Red Dead Redemption 2 on niitä pelejä, jotka ovat ennakkoon keränneet pelkkiä kehuja kaikesta muusta paitsi Rockstar Gamesin työoloista. Tiimin hengestä en tiedä, mutta länkkäriräiskintä ainakin on erinomainen.
Tarina sijoittuu vuoteen 1899. Van der Linde -jengin keikka on mennyt pahasti pieleen Blackwaterin kaupungissa, jossa kaikki viranomaisista palkkionmetsästäjiin ovat porukan perässä. Jengi pakenee erämaahan, jossa leirin paikkaa siirretään aina, kun takaa-ajajat pääsevät liian lähelle. Tarinan päähenkilönä on lainsuojaton Arthur Morgan, jolle jengi on vastannut perhettä lapsuudesta asti. Morganin tavoitteena on pitää jengi kasassa keinolla millä hyvänsä.
Roisto ja sankari
Rockstarin kaava on tuttu GTA-peleistä. Red Dead Redemption 2:ssa tehdään juonitehtäviä tai haahuillaan sivutehtävien parissa pitkin hiekkalaatikkomaailmaa. Budjetti on AAA-luokkaa, joten yksityiskohtia riittää ja käsityön määrä on vaikuttava. Ennen kaikkea hahmokäsikirjoitus on taas erinomaista, sillä dialogi on samaan aikaan uskottavaa ja hauskaa. Rosvopäällikkö Dutch Van der Linde näkee itsensä Robin Hoodin tapaisena hyveellisenä roistona ja pitää yhteisöhenkeä nostattavia puheita. Tehtävissä jengiläiset naureskelevat jutuille, sillä kivaa tapaa tappaa ei ole. Asetelma on tarkoin harkittu ja osa draaman kaarta. Van der Linde nähdään hyvin erilaisena ensimmäisessä Red Dead Redemptionissa, jonka esiosa kakkonen on.
Käsikirjoitukselta vaaditaan paljon, sillä tehtävän aloituspiste ei ole kuin harvoin naapurissa ja yleensä porukka ratsastaa niitä näitä höpisten edes takaisin. Toki pitkamatkustus onnistuu, mutta sitä ei välttämättä halua käyttää. Luonto itsessään nousee liki yhdeksi päähenkilöistä. Tapahtumapaikat ovat osin päällekkäin ykkösen kanssa, mutta kartta on huomattavasti laajempi. Lumihuippuisten vuorenrinteiden lisäksi maastosta löytyy myös etelän suomaita. Tutkittavaa riittää ja tiellä tulee tasaisesti satunnaisia tehtäviä vastaan.
Räiskintä toimii GTA-tyyliin eli on riittävän hyvää. Automaattilukitus takaa, että osuu siihen, mihin suuntaan katsoo. Lisäksi dead eye -systeemillä voi pysäyttää ajan tiukimmissa paikoissa. Pidän enemmän Bungien tyylistä, jossa automaattitähtäys yrittää edes esittää itse tähtäämistä, kun jyvä hakeutuu aina osuma-alueelle. Itse aseistus toimii erinomaisesti. Aikakauden aseiden rytmi verkkainen ja ammusmäärät pieniä, minkä takia valtaosa tulitaisteluista alkaa ja käydään suojassa. Vihollinenkin pysähtyy paikoin lataamaan, jolloin on hyvä hetki rynnätä päälle.
Tiimi tuntuu vuosien aikana unohtaneen, mikä Rockstarin hiekkalaatikkopeleistä teki aikanaan niin hienoja. Tehtävissä ajoneuvon ja toteutustavan sai valita vapaasti, mutta Red Dead Redemption 2:ssakin komennetaan koko ajan menemään tiettyyn paikkaan tai käyttämään tiettyä tuliluikkua ennen kuin skripti edes käynnistyy. Minun piti esimerkiksi etsiä vene joelta, joten menin tietenkin rantaan. Vasta kun kiipesin käskystä takaisin mäelle komennon mukaan, venekin ilmestyi.
Vastapainona tehtävien tiukalle kurille maailma palkitsee vapaan haahuilun, sillä se vilisee hienoja yksityiskohtia. Kuteet likaantuvat ravassa pyöriessä ja hattu katoaa nyrkkitappeluissa, jos sitä ei muista nostaa maasta mukaansa. Toki samainen hattu myös ilmestyy maahan ketä tahansa vastaantulijaa lyömällä. Kaikki ei kannata kuitenkaan mätkiä, sillä ihmisillä on omat juttunsa ja reagoivat suhteellisen uskottavasti pelaajan tekoihin.
Pelastin jonkun satunnaisen vastaantulijan häkistä, vaikka en edes tuntenut naikkosta. Sivullinen näki tilanteen ja lähti paikalta pakoon kiljuen murhaa, koska ammuin vartijat. Tilanne oli puhdasta itsepuolustusta, joten lähdin perään oikaistakseni väärinkäsityksen Coltilla. Jos tyyppi olisi ehtinyt pakoon, hän olisi nostanut Arthur Morganin päästä luvattua palkkiota seudulla.
Koska GTAn radiota ei ole, niin tapahtumat puidaan lehdissä, joita kaupustellaan kaupunkien kulmilla. Satunnaisesti kohdattuihin hahmoihin voi myös törmätä uudelleen kaupungilla. Pienet yksityiskohdat tekevät maailmasta elävän.
Komeassa grafiikassa tekee suurimman vaikutuksen valaistuksen käyttö tehokeinona. Päivänpaiste lumisella rinteellä häikäisee, samoin ulos astuminen sisätiloista ja auringonlaskut ovat melkeinpä kauniimpia kuin todellisuudessa. Käsityön jälki näkyy monessa yksityiskohdassa säilyketölkeistä maastoon. Rantakivistä melkein aistii, että joku on niitä pyöritellessä miettinyt, mistä kulmasta pelaaja tehtävän myötä paikalle saapuu.
Musiikki ei jää paljon jälkeen. Kappaleet leikittelevät western-elokuvien klassisilla teemoilla ilman, että musiikki tuntuu kopiolta tai imitaatiolta. Jopa aseet kuulostavat erilaisilta, kun laukaus kaikuu vuoristosolassa tai jyrähdys katoaa tiheään metsään.
Jossain jutuissa arvioitiin, ettei peli pyöri perus-pleikkarilla, mutta ihan konsolitasolla tuntuu karvalakkimallillani rullaavaan. Tilanteet eivät ole niin tiivistä lähitaistelua, että koneesta loppuisi teho. En hirveästi panostanut tukikohdan somistamiseen tai kehittämiseen saati metsästykseen, kalastukseen tai craftaamiseen, sillä halusin nähdä juonta ensin mahdollisimman pitkälle. Peli ei millään tavalla pakota sivuhommiin, mikä onkin paras tapa hoitaa asia.
En ole ehtinyt loppuun, mutta kaikesta näkee, että Red Dead Redemption 2 on ykkösosan veroinen klassikko. Nettipelinkin pitäisi käynnistyä marraskuussa. Sijoittajille on luvattu, että siitä tulee GTA Onlinen veroinen pelipalvelu, joten uutta sisältöä voi odottaa tasaisesti.
Onko Pelit-pisteet yhtä korkeat kuin Red Dead Redemption -tiimin työtunnit viikossa? Se paljastuu pian.