Swords of Destiny (PS2) (nettiarvostelu) – Lentävien miekkojen talo

Sankari goottireleissä ja piljoona demonihirviötä – siinä eväät Swords of Destinyn miekkamaratoniin.

Swords of Destiny on japanilaisen Marvelousin tekemä toimintaseikkailu, joka sijoittuu muinaiseen Kiinaan. Pääosassa on pitkäliepeiseen nahkatakkiin pukeutunut Lei Yun, salamyhkäisen cooli miekkamestari, joka joutuu vaarallisten tapahtumien pyörteisiin keskelle pahuuden tuulia.

Mahtava loordi Meng Wei alistaa Kiinaa valtansa alle apunaan legendaarisia Gyakki-demoneita. Vain yksi mies heittää miekan selkäänsä ja lähtee haastamaan Weitä. Hän on Lei Yun. Onnistuuko mies pelastamaan kotimaansa vai katkaisevatko tylsyyden voimat pelastusretken jo ensimmäisiin kenttiin?

Itkevän paholaisen poika

Lei Yunin matka loppupahiksen luokse käy läpi putkimaisten linnakäytävien, metsäpolkujen ja vuorisolien. Niitä pitkin äijä juoksee nahkatakin liepeet liehuen ja silpoo kimppuun möngertäviä hirviöitä. Nurkkiin kätketyt saviruukut ja posliinivaasit eivät saa Lei Yunilta armoa, sillä esineet kätkevät joskus energiapulloja.

Välillä menoa maustetaan alkeellisella tasohyppelyllä sekä puzzleilla. Ongelmat perustuvat yleensä siihen, että tajuaa sytyttää kaikki huoneen soihdut palamaan. Kenttien välissä pelaaja palkitaan juonipätkillä, jotka kuljettavat tarinaa niin sekavasti, ettei menosta ymmärrä selväjärkinen ihminen mitään.

Taistelusysteemi on teoriassa toimiva, sillä se on kopioitu suoraan Capcomin Devil May Crysta. Lukitusnäppäimellä Lei Yunin saa tähtäämään haluttuun viholliseen, minkä jälkeen rämpytetään hyppy- ja lyöntinappeja. Silloin Lei Yun sinkoilee ympäri ruutua ja mäiskii uhriaan huimilla liikesarjoilla.

Harmi, että kontrollit ovat tylsän kaavamaiset ja tökerön kankeat, sillä niiden ansiosta huitominen on alusta loppuun umpitylsää napinhakkausta, jossa samat kombot toistuvat loputtomasti. Ensimmäisen minuutin aikana taisteluiden vauhdikkuus on etäisesti viihdyttävää, sen jälkeen tappaminen muuttuu tervanjuonniksi.

Asiaa ei auta kulmikas ja sekopäisesti heittelehtivä kamera, joka kääntyilee minne sattuu ja aiheuttaa pidempään tuijotettuna merisairautta. Vain vahingossa oikeaan suuntaan sojottavan kuvakulman takia nopeatempoiset taistelut ovat yleensä turhauttavaa, ja kirosanoja kirvoittavaa sähellystä.

Ilmavaivoja

Taisteluiden sekavuutta lisäävät Lei Yunin uskomattomat hyppytaidot, joiden ansiosta mies viettää elämästään yhtä paljon aikaa ilmassa kuin maassa. Jo perushyppy sinkauttaa hänet korkealle maan kamaran yläpuolelle ja kaksoishypyllä korkeus tuplaantuu. Koska pelaaja ei voi tarkasti kontrolloida hyppyratoja, Lei Yunin hehtaariloikat sinkauttavat hänet helposti vastustajien ohi ja hirviöitä on turhauttavan vaikea pitää tähtäyksessä loikkien aikana. Myös tasohyppelyosuudet ovat silkkaa helvettiä, kun Lei Yun yrittää mahtihyppyjensä päätösnumerona osua halutulle kallionkielekkeelle.

Jokainen tapettu öttiäinen kilauttaa kokemustilille pienen summan kokemuspisteitä, joiden myötä Lei Yunin soturintaidot paranevat. Tasaisin väliajoin käteen lyödään uusia aseita, jotka tuovat hetkellistä vaihtelua tappamisen yksitoikkoisuuteen, sillä jokaisella aseella on omat liikkeensä.

Swords of Destinyn selkeästi parasta antia on grafiikka. Yksityiskohtaiset miljööt ovat pääosin varsin kelvollista katsottavaa, joskin hahmon ja hirviöiden kulmikas animointi jättää paljon parantamisen varaa. Siedettävä kiinalaistyylinen taustamusiikki hukkuu karmeiden ääniefektien ja vielä karmeampien ääninäyttelijöiden alle.

Kokonaisuutena Swords of Destiny on karmeuden absoluuttista nollapistettä lähenevä, puuduttavan tylsä ja yhdentekevä toimintapeli, jonka myyminen täysihintaisena on moraalinen rikos. Vaikea kuvitella, että kukaan jaksaisi pelata tätä vapaaehtoisesti tai selvänä ensimmäistä kenttää pidemmälle.

57