Supersankari on vakava asia

Watchmen on ikoninen sarjakuvaklassikko, jonka elokuvaversiota on odotettu kauhunsekaisella jännityksellä. On aika huokaista helpotuksesta.

Nykyään supersankarit eivät hypi iloisen värisissä vetimissä, vaan angstaavat elämänsä ahdistusta ja tekevät monivammaisuudestaan huolimatta välillä myös jotain hyvää. Aina ei kuitenkaan ollut näin, ja Alan Mooren ja Dave Gibbonsin vuonna 1986 luoma Watchmen oli ilmestyessään järisyttävän erilainen. Siinä keski-ikäistyneet supersankarit olivat jääneet eläkkeelle ja lähdemateriaaliin suhtauduttiin uudenlaisella vakavuudella.

Mistään Frank Millerin ylilyövästä synkistelystä ei ole kyse, vaan supersankarit ovat ihmisiä siinä missä muutkin. Juuri se on Watchmenin olennainen voima. Se ja erinomainen, muun muassa Hugo-kirjallisuuspalkinnon voittanut tarinankerronta.

Kaikkien sarjakuvia joskus lukeneiden rakastamaa tarinaa on yritetty vääntää elokuvamuotoon useaan otteeseen, mutta vasta erinomaisesta Dawn of the Dead -uusversiosta ja vähemmän erinomaisesta 300:sta tuttu ohjaaja Zack Snyder sai vihdoin jotain aikaiseksi. Vaikka historian aikana projektiin on ehditty nimetä muun muassa sellaisia nimiä kuin Terry Gilliam ja Darren Aronofsky, lopulta ruorissa on oikea mies, sillä lopputulos on alkuperäismateriaalille uskollinen työ.

Kuva kuvalta

Vanhemmiten melkoiseksi jääräksi muuttunut Alan Moore ei ole halunnut olla missään tekemisissä elokuvaversion kanssa, joten tavallaan on sitäkin huvittavampaa, että Snyderin Watchmen on lähes kuva kuvalta, sana sanalta identtinen esikuvansa kanssa. Oikeastaan mitään ei ole jätetty pois, eikä asioiden järjestystäkään ole suuremmin sekoiteltu. Ainoa isompi ero tulee lopussa, joka mielestäni toimii jopa alkuperäistä paremmin. Päätöksessäkään ei silti puhuta kuin pienistä tyylivaihdoksista eikä tarinan henki kärsi hienosäädöstä yhtään, päinvastoin.

Sarjakuvana eeppisen pitkältä tuntuva tarina on saatu puristettua tehokkaasti alle kolmen tunnin pituiseksi elokuvaksi. Aikanaan Terry Gilliam kieltäytyi projektista juuri sen takia, että hänen mielestään homma ei ikinä mahtuisi elokuvan raameihin. Mestarikin voi olla väärässä.

Esikuvan kuvatarkassa seuraamisessa on myös huonot puolensa. Jos sarjakuvaa ei ole juuri lukenut uusiksi, kannattaa se jättää tekemättä ja avata kirja vasta elokuvassa käynnin jälkeen. Tämä siksi, että sarjakuvan tarkkaan muistavalle elokuva tuntuu hiukan turhan suoralta toistolta, jo nähdyn valkokankaalle siirtämiseltä. Omalle innovatiivisuudelle ei ole annettu paljon tilaa ja Snyder ohjaa ikonista sisältöä sarjakuvanörtin liiankin innokkaalla pieteetillä.

Gibbonsin sarjakuvaan aikanaan valitsema tahallaan seesteinen, tasaisiin ruutujakoihin perustuva tyyli loi tarinalle oman rauhallisen sykkeensä. Snyder on onnistunut siirtämään jopa tämän filmille, missä on muun tarkan kopioimisen tavoin heikkoutensa ja vahvuutensa. Mielenkiintoisesta tarinankerronnasta huolimatta kuvakielen tasaisuus estää varsinaisten kohokohtien syntymisen, mutta toisaalta rakenne kuvastaa erinomaisesti eläkkeelle jääneiden supersankareiden harmaata elämäntyyliä.

Pinnan alla kytee

Snyder osoitti jo Dawn of the Deadin uusversiossa pystyvänsä ohjaamaan ronskin fyysistä toimintaa. Sama linja jatkuu myös Watchmenissä, josta ei onneksi ole tehty väkivallatonta lasten versiota. Vaikka gorejuhlasta ei ole kyse, ovat toimintakohdat virkistävän fyysisiä rykäyksiä muuten vähän turhankin rauhallisen rakenteen keskellä.

Elokuvan huippukohta on puolivälin taistelukohtaus, jossa sankaripari taistelee tiensä vankilan käytävän halki. Iskuissa ja potkuissa on aitoa tuntua, ne eivät ole vain stunttityylistä ilmaan huitomista. Kuvaus puolestaan tuo hetkittäin mieleen korealaisen Old Boyn klassisen käytäväkohtauksen, jossa sankari mättää vasaralla menemään kameran pannatessa sivusta miehen mukana. Supersankareiden otellessa keskenään hommasta katoaa hiukan samaa fyysisyyttä, mutta toiminta on silti erinomaista koko elokuvan ajan.

Tekijöille täytyy antaa lisäpisteitä siitä, että tarinaa ei ole väkisin yritetty modernisoida. Tapahtuma-aika on vaihtoehtoinen 80-luku, jossa Yhdysvallat voitti supersankareiden avulla Vietnamin sodan ja Nixon on edelleen presidenttinä. Ajankuva on erinomainen ja ydintuhon partaalla keikkuva maailma toimii kiehtovasti. Hommassa ei olisi lainkaan samaa hohtoa, jos se olisi väännetty nykyaikaan.

Näyttelijät ovat suorastaan pelottavasti Gibbonsin luomien sarjakuvahahmojen näköisiä. Erinomaisesta kööristä omaksi suosikikseni kohoaa Rorschachia esittävä Jackie Earle Haley, joka kuulostaa aivan vanhalta Clint Eastwoodilta ja näyttää hiukan tämän nuorelta versiolta.

Watchmen on tietystä tasapaksuudesta huolimatta mainiota elokuvaviihdettä ja kevyesti paras tähän mennessä nähty sarjakuvafilmatisointi.

Watchmen-elokuvan julkaisua siivittävän videopelin kehittäjät eivät tyydy tavanomaisiin lisenssiratkaisuihin: Watchmen: The End is Nigh julkaistaan kahdessa osassa ja ainoastaan nettilatauspalveluissa. Underbossin metsästykseen keskittyvän ensimmäisen osan käänteet tapahtuvat kymmenen vuotta ennen elokuvaa – naamiosankarit kieltävä Keene Act astuu voimaan vasta parin vuoden päästä.

Watchmen: The End is Nigh on puhdasverinen, suoraviivaisesti etenevä joukkomätkintä. Raaka raivopää Rorschach ja batmaaninen Nite Owl iskevät armotta tielleen sattuvien roistojen ja poliisien kimppuun. Tekoäly ohjaa parivaljakon toista osapuolta, mutta ei mitenkään suunnattoman tehokkaasti. Tiukat paikat täytyy selvittää omin voimin. Kaveri pääsee kontrolloimaan toista sankaria jaetulta ruudulta. Näkymä on ahdas, mutta pelikelpoinen. Netin läpi co-oppaaminen ei valitettavasti onnistu.

Lyöntejä, potkuja, heittoja ja vastaiskuja sisältävät käsirysyt ovat äärimmäisen väkivaltaisia. Etenkin Rorschach runttaa vauhdikkaissa kahakoissa niin, että heikompaa hirvittää. Dynaamisesti kuvatuissa lopetusliikkeissä ei säästellä verta, hampaita ja ilkeästi murtuvia luita. Samaan aikaan puolta tusinaa vihollista vastaan taisteleminen vaatii taitoa, sillä pelkällä rämpytyksellä ei rökitetä torjuntoja ja vastaiskuja viljeleviä vastustajia. Ninjagaidenmaisesta pusertamisesta jäädään tosin vielä kauas, sillä väistön ja vastaiskun ajoitus on salliva.

Watchmen: The End is Nigh on peruspätevää mätkintäviihdettä, jonka suurimmat ongelmat ovat lyhyenläntä, 4–5 tunnin pituus ja vaihtelun puute. Menyyllä ei ole mitään muuta kuin hykerryttävän brutaalia, mutta pidemmän päälle monotonista hakkaa päälle -meininkiä.

Arvostelu on luettavissa www.pelit.fi:ssä 5.5.2009.

Lisää aiheesta

  • Kino: Kevät koittaa Hitlerille


    Kino

    Kevät koittaa Hitlerille

    Huhtikuussa tähtilaiva on lastattu kuunatseilla.

    Saksalaiset kansallissosialistit sytyttivät noin 70 vuotta sitten Euroopan liekkeihin. Vaikka yleisesti uskotaan, natsivalta ei päättynyt Berliinin miehitykseen ja Hitlerin itsemurhaan. Tappion hetkellä osa…
  • Vanhan mestarin kädenjälki

    James Cameron osaa edelleen kertoa huikeita tarinoita, vaikka pääosassa olisi pitkiä sinisiä animehahmoja.

    Kuuluin siihen ensi-iltaa edeltävänä aikana vauhdilla kasvaneeseen joukkoon, jonka mielestä Cameronin 12 vuotta vääntämä Avatar-leffa oli näkemättä nolo. Ei ihme, sillä kaikki…
  • Terveisiä Nörttilästä

    Zombileffat ovat taas in. Zombieland vääntää maailmanlopun vitsiksi, mutta kieli on liikaa poskessa.

    Aivojen perässä kuolaaviksi zombeiksi muuttunut ihmiskunta on aihe, jossa teoriassa riittää materiaalia komediaan. Muiden dystopioiden tavoin asiassa on kuitenkin yksi paha kompastuskivi:…