentä taulutelevisiota. ”Paikallisesta kodintekniikkaliikkeestä löytyi kalustoa, mutta yhdessäkään telkkarissa ei ole jalustaa. Pääsimme siis askartelemaan”, Raatikainen päättää.
Juho Kuorikoski
KUVATEKSTIT (HUOM!! KUVAT ON OTTANUT JUSSI VAURAMO)
Retro1: Gamecuben F-Zeroa mahtuu pelaamaan neljä retrosetää kerrallaan.
Retro2: Mika Ruohonen virittelee Commodore 64:ää näkyviin. Digiboksienkin aikakaudella tarvitaan analogikanavia, kun vehje kytketään telkkuun RF-modulaattorilla.
Retro3: Jan Buss ja Nintendon punainen paholainen. Virtual Boyn omistvalla Anssi Jäntillä on lähes kaikki konsolille julkaistut pelit kokoelmissaan.
Retro4: Matolaatikko odottaa ahnaana lisää pelattavaa sisuksiinsa.
Retro5: Krista Kierikka ja Olli Raatikainen taittavat peistä kuuslankun Summer Gamesissa.
