Uuden ajan aamunkoitto tuntuu aikahypyltä vuosituhannen alkuun.
Dawn of the New World ammentaa aiheensa ajankohtaisista teemoista. Fantasiamaailman sääolosuhteet ovat aivan sekaisin, ja raivokkaat luonnonkatastrofit tuhoavat kaiken tieltään.
Bonuksena Sylvarantin ja Tethe’allan liittovaltio natisee liitoksissaan, sillä kansojen yhteiselo ei oikein tahdo sujua. Teknisesti kehittyneempi Tethe’alla sortaa surutta sylvarantilaisia, eikä täysimittainen sota ole kaukana. Maailmantuhon kynnyksellä sankarit Emil ja Marta päättävät palauttaa maailman horjuvan tasapainon herättämällä hirviöjumala Ratatoskin.
Kaunotar ja hirviö
Juoni kehittyy vetäväksi, mutta kulkee kompastellen. Tarina lähtee hitaasti käyntiin, ja sankareihin on vaikea samaistua, sillä emo-Eemeli on sietämätön inisijä ja Marta yli-innokas flirtti. Hahmojen aiheuttama migreeni pehmenee pelin edetessä, mutta muut ongelmat pysyvät. Kypsät teemat piiskataan kumoon nololla komedialla, ja jännittävissä kohdissa kerronta katkaistaan lykkäämällä poppoo hirviöjahtiin johonkin luolaan.
Laahaavan juonen vastapainoksi taistelu on kiivasta mäiskettä, joka vaatii ennemmin rämpytystä kestävää peukaloa kuin taktista älliä. Vain pomomatseissa saattaa joutua vähän miettimään tekemisiään. Jatkuvasti kasvava kykyvalikoima pitää taistelun toimivana loppuun asti, ja valtaosan kohtaamisista voi välttää halutessaan kokonaan.
Dawnin ainoa uusi lisä sarjan taistelusysteemiin on Pokémon-henkinen hirviönkaappaus, jolla otukset saa napattua omiin joukkoihinsa. Idea on sössitty puolivillaisella toteutuksella. Alussa hirviöiden sieppaaminen on todella työlästä hahmojen puutteellisista kyvyistä johtuen, loppua kohden taas jengiin liittyvät vanhat Symphonia-naamat hoitavat tappelun petotovereita paremmin.
Pöljintä on, että hirviön rakkaudella kasvattamisesta saa keppiä, ei porkkanaa. Kokemuspistekattoon päänsä kolauttava örkkimörkki joko lakkaa kehittymästä tai vaihtaa olomuotoa. Kumpikaan vaihtoehto ei naurata, sillä evoluutio nollaa kasvatin kokemustasot ja pakottaa vaihtopenkille parempia aikoja odottamaan.
Keinokuituinen kokemus
Puolivillainen on täydellinen sana kuvaamaan Dawn of the New Worldia. Värikäs animekuvitus on tyyliltään toimiva, mutta teknisesti todella rujo. Edellisellä konsolisukupolvella Dawn olisi ollut luokkansa kaunotar, mutta armon vuonna 2009 näin karuja muotoja ja vilkkuvia sahalaitoja on vaikea pitää aivan tulisimpana kamana.
Ääninäyttelijät tekevät työnsä graafikoita paremmin. Tolkuttomasta dialogimäärästä suurin osa on puhuttu ääneen, ja hahmot vetävät roolinsa läpi niin kunnialla kuin dialogi antaa myöten. Musiikki on perinteistä, nopeasti unohtuvaa sorttia. Kaupungeissa kuunnellaan hissipimputtelua, taisteluissa vauhdikasta hissipimputtelua sähkökitaroilla.
Dawnin ongelmista pahin on sen maailman kliinisyys. Autiot kylät tarvitsisivat kipeästi edes hieman yksityiskohtia, sillä kiihkeinkin metropoli on vain kymmenen asukkaan asekauppa, josta ei löydy mitään tekemistä. Jopa ensimmäisestä Symphoniasta tutut paikat on onnistuttu latistamaan todella köyhiksi kulisseiksi.
GameCuben Tales of Symphonia (Pelit 1/05, 90 p) jäi monelle mieleen yhtenä pelikuution merkkitapauksista. Eeppinen roolipeli seurasi Lloyd Irvingin ja kumppaneiden retkeä kahden erotetun maailman yhdistämiseksi. Dawn of the New World jatkaa siitä, mihin ensimmäinen peli jäi, mutta valitettavasti vain tarinan osalta.
Dawn of the New Worldin pelaaminen harmittaa, sillä se huokuu keskeneräisyyttä, laiskuutta ja liian pientä kehitysbudjettia. Parhaimmillaan peli toimii nostalgiatrippinä alkuperäisen Tales of Symphonian läpi pelanneille. Tuttujen hahmojen tarinan jatkuminen on mukavaa, vaikka sen olisi suonut tapahtuvan paremmissa merkeissä.
70
