Squaren Mana-sarja ei ole aivan yhtä tunnettu kuin saman firman Final Fantasyt, mutta siinä on samanhenkisiä suuria tunteita ja maailmantuskaa tyylillä ja sujuvalla pelattavuudella kuorrutettuna.

Granzin valtakunnassa ei mene kauhean vahvasti. Maata hallinnut lordi Granz on heittänyt veivinsä ja valtaistuimelle on kiivennyt tämän poika, joka tunnetaan lyhyesti ja ytimekkäästi Pimeänä Lordina. Hyveellistä kansaa alistetaan, mutta onneksi Lordia ja tämän puolidemonikätyreitä lähtee estämään kaksi myöhäisteiniä, joiden yhteinen menneisyys ja kytkös hallitsijasukuun paljastuu heti alkumetreillä.

Sword of Manan juoni alkaa perin sekavana ja laaja henkilögalleria tuntuu kovin etäiseltä. Onneksi touhuun tulee pian ripaus järkeä ja tavoitteet selkiytyvät. Matkan varrella teilataan sekä hyvisten että pahisten sukulaisia enemmän kuin keskiverrossa kreikkalaisessa tragediassa ja mielenkiintoisia saippuaoopperakäänteitä riittää. Silti juoni ei ihan yllä genrensä parhaiden edustajien tasolle, vaan jää ehkä hieman turhan tavanomaiseksi maailmanpelastustarinaksi.

Puhu mulle sekavia, beibi

Hahmojen välistä dialogia Manamiekassa on aivan hirvittävän paljon. Alkupelin jaarittelut tuntuivat kestävän loputtomiin ja ehdin jo kuvitella, että käsiini on päätynyt ei-interaktiivinen demo. Myöhemmin seikkailussa tuli vastaan noin puolen tunnin lässytyssessioita. Hyvät hermot lienevät edellytys pelinautinnolle.

Hahmokseen Sword of Manassa saa valita joko isolla miekalla varustetun isotukkaisen pojan tai taikatemput hallitsevan animetytön. Juoni kulkee hahmosta riippuen eri tavalla. Vaikka pelialueet ja vierailtavat paikat ovat pääpiirteissään samoja, eroa on sen verran paljon, että pelin vääntää ilokseen läpi molemmilla hahmoilla.

Final Fantasyihin verrattuna Sword of Mana on reippaasti toimintapainotteisempi. Lajityypille ominaista taktista, vuoropohjaista taistelua siinä ei ole lainkaan, vaan maastossa möyrivät otukset päästetään päiviltä paukuttamalla niitä jollain kättä pidemmällä tai loitsulla. Hirviöt eivät myöskään pöllähdä esiin tyhjästä, vaan ovat näkösällä koko ajan, vaikkakin pelikentän putsaamisen jälkeen uusi otussatsi putkahtaa mystisesti esiin maan povesta.

Viholliskaarti on friikkiä japsiropejoukkoa söpöhyönteisistä verenhimoisiin kaapumyyriin, jotka ovat vaihtelevasti alttiita ja immuuneja hyökkäyksille ja taioille. Tiedot tapetuista otuksista tallentuvat automaattisesti muistikirjaan, josta voi tarkistaa, pitikö kävelevää päivänkakkaraa rangaista kirveellä vai kenties tuliloitsulla. Välillä matsataan jotain isompaa juoneen liittyvää pomohirviötä vastaan, ja oikeastaan vain nämä taistelut ovat jossain määrin haasteellisia. Pikkumöröt ovat lähinnä matkanteon hidasteita ja kokemusautomaatteja.

Päin seiniä

Lähes koko pelin ajan mukana roikkuu vähintään yksi ei-pelaajahahmo, joka nuijii vihulaisia tekoälyn ohjastamana ja juuttuu nurkkiin joka kymmenes sekunti. Pässinpäiset apurit eivät osaa edes vaihtaa asetta vihulaisen mukaan sopivampaan, vaan hakkaavat nollavahinkoa tekevällä terällä vaikka ikuisuuksiin asti. Onneksi toverit osoittavat hyödyllisyytensä edes satunnaisesti.

Tekoälyttömyyttä ikävämpänä ominaisuutena pelin voi tallentaa vain manajumalatarpatsaiden luona. Pikatallennusoptiota ei ole, mikä hieman vaikeuttaa pelaamista esimerkiksi lyhyillä bussimatkoilla. Tallennuspisteitä on ripoteltu yleensä järkevien välimatkojen päähän, mutta joskus kaipaisi mahdollisuutta tallentaa tilanne heti eikä edelliselle patsaalle juoksemisen jälkeen.

Sword of Manan hahmonkehityssysteemi on tyylikäs ja astetta monipuolisempi kuin japanilaisropeissa yleensä. Tasoja noustaan kuudessa hahmoluokassa, joista jokainen vaikuttaa hahmon ominaisuuksiin eri tavalla. Kokemustasojen yhdistelmä määrittää hahmon varsinaisen luokan, joita on hillittömän paljon ja joista yhdellä läpipeluukerralla ehtii kokeilla korkeintaan muutamaa. Esimerkiksi maagiluokkia muihin yhdistelemällä hahmo voi kehittyä tavallisesta velhosta arkkimaagiksi, nekrovelhoksi tai vaikka riimumestariksi.

Tekniseltä toteutukseltaan Sword of Mana on taattua Square-tasoa. Söpö ja värikäs grafiikka on yksityiskohtaista mutta selkeää, enkä usko tämän parempaa jälkeä kovin monessa Gameboy-pelissä olevan. Musiikkikappaleet sen sijaan eivät ole tarttuvia tai erinomaisia. "Rengaspohjainen" käyttöliittymä tuntuu aluksi hieman sekavalta perinteisempiin valikkomalleihin verrattuna, mutta pyöriteltäviin ikonirinkuloihin tottuu kohtuullisen nopeasti.

Kokonaisuutena Sword of Mana on kaikin puolin toimiva ja laadukas toimintapainotteinen kevytroolipeli. Uudelleenpeluuarvoakin sillä riittää mainion hahmoluokkaviritelmän ansiosta, ja vaikka juoni ei häävi olekaan, peli jaksaa pitää otteessaan yllättävän tiukasti.