Tales of Xillia (PS3) – Taistelukenttien tarinat

Milla hei sun täytyy muuttuu, sun hameesta helma puuttuu, sä aina tartut paitaan lyhimpään. Sun täytyis pukea jotain järkevää ja lapselliset leikkis lopettaa. Miksi japanilaiset roolipelisankarittaret pukeutuvat aina kuin goottilolitat?

Japanilaisten rooliseikkailuissa on erikoista se, etteivät pieteetillä luodut sankarit siirry pelistä toiseen. Pitkään pyörineen Tales of -sarjankin seikkailuja yhdistää hahmojen sijaan lähinnä samankaltainen taistelusysteemi.

Tales of Xillia sijoittuu Rieze Maxia -fantasiamaailmaan. Siellä ihmiset elävät symbioosissa taikuudelle energiaa tuottavien henkien kanssa, nämä kun tarvitsevat ihmisten tuottamaa manaa. Ihmisruumiin ottanut henki ja jumalhahmo Milla Maxwell lähtee tutkimaan häiriötä voim..., korjaan, manassa ja kohtaa matkallaan sekä lääketieteen että pelätyn kung fun taitavan Jude Mathisin. Parivaljakko löytää henkiä tappavan joukkotuhoaseen, jonka Milla yrittää murskata. Puolipukeinen puolijumala epäonnistuu tehtävässään menettäen voimansa. Ja tämä oli vasta pelisysteemiä opettava introjakso.

Suuren luokan käänteillä alkavat ja jatkuvat tapahtumat jäivät etäisiksi, koska en saanut tarinasta henkilökohtaista otetta. Mahtipontiset juonielementit ovat pääosin passiivista animaatioiden seuraamista, mikä on yleinen tarinan ja toiminnan välinen juopa japanilaistyylisissä roolipeleissä.

Onneksi isojen kuvioiden teflondraamaa paikataan eloisien hahmojen uskottavilla suhteilla ja keskusteluilla. Judella on jopa mude sekä vihainen faija, mikä on harvinainen poikkeus japanilaisessa orpoilussa. Sankareita syventävät lyhyet,  huumoripitoiset välihöpötykset voi katsoa omaan tahtiin, ja se kannattaa tehdä. Kun Millalle, Judelle ja kumppaneille antaa muutaman tunnin, mainiot hahmot tarraavat kiinni, ja se on sitten menoa. Tales of Xillian käännöstyöhön upposi pari vuotta, mikä ei ole ihme, sillä piiitkän tarinan kaikki päähahmojen ja tärkeimpien sivuosien esittäjien vuorosanat puhutaan ääneen.

Rieze Maxia kuvataan japanissa suositulla, scifiä ja fantasiaa iloisen pidäkkeettömästi yhdistelevällä tyylillä. Hissejä, valtamerilaivoja, hevoskärryjä, luolastoja ja hirviöitä maaseudulla. Ja tietysti siellä sun täällä lojuvia aarrearkkuja ja -säkkejä. Villisti vaihtelevat miljööt ovat poskettoman tilavia ja kulmikkaita teatterikulisseja, mikä syö asutuskeskuksissa melkoisesti immersiota. Ihmisiä on tilaan nähden vähän, ja tyypit pysyvät perinteisen tiukasti paikoillaan, jos juonianimaatiot unohdetaan.

Taistelussa käytettävää sankaria saa vaihtaa vapaasti.

Sankarit areenalla

Tarina ja maailma ovat vain puoli ruokaa, sillä rooliseikkailujen toimintasisältö on voittopuolisesti taistelemista. Tales of -sarja turvautuu lukuisissa konflikteissaan räväkkään ja omaperäiseen joukkomätkintään. Monsut kohdataan kentästä irrallisella pyöreällä areenalla ja tosiaikaisissa kahakoissa touhutaan korkeintaan kolmen tekoälykamun rinnalla kolmesta kymmeneen vihollista vastaan. Sankarit liikkuvat kohteeksi valitun vihollisen suhteen tiukan kaksiulotteisesti, mikä vapauttaa ohjaussuuntia erilaisten iskujen ja loitsujen valinnalle. Vapaa juoksu onnistuu, mutta silloin ei voi hyökätä.

Monimuotoisia ja -puolisia otuksia jallitetaan fyysisillä iskuilla, torjunnoilla, hypyillä ja manaa kuluttavilla arte-hyökkäyksillä, jotka ovat hahmosta riippuen spesiaali-iskuja ja/tai selvää magiaa. Erikoisuuksien aktivointiin tarvitaan hyökkäysnamiskojen ohella korkeintaan kahta tattisuuntaa, joten liikkeiden sisäistämiseen ei mene pitkään. Spessut valitaan vapaasti kokemuksen myötä laajenevasta valikoimasta.

Nujakointi on mätkintämäistä rymistelyä, jossa oikean torjuntahetken hiffaaminen auttaa etenkin isompia ja kovaa lyöviä pomomonsuja vastaan. Normivaikeustasolla taktiikkaa ei tarvitse juuri miettiä tai hioa tusinamörrejä vastaan,  perusiskujen ja -artejen rykiminen tiiviiseen tahtiin riittää. Jos tilanne syystä tai toisesta kiristyy, tappelun voi tauottaa tarkempia loitsu- ja esinekomentoja varten.

Sankarit kykenevät linkittymään taistelupareiksi, mikä avaa arsenaaliin tehokkaita, löysää ajoitusta vaativia ketju-arteja. Linkkauksen muut vaikutukset riippuvat vähän kaverista: Milla suojaa sankarin selustaa, Alvin murtaa kilpikonnapuolustuksia ja Leia varastaa vihollisen esineitä. Jos matsin vastustajat sitä vaativat, reservistä voi vaihtaa sopivampia hahmoja taistelukokoonpanoon.

Taisteluita on todella paljon, mutta ne eivät ole satunnaisia, ja ne ovat osittain vältettävissä. Hirviöryhmää kuvaa maastossa yksi tietyn kaavan mukaan liikkuva otus. Tilan riittäessä sen kiertäminen tai karkuun juokseminen onnistuvat. Jos hirviö yllätetään takaapäin rauhallisesti kävelemällä, vastustajat ottavat reilusti lämää ennen varsinaisen taistelun alkua.

Tales of Xilliassa ei ole kaupunkien ja luolastojen välistä maailmankarttatasoa.

Tekoälykästä sakkia

Kamut noudattavat hahmokohtaisen, säädettävän taistelutekoälyn komentoja, kuten keskity parantamiseen, vetäydy kauemmas hiparien ollessa tietyllä tasolla, hyökkää ryhmien kimppuun, harvenna joukkoa, älä loitsi ja muuta sen sorttista. Esineiden käytölle voi asettaa yleiset rajat: älä käytä omenageeliparannusta omin luvin, jos niitä on korkeintaan kolme.

Jos tekoälyn oivallukset eivät miellytä, jokaisen aktiivisen sankarihahmon voi laittaa käsiohjaukseen, mutta siihen tarvitaan tietysti neljä padia ja mieluiten kolme kaveria. Tiimimättö toimii luontevasti, koska peliä ei tarvitse muiden ihmisten takia muuttaa mitenkään. Rauhallisilla kaupunkialueilla muilla saattaa tosin käydä aika pitkäksi. Ihan loppuun asti hommaa ei ole mietitty: linkattu hahmo siirtyy tekoälyn käyttöön. Netin välityksellä tiiminujakointi ei onnistu, mutta ei siinä järkeä olisikaan, koska kaikki ovat tarinassa enemmän tai vähemmän eri kohdissa.

Sankareita kehitetään lilium orb -systeemillä, joka muistuttaa hämähäkinverkkoa. Säikeiden liitoskohdissa on palloja, joita aktivoidaan tasonnousun yhteydessä saatavilla kykypisteillä. Boltsit parantavat hahmon ominaisuuksia, ja kun ne ympäröivät kokonaan yhden sektorin, sankari saa uuden arte-hyökkäyksen tai jatkuvasti aktiivisen kyvyn. Tasot nousevat usein, joten lilium orbia näprätään vähän väliä – ADHD-tasorumba haiskahtaa kädenojennukselta kärsimättömille ja kaikesta palkintoa odottaville kasuaalipelaajille. En lopulta enää edes joka tasonnousun yhteydessä jaksanut säätää lilium-verkossa.

Tales of Xillia on ammattitaitoisesti lokalisoitu, hyvässä ja pahassa perinteitä noudattava nipponilainen rooliseikkailu, joka nousee reilusti plussan puolelle siistien hahmojen ja vahvasti suoraan toimintaan nojaavan taistelusysteemin ansiosta. Jatkoa ei edes tarvitse toivoa, sillä Tales of Xillia 2 on ilmestynyt jo viime vuonna Japanissa.

Toivottavasti PS4 ei sekoita sen julkaisusuunnitelmia lännessä.

Petri Heikkinen

86