Vaatii peliltä munaa mainostaa itseään ”turvallisena tapana hoitaa kipeää sielua.” Sword and Sworceryllä on iso muna ja suuri sydän.
Seikkailupelit ovat paitsi erinomaista täppäripelattavaa myös hyvä pohja kiinnostaville tyylikokeiluille. Sword and Sworcery EP:ssä tavarapulmat ja dialogi on jätetty taka-alalle. Painopiste on hämyisessä, hartaassa tunnelmassa sekä kuvan ja äänen yhteistyössä. Pelaaja ohjaa naissoturi Scythiania, jonka murheellisena urakkana on tuhota vuoristoväkeä kiusaava aave. Ensimmäinen askel on löytää myyttinen Megakäärö. Sen kantaja voi laulaa miekuuden, sworceryn, laulua ja haastaa kuolemattoman vihollisen.
Miekuuden hinta
Ensivaikutelma pettää, sillä pelillisesti Sworcery on lähinnä kömpelö. Scythian tallustelee verkkaista tahtia edestakaisin pienehköllä alueella, ja liikkumista edeltävä pieni viive ärsyttää nopeasti. Harhailua katkotaan passleilla ja miekkailulla. Pähkinät ovat useimmiten metsänhenkien herättämistä miekuudella, eli siis tökkimällä oikeita hotspoteja ruudulla. Taistelut ovat iskukuvioiden ulkoaopettelua. Otteluita varten iPad käännetään pystyasentoon, mikä tuntuu turhalta.
Mutta se tunnelma. Vuori ja sen rinteillä oleva metsä on eläimiä ja paria sivuhahmoa vaille autio. Hiljaisuus ja liikkumaton luonto saavat alussa odottamaan pensaasta hyökkäävää hirviötä tai muuta pelimäistä, mutta äänettömyyden rikkoo täydellisellä hetkellä alkava kaunis kitarapop-laulu.
Sworceryn äänimaailma on koko paketin selkäranka. Kitarahimmailua ja elektronisia ääniä yhdistelevää musiikkia tukee sopiva kattaus lehtien rahinaa, salaperäisiä kilahduksia ja vingahduksia. Ääniraita auttaa korjaamaan jopa pelaamisen kankeudet. Heräävien metsänhenkien enkelimäinen laulu ja pomotaistelujen painostava, massiiviseksi kasvava biisi muokkaavat tylsästä toiminnasta melkeinpä elämyksiä.
Hiljaisuuden ääniä
Äänen lisäksi myös pikselitaide on niin upeaa, että kärsin turhautumisesta napsiessani kuvia, sillä Sworceryn jokainen ruutu on ilo silmälle. Ja jokaiselle graafiselle yksityiskohdalle tuntuu löytyvän kumppani ääniraidalta. Minimalismi iskee sen viimeisen niitin. Metsässä tapahtuu hyvin vähän, mutta se synnyttää haikean yksinäisyyden tunteen, jollaista kokee peleissä harvoin. Samoilussa on paljon samaa kuin Shadow of the Colossuksen matkoissa jättien luokse tai Half-Life 2:n (turhaan parjatuissa) vesiskootteriosioissa.
Kun jotain sitten tapahtuu, tuntuu se jännittävältä ja merkitykselliseltä, vaikka kyse olisi vain puskasta pomppaavasta peurasta. Kun iso vaihde lyödään silmään, monttu loksahtaa auki häkellyksestä, ihastuksesta tai molemmista.
Seikkailu yllättää pienillä oivalluksillaan. Kolmosluvussa etsitään kahta eri taikaesinettä tosimaailman kalenterin mukaan. Toinen tavaroista löytyy vain täydenkuun, toinen uudenkuun aikana. Odottelun välttää etsimällä kätketyn salahuoneen tai säätämällä iLaitteen kelloa, mistä saa tosin satikutia.
Ihastushetkistä esimerkkinä yksi Scythianin vierailuista sivuhahmojen unien maailmaan. Tie katkeaa kuutamon valaiseman järven rantaan, mutta tovin kuluttua ruudulle ilmestyy kehotus: ”Usko.” Sormi ruudulle, ja pelihahmo kävellee vetten päällä.
Siinä eivät enää itseään toistavat tappelut hirveästi paina.
89
