Monestako elokuvaohjaajasta voi sanoa, että heidän tyylinsä tunnistaa heti? Kymmenen sekuntia Woody Allenin leffaa paljastaa heti tekijän, samaa voi sanoa vaikkapa Aki Kaurismäestä, kovin monta muuta nimeä en saa mieleeni.
Yksi heistä on Tim Burton, joka on ajankohtainen nimi juuri nyt siksi, että Burtonin maailman kauneimmaksi kauhuelokuvaksi kehuttu Päätön ratsumies (Sleepy Hollow, 1999) saapuu ohjelmistoon 14.4. Matka Suomen valkokankaille kesti epätavallisen kauan siksi, että Päätön ratsumies on ollut USA:ssa suuri menestys ja levittäjä halusi leffan maassamme mahdollisimman moneen mahdollisimman suureen saliin.
Burton ja Disney
Vuonna 1958 Los Angelesissa syntynyt Tim Burton on elänyt koko elämänsä keskellä elokuvia. Myös hänen mielikuvituksensa on aina ollut poikkeuksellisen vilkas ja sopivasti vinksallaan. Peikonpojalta näyttävä Burton rakasti jo lapsena kauhua, varsinkin brittiläisen Hammer-studion klassikoita, eikä hänen makunsa muutenkaan ollut kovin mainstream.
Myöhemmin Burton alkoi opiskella piirtämistä ja pyrki animaatioelokuvien tekijäksi. Burton päätyi töihin Disneylle yhdeksi firman lukuisista animaattoreista. Burtonin ja Disneyn tyylit erosivat niin täydellisesti toisistaan, että liitto oli tuomittu epäonnistumaan. Ei Burtonin lähtöön mitään dramaattista liittynyt. Hiirijätillä ei vain ollut mitään käyttöä juuri tuollaiselle visionäärille.
Disney-aika ei mennyt kuitenkaan hukkaan. Silloin Burton teki esikoisteoksensa, kuusiminuuttisen kunnianosoituksen sankarilleen Vincent Pricelle. Nuorimies Burton on varmasti ollut innoissaan, kun Vincent-lyhytelokuvan (julkaistu 1982, valmistui jo aiemmin) kertojaääneksi lupautui Vincent Price itse.
Seuraavaksi syntyi 29 minuuttia pitkä, oikeilla näyttelijöillä tehty Frankenweenie, joka oli Disneylle viimeinen pisara. Tosin kahdeksan vuotta myöhemmin, vuonna 1992 Disney julkaisi Frankenweenien videolla ja hieman myöhemmin näytti ohjelman omalla tv-kanavallaan. Burton oli tuolloin jo tunnettu nimi.
Pituus ratkaisee
Vuonna 1985 ilmestyi Burtonin ensimmäinen täyspitkä elokuva. Pee-wee~'s Big Adventure on kummallinen tekele, tavallaan animaatioleffa, joka ei kuitenkaan ollut animaatio. Pee-wee itse oli aikoinaan suosittu tv:n lastenohjelmien hahmo, pikkupoika aikuisen miehen ruumiissa. Elokuva kertoo siitä, miten Pee-wee yrittää löytää kadonneen polkupyöränsä.
Pee-wee's Big Adventuresta alkoi myös Burtonin ja säveltäjä Danny Elfmanin yhä jatkuva yhteistyö. Nykyään on vaikea kuvitella Burtonin elokuvaa ilman Elfmanin säveltaustaa.
Seuraavaksi Burton pääsi ohjaamaan kauhukomedian Beetlejuice, jonka piti olla vain yksi pikku lisä vuoden 1988 elokuvatarjontaan, mutta Beetlejuicesta tuli yllätyshitti. Elokuva kertoo pariskunnasta (Geena Davis, Alec Baldwin), jonka uutta taloa hallitsee ilkeä räyhähenki Betelgeuse (Michael Keaton).
Beetlejuice loi perusteet sille, mikä yhä tunnetaan Burtonin visuaalisena ja sisällöllisenä tyylinä. Tumma sarjakuvamainen tyylikkyys, omalaatuiset henkilöhahmot, kiero musta huumori, joka ei kuitenkaan ole missään nimessä ilkeää. On myös sanottu, että Burtonille tyyli merkitsee enemmän kuin sisältö.
Vuosi 1989 ja Batman tyhjensivät pajatson. Burton herätti henkiin vanhan camp-sankarin ja teki hänestä traagisen öisen kostajan. Jatko-osa Batman Returns oli vieläkin onnistuneempi elokuva, vaikka ei yhtä suuri hitti ollutkaan.
Kahden Nahkahiirimies-leffan välissä ilmestyi Edward Saksikäsi (Edward Scissorhands, 1990), joka todisti, että Burton taitaa visuaalisen tyylin lisäksi myös inhimilliset tunteet. Koskettava ja erilainen rakkaustarina kertoo hullun tiedemiehen (Vincent Price) luomasta olennosta, jolla on käsien tilalla terävät sakset. Tästä syystä hän ei voi koskettaa ihmisiä eikä tuntea tai osoittaa hellyyttä. Kun olento sitten luojansa kuoltua saapuu tavalliselle esikaupunkialueelle - okei, burtonlaisittain tavalliselle - hänen suhtaudutaan monin eri tavoin.
Vincent Price ei ollut elokuvan ainoa Burtonin vakionäyttelijä. Naispääosassa nähdään Winona Ryder, joka oli mukana myös Beetlejuicessa. Traagisena saksikätenä esiintyy Johnny Depp, jonka kanssa Burton on tehnyt jo kolme elokuvaa. Burton luottaa niihin, jotka ovat sen arvoisiksi osoittautuneet.
Ironista kyllä kaikkein burtonmaisimman näköinen elokuva ei ole Tim Burtonin ohjaama. Nukkeanimaatio Painajainen ennen joulua (Tim Burton's The Nightmare Before Christmas, 1993) perustuu Burtonin aikoinaan kirjoittamaan runoon. Vaikka Burton onkin elokuvan tuottaja, ei ohjaaja, hänen kädenjälkensä näkyy jokaisessa kuvassa. Painajainen ennen joulua kertoo siitä, miten Halloween-maan asukkaat päättävät varastaa joulun itselleen. Lopputulos on pieni mestariteos, jonka arvo nousee vuosi vuodelta.
Mies ja angorapuserot
Seuraavaksi Burton tarttui niin epäkaupalliseen aiheeseen, että hän suorastaan kerjäsi ongelmia. Edward D. Wood, Jr on lähes virallisesti ihmiskunnan historian huonoin elokuvantekijä, jonka suurin "mestariteos" on vatsan kuralle vääntävä Plan 9 From Outer Space (1959). Kaiken huipuksi Burton halusi kunnioittaa Ed Woodin perintöä ja kuvata elokuvan mustavalkoisena. Naisten angorapuseroita rakastavan arvostelukyvyttömän tunarin päärooliin saatiin Johnny Depp, joka osoittautuikin mainioksi valinnaksi.
Burton olisi voinut mennä yli aidan matalimmasta kohdasta ja tehdä komedian, joka nauraa Ed Woodin kyvyttömyydelle. Sen sijaan hän teki Woodin ja Bela Lugosin (Oscar-palkittu Martin Landau) ystävyydestä kertovan koskettavan draaman, joka ei missään vaiheessa ole ilkeä Ed Woodia kohtaan. Päinvastoin, Burton ymmärsi Woodia. Lisäksi Ed Wood (1994) on rakkaudenosoitus elokuvalle yleensä.
Ja onhan näissä kahdessa miehessä paljon samaa. Kummallakin on oma vankka visionsa, jota he tinkimättä toteuttavat. Ainoa merkittävä ero on se, että Burtonilla on valtavasti lahjoja alalle, Ed Woodilla ei lainkaan. Ed Wood floppasi taloudellisesti mutta monille, esimerkiksi itselleni, se on lähes pyhä elokuva.
Vaikka Burtonin seuraava projekti Mars Attacks! oli pinnaltaan ilmiselvää Burtonia, en homman jujua oikein ymmärtänyt. Vanhoihin keräilykortteihin perustuva scifi-komedia kertoo kaakattavista ja isopäisistä avaruusolennoista, jotka saapuvat valloittamaan planeettaamme. Monet yksittäiset kohtaukset, kuten liekehtivät lehmät, ovat silti komeaa katseltavaa. Mars Attacks! oli Burtonin toinen floppi peräkkäin.
Ura näytti olevan nyt vaikeuksissa, mutta ei niin pahoissa, etteikö miehelle olisi tarjottu uusia projekteja. Nykyään Hollywoodissa suuren budjetin elokuvien tekeminen on mennyt niin vaikeaksi, että sellaisen parissa kuluu nimiohjaajalta aikaa pari vuotta. Burton kiinnostui herättämään Teräsmiehen henkiin elokuvalla Superman Lives. Lopulta ainoaksi saldoksi Supermanista jäi kaksi vuotta hukkaanheitettyä ihmiselämää ja muutama kymmenen miljoonaa tuhlattua leffastudion dollaria.
Kun Burtonille tarjottiin ohjattavaksi kauhuelokuvaa Päätön ratsumies, hän kiinnostui aiheesta heti. Olihan se selvä paluu Hammer-henkiseen vanhaan hyvään aikaan. Päätön ratsumies suorastaan kerjäsi visualisoijakseen Burtonin kaltaista tumman tyylikkyyden taituria.
Elokuva sijoittuu vuoteen 1799, Sleepy Hollow -nimiseen kylään, jossa riehuu kummallinen sarjamurhaaja. Uhrit löytyvät ilman päätä. Paikallisten asukkaiden mielestä syyllinen on suoraan helvetistä ratsullaan saapuva päätön ratsumies, joka miekallaan sipaisee uhreiltaan kallon irti ja vie mukanaan takaisin manalaan. Tapausta saapuu tutkimaan poliisi (Johnny Depp), joka uskoo vankkumatta tieteen ja todisteiden voimaan.
Sleepy Hollow on ollut USA:ssa hitti, mikä tarkoittaa sitä, että Burton on tehnyt paluun Hollywoodin huipulle. Raha on vain rahaa, mutta menestys takaa riippumattomuuden tulevien projektien suhteen.
Näillä näkyvin Burton ei enää palaa Supermanin pariin, vaan hänen seuraava projektinsa on vähintäänkin yhtä ongelmallinen uusintafilmatisointi Apinoiden planeetasta. Projektia on aiemmin soviteltu sekä James Cameronille että Oliver Stonelle, mutta nyt näyttää siltä, että homman lopulta hoitaa Burton. Saas nähdä kuinka äijän käy. Ainekset sekä kamalaan epäonnistumiseen että omaperäiseen Burton-hittiin ovat olemassa.
