Mahatauti ja putkiremontti on pistämätön yhdistelmä. Se panee pohtimaan elämän syviä totuuksia. Kuten sitä, että pelisankarilla ei ole moisia huolia. Kuvittele seikkailupeli, jossa pelaajalle olisi vakava haaste: missä luuraa lähin vessa?
Tanakassa makuuasennossa huomasin pohtivani laajemminkin niitä elämän alueita, joita pelit eivät käsittele tai käsittelevät vain pintapuolisesti, mutta jotka ovat elokuvissa ja kirjallisuudessa tuttua, vaikkeivät jokapäiväistä viihdettä.
Mahatauti sujautti ajatukset ensin sairauksiin ja sairastamiseen. Peleissä on toki juonentynkiä, joissa virusinfektiot ja mutageenit uhkaavat maailmanrauhaa, mutta itse peli on yleensä sitä tuttua tapa tai tule tapetuksi -leikkiä. Mutta onhan meillä jo pakolliset sairaalasimulaatiot, ja Nintendo DS:lle on luvattu kosketusnäytöllä ja mikrofonilla ohjattava kirurgipeli.
Kukapa toisaalta haluaisi sairastaa pelissä? Eikä sairauksista elokuvissakaan yleensä niin paljoa jauheta, vaikka kirjallisuudessa on sentään oma patografioiden alatyyppi. Niissä mieluiten julkisuuden henkilö kertoo omasta sairaudestaan nyyhkyisän tarinan. Sellaisia ei kyllä peleihin tarvita.
Seuraavaksi tuli mieleen vanhuus. Saisiko vanhuudesta ihan oikeasti aikaiseksi pelin? Elokuvia, hyviä, hauskoja, liikuttavia siitä on tehty lukuisia. Yksi selitys voi toki olla se, että osa elokuvien tekijöistä on iäkkäitä. Voimme vain kuvitella, millaisia pelejä Shigeru-san tekee 80-vuotiaana, sillä japanilaisethan eivät jää koskaan eläkkeelle.
Leikitäänpäs ajatusleikkiä! Miltä kuulostaisi Senility Strikes Back? Kyseessä olisi roolipeli osittain käänteisellä logiikalla, toisin sanoen kokemuksen myötä elinvoimat ja staminat alkaisivat laskea, ensin hissukseen, sitten kiihtyvään tahtiin. Viisautta kasautuisi alkumatkasta, mutta sekin alkaisi lopulta nakertua dementian edetessä. Uusia menopelejä, erilaisia rollaattoreja voisi hankkia autotalliin, ehkä niihin saisi alumiinivanteitakin, ja lopulta pääsisi motoroidun nelipyöräisen kyytiin. Valtion virastoon sijoitettu erilaisia kynnyksiä, portaita ja muita esteitä sisältävä rata olisi yksi pelin kohokohta. Ja ainahan voisi kaapata invataksin.
Hissukseen item-valikkoon alkaisi kertyä alusastioita sun muuta elämän kannalta hyödyllistä. Matka lähikauppaan pidentyisi ja uskomattomat haasteet hoitopaikan saamisessa olisivat pelin viimeinen vääntö, loppuhirviö vailla vertaa. Rahaa kärkkyviä omaisia ja huumeveikkoja voisi ampua haulikolla, tai siis yrittää ampua haulikolla. Kaikki omaisuus talletettaisiin sukanvarteen. Loppupelissä dementia muuttaisi pelin grafiikan ja maailman surrealismin sävyihin.
Saisikohan tuosta ihan oikeasti aikaiseksi pelin? Jos saisi, kukaan ei sitä ostaisi, mutta keskustelua se ainakin herättäisi. Peliarvostelijat tosin voisivat syyttää sitä eliniän keinotekoisesta pitkittämisestä.
Entä uskonto ja isänmaa? Isänmaasta peleissä tapellaan taajaan, mutta uskonto ja viitteetkin uskontoihin ovat melkoinen tabu. Vai ovatko? Jumalan rooliinhan pääsee jumalpelin kuin jumalpelin ohjaimissa. Uskonnollisia pelejä on tehty Yhdysvalloissa, tuossa fundamentalistien pyhätössä, vuosikausia. Uskontoa on ympätty ihan tavallisiin perus-3D-räiskintöihin, ihan mihin vaan. Kirjoitapa Googleen kokeeksi Catechumen ja pelastu! Kokemuselämys on sanoinkuvaamaton, maallisiin arvoihin vihkiytyneelle jopa hulvaton. Yhtäkaikki uskonto pelin kontekstina ei ole niin vieras kuin voisi kuvitella.
Entäpä jos jokin noista hurmoshenkisistä jenkkipeleistä käännettäisiin esimerkiksi Japanin-markkinoille? Tuolloin tarvittaisiin ihan oma, uusi uskontolokalisoinnin osaajien ammattikunta.
Me suomalaiset olemme jo niin maallistunutta kansaa, että uskonto saattaa kuulostaa etäiseltä, ajatukset menneisyyteen vievältä tematiikalta. Toisaalta historiallinen ristiretkien aikaan sijoittuva sota- ja taistelupeli voisi olla mielenkiintoinen koettelemus. Ehkäpä suhde uskontoihin muuttuisi jollakin tavalla ja kyseinen peli saattaisi antaa mielenkiintoisen peilin nykypäivän sotaisiin tapahtumiin.
Seksi on pelien yhteydessä kielletty puheenaihe. Voin nähdä sieluni silmillä päätoimittajan punakynän heiluvan uhkaavasti tämän sivun yllä. Sanon silti ääneen: "Seksiä ja videopelejä", ja huutakaa tekin kaikki vielä kotona yhteen ääneen: "Seksiä ja videopelejä."
Seksiä on jo videopeleissä, mutta vähäpukeiset, silikonitissiset naiset mätkinnässä tai golf-pelissä eivät toden totta ole innostava kokemus. Joku puhuisi seksin sijasta seksismistä. Jos seksin käsitteen laajentaa seksuaalisuuteen ja erotiikkaan, pelit jäävät tyystin osattomiksi.
Olen tuijottanut Tomb Raider -sankaritar Laran pyrstöä kymmeniä tunteja. Silti mitään eroottiseen vivahtavaakaan en ole moisessa kokenut. Ja mitä eroottista voisikaan olla siinä, kun miettii, miten pääsisi edessä olevan vuoren huipulle tai katon rajassa siintävälle ulokkeelle. Kiipeäisikö seinänviertä vai hivuttautuisiko huonekaluja pitkin? Laran hyppy valkokankaalle teki Laran pyrstöstä etäisesti kiinnostavan. Mutta se onkin jo elokuvaa eikä peliä.
Elokuvissa seksuaalisuus ja erotiikkaa tihkuvat kohtaukset ovat lähes jokaisen menestyselokuvan arkea. Draaman tajun ja luontevan näyttelijätyön ansiosta seksuaalisuus ei häiritse, ja pikemminkin olisi outoa jos romanttisessa komediassa ei jossakin vaiheessa oltaisi petipuuhissa.
Petipuuhien sijoittaminen peliin on hankalaa, koska kunnollisen, seksiä perustelevan draaman kaaren tekeminen on nykykeinoin vaikeaa. Pelien sisältö on usein pelkkää toimintaa, ja toiminnalla on vaikea perustella muuta kuin puhdasta toimintaa. Eikä seksi pelkkänä toimintana ole vielä maitokaupan hyllyllä lojuviin peleihin ehtinyt. Voin kuitenkin kuvitella mielessäni hassut, värisevät ja surisevat erikoisohjaimet...
Missähän se vessa muuten luuraa?
(Timer Countdown Initiated. Core Meltdown in 8...7...6...)
