No vot, kaku myö Karjalast lähettii, sin jäip kaik hyvät pelilöiset. Sin jäip Valloutit, Palturit, Toomit, sin jäi Eliteki pöyäl pyärii ku myö lähettii.
Nnirvi
Takana loistava menneisyys
Kun katselen millaisista peleistä kirjoittelen, ajattelen itsekin, että tule nyt huru-ukko nykypäivään niistä ysärireliikeistä.
No en. Klassisen koulutuksen saaneena pelisivistyneistön edustajana pystyn arvostamaan vanhojen mestareiden ajattomia teoksia, joten totta kai olen kiinnostunut siitä, osaavatko uudet yrittäjät vangita niiden magian. Siinä välissä paukutan menemään uusimpia AAA-pelejä sitä mukaa, kun PC-versiot ilmestyvät. Saint’s Row IV ei oikein iskenyt, mutta peukut ylös Resident Evil: Revelationsille!
Silmät kiinni
Maailmassa on kaksi pelaajaryhmää, joiden kanssa en halua istua samassa pöydässä: he, joille ennen kaikki oli paremmin, ja he, jotka silmät visioita hehkuen kiitävät varppivauhdilla täysdigitaaliseen tulevaisuuteen. Kuten 70-luvun vasemmistonuoret, kumpikin pitää kapean katseen putken pään sisäisessä fantasiassaan hyljeksien todellisuutta. Erona on korkeintaan se, että tulevaisuudella on vain visioita, mutta menneisyydellä on näyttöjä.
Menneisyys on nostalgista, koska ajan hioessa ihmismieli editoi menneisyydestä esiin vain sen hyvän. Armeijasta muistetaan, kuinka hauskaa oli viritellä polkumiinoja kapiaisten komentoteltan eteen, mutta ei sitä, kun Rovajärvellä pakkasukko söi nenän ja osan varpaista. Peleistä muistetaan Ultima Underworld ja XCOM, mutta unohdetaan, että jokaista vastaan oli noin 15–20 Kronolog: The Nazi Paradoxia ja muuta unohdettavaa kakkapeliä. Menneisyys on myös 30 vuotta pitkä. Kyllä sieltä helmiä löytyy.
Menneisyys on myös täynnä muistorikkaita, unohtumattomia ekakertoja. Ekakerta kun pelasin peliä toista ihmistä vastaan. Ekakerta kun pelasin linjoilla ulkomaalaista ihmistä vastaan, siis hemmetti se on Englannissa ja mä täällä Suomessa! Ekakerta kun näin 3D-kiihdytettyä grafiikkaa, totuttuani siihen, että 3D-grafiikka on suttuista mössöä, joka päivittyy kerran joka toinen sekunti. Maailma oli täynnä ihmeitä, ja menneisyydessä tulevaisuuskin oli parempi, koska mullistukset olivat isoja.
Ekakertojen kanssa on viime vuosina ollut vähän heikompaa, joku liikeohjaus ei oikein vaikuta. Ehkä Oculus Rift taas muuttaa maailmani, mutta se on ensi vuoden juttu.
Kesällä -42 aurinko paistoi
Vanhoista peleistä on kiva lukea siksi, että ne herättävät muistoja siitä, kuinka hauskaa olikaan, kun niitä hevosenpään mittaisena pelasi. Uusista peleistä ei ole hauska lukea, koska se on markkinointiviestintää, jossa julkaisijan avustuksella kerrotaan, kuinka hauskaa niissä tulee olemaan. Pelejä tekivät sidmeierit ja lordbritishit, eivät kasvottomat tiimit.
Vähänkin fiksumpi ihminen tajuaa hyvänolon tunteen tarkoittavan sitä, että oikein käytettynä nostalgia on lupa painaa rahaa: Nindento on myynyt pelaajien lapsuutta heille takaisin, yhä uudestaan ja uudestaan. Vastaavasti Kickstarter on todistanut nostalgian voiman rahan taikomisessa: kun pelipatu hakee rahaa ysäriklassikkonsa uudelleensyntymiseen, luottokortit vinkuvat kuin sika. Peleinä ne ensimmäiset isommat näytöt, Leisure Suit Larry ja Shadowrun Returns, ovat vähintäänkin tervetulleita.
Pätevälle ludoarkeologille menneisyys on aarreaitta, sillä vain toteutus vanhenee, ideat ja pelimekaniikka eivät. Eikä tosin tekijänoikeuskaan.
Kohti loistavAAA tulevaisuutta
Mutta lyökäämme vankka ”No!” takaisin stalgiaan. PlayStation 3 ja XBox 360 avasivat ovet pinnalliselle, näyttävyyttä ja kalliita tuotantoarvoja korostavalle niin sanotulle gamerz-kulttuurille. Gamerz-kulttuuri ei elä menneessä, se janoaa tulevaisuutta ja sen yhä näyttävämpiä AAA-pelielämyksiä, sillä gamerzille kelpaa paras viihde-elämys. Onneksi niistä on helppo valita, kun brändit ovat tuttuja ja nimikemäärä puolittuu vuosittain.
Gamerz-kulttuurin läpilyönnissä pelisivistys jäi jalkoihin, ja ajan kuluessa se käy piinallisen selväksi. Jumalauta siinä tulee wanhoja muistelevia naavapartoja ikävä, kun jotain Baldur’s Gaten uusiversiota haukutaan paskana Diablo-kloonina, ihan vain siksi, että Diablo on ainoa isometristä kuvakulmaa käyttävä peli, jonka geimeri on nähnyt.
Nyky-Boksilla tai -Pleikalla aloittaneen pelaajan on tietysti vaikeaa edes tutustua menneisyyden peliaarteisiin. Vaikka voisikin, ilman nostalgialaseja Pleikkari- ja Pleikkari 2 -pelit näyttävät vain pirun rumilta. Miksi niitä pitäisi pelata? Eipä silti, että PC:llä pelaava herrarotu olisi juurikaan paremmin kartalla. Kun koneesta on maksettu tonni-pari, kaiken pitää toimia heti virheettömästi ja olla niin hyvän näköistä, ettei mikään koskaan. Puolittain kauhulla odotan, mitä konsoligrafiikan nextgen-loikka PC-luokkaan aiheuttaakaan odotus- ja mielipideilmastolle.
Pelisivistymättömän pelaajamassan vallattua (äänekkäiden) torakoiden tavoin kaikki netin kolot, turvapaikat ovat vähissä. Pitää käydä lepuuttamassa hermoja uudelleen pakatun nostalgian myymisellä rikastuvalla GOGilla. Sen foorumeita lukiessa vaan tulee selväksi, että nostalgian nuoriso-osaston keski-ikä on noin puolet poliittisten nuorisojärjestöjen keski-iästä, eli 30 plus.
Voiko sivistystä syödä?
Yleissivistys on ulkoistettu ja tunnetaan nimellä ”Google”, löytyisikö pelisivistys tarvittaessa Wikipediasta ja MobyGamesista? Mihin sitä edes tarvitsee? Otetaanpa kaksi pelintekijää, jotka raahasivat vanhan klassikon nykyaikaan. Almost Human modernisoi Dungeon Masterin pelissään Legend of Grimrock, ja menestys oli loistava. Firaxis päivitti UFOn nimelle XCOM: Enemy Unknown ja menestys oli aluksi loistava. Miksi Grimrock oli napakymppi mutta XCOM: Enemy Unknown noin kasi?
Almost Humanilla on pelisivistystä. Se luotti itseensä ja osasi säilyttää Grimrockissa kaiken sen tärkeän, jonka voimalla Dungeon Master kesti kolmisenkymmentä vuotta. Silti Grimrock on ihan oma pelinsä. Firaxis laimensi kestoklassikon systeemit uusiksi gamerz-sukupolven vaativaan makuun ja sai aikaiseksi pelin, joka on ihan hyvä, mutta kestoklassikosta tuli kertaklassikko. On ihan sama, kuinka paljon uuden XCOMin tekijät väkevästi todistavat vanhaa rakastaneensa, jos pelisivistys ei riitä kuin sen vetovoimatekijöiden pintapuoliseen ymmärtämiseen. Syytän suoraan Firaxista enkä kasualisointia tai Take 2:n pukumiehiä, sillä tulevan lisärin videolta näkee, että vihattu ministeri Jan ”tyhjästä syntyvien alienien” Vapaavuoro on mukana Enemy Withinissakin.
Olen kehittänyt ajat sitten immuniteetin niitä idiootteja kohtaan, joille vuoropohjaisuus on tosiajan vanhentuneena alkeismuotona. Nyt jouduin kehittämään siihen uuden tehosterokotteen, koska nyt on tapana nostaa XCOM: Enemy Unknown jalustalle esimerkkinä siitä, kuinka vuoropohjaisuus tuodaan hienosti nykypäivään.
Kauneuden hinta
Koko pelinostalgiassa vellomisen mustamaalaaminen on lähtökohtaisesti päin helvettiä. Missään muussa kulttuurin alalajissa ei ole kiellettyä velloa menneisyyden mestariteoksissa. Kirjallisuus, elokuvat, musiikki, kaikissa niissä suorastaan edellytetään lajisivistystä. Vain moukka kehtaa sanoa, että akustinen kitara on tarpeeton, koska sähkökitara on keksitty, tai että Ramones oli kova 70-luvulla, mutta sen kliseinen musiikki ei enää tyydytä nykymusiikin tasoon tottunutta vaativaa harrastajaa. Tai että Lady Gaga on paras, koska visuaalinen näyttävyys on huippua, siinä on oma koukku ja musiikki on äänitetty hyvin.
Ongelmana on, että siinä missä C.S. Foresterin kirjojen uusintapainokset näyttävät nykyaikaisilta ja 80-luvun Metallica kuulostaa äänenlaadultaan nyky-Metallicalta, peleissä eron näkee silmällä. Voihan sitä teeskennellä analysoivansa GTA-pelien yhteiskuntakritiikkiä tai ihannoida Bioshockia älyllisiä teemoja tarjoavana viihteenä aikuisille, vaikka se on aika tavanomainen putkiräiskintä, jossa puhutaan Ayn Randista. Kysymys on lopulta siitä, että pelissä on nätti grafiikka, aikuiselle sopiva vaikeustaso, vähän bugeja ja sulava ohjaus.
Nostalgian saa luvan kanssa kaivaa esiin vain uusversioiden kyljessä ja tietenkin Nintendo-peleissä. Niissä saa pelata jopa antiikkisen Game & Watch -kortin, ja maine sen kun kasvaa.
