Angelin kolmoskausi oli yleisasetelmiltaan synkkä, vaikka tunnelmia ei täysin saatukaan välitettyä katsojalle asti. Neloskausi jatkaa herkullisesta asetelmasta, jossa Angel makaa meren pohjassa, Cordelia on kohonnut taivaisiin ja tuttu jengi on hajonnut ympäri kulmakuntaa.
Deep Down
Aloitusjakso Deep Down tuo lohduttomilla tunnelmillaan kovasti mieleen Buffyn kuutoskauden aloituksen. Entinen kaverijengi on tuuliajolla sankarin kadottua, mikään ei oikein ota sujuakseen. Connorista huolehtivat Fred ja Gunn yrittävät kaksistaan pyörittää etsivätoimistoa, mutta arki on raskasta. Toisaalla elämänhalunsa menettänyt Wesley on pistänyt omat putiikin pystyyn ja viettää vapaa-aikaansa Lilahin kanssa. Kaikkien etsimä Angel puolestaan makaa meren pohjassa ja näkee nälän aiheuttamia hallusinaatiota.
Avausjaksoa rytmitetään onnistuneesta Angelin hallusinaatioilla. Ne on rakennettu juuri sopivasti niin, että ne alkavat onnellisina ystävien ja perheen tapaamisina, mutta hiljalleen mukaan hiipii nälkään liittyviä asioita. Näin kohtaukset eivät ole liian alleviivaavia ja onnistuvat hienovaraisuudellaan paremmin korostamaan Angelin yksinäistä tuskaa ja hulluutta.
Wesleyn hahmo jatkaa paranemistaan. Nyt paljastuu, että ulkoisesta välinpitämättömyydestään huolimatta hän on tuhlannut kaiken vapaa-aikansa Angelin etsimiseen meren pohjasta. Tiedon asiasta hän on saanut Justinelta, varmaankin kiduttamalla. Justine on nimittäin kirjaimellisesti Wesleyn orja, hän pitää naista sidottuna kaapissa ja päästää tämän ulos vain yöksi Angel-metsästyksessä auttamaan. Moinen lähes sarjamurhaajan mieleen tuova kiero käänne antaa oman mielenkiintoisen näkökulmansa Wesleyn synkkään psyykkeeseen: mies on valmis mihin tahansa päämääriensä saavuttamiseen. Päämäärä on todella keinoja tärkeämpi. Sivullisilla uhreilla ei ole enää merkitystä, sillä kukaan ei ole viaton, kaikkein vähiten Wesley itse.
Fredillä ja Gunnillakaan ei mene lujaa. Suhteessa on yhä enemmän rakoja ja raskas arki vie elämästä ilon. Jakson paras kohta on osuus, jossa Fred tuo äitimäisesti Connorille hiukan välipalaa. Alun lempeä tunnelma kääntyy yllättävän julmaksi, kun Fred lyö Connoria verenhimoisesti tainnutusaseella ja huutaa saaneensa tietää, että Connor on syypää Angelin katoamiseen. Moisen julmuuden näkeminen Fredissä on mielenkiintoista ja yllättävää.
Connorin toimii hahmona, mutta näyttelijä on edelleen selvästi koko sarjan heikoin. Angelin ja Connorin välillä on loppupuolella mainio kohtaus, kun Angel purkaa vankeuden ja petoksen aiheuttamia tuntoja. Mukaan on heitetty hauska kommentti siitä, miten Buffy aikaisemmin syöksi Angelin helvettiin yli sadaksi vuodeksi, mihin verrattuna pari kuukautta meren pohjassa ei vielä ole mitään. Angelin päätös ajaa Connor pois talostaan on sopiva puolivälin vaihtoehto, hän rakastaa yhä poikaansa, mutta ei voi juuri nyt elää tämän kanssa.
Deep Down on sarjan paras kauden aloitus tähän mennessä. Tunnelma on mukavan epätoivoinen ja kokonaisuus kohoaa perustason yläpuolelle. Lopetus on mainio, kun taivaissa leijuva Cordelia toteaa erinomaisen Cordelia-tyyliseen tapaan taivaan ihanuudesta: "God, I'm so bored!" Mielenkiintoisena yksityiskohtana lopputekstien mukaan sarjan Executive Producer on nyt vain Joss Whedon, David Greedwalt on kadonnut jonnekin.
Ground State
Kauden toisessa jaksossa (Ground State) jengi yrittää selvittää Cordelian kohtaloa ja lopulta onnistuukin. Tätä varten tarvitaan taikaesine, jota sattumalta etsii myös toinen taho. Quinn-niminen sähkötyttö on ihan hauska tuttavuus ja häntä nähdään onneksi myöhemmin kaudella vielä hiukan lisää. Kokonaisuutena Ground State on ihan ok perusjakso, mutta sitä haittaavat muutamat pikkuasiat. Ensinnäkin Angel tuntuu antavan Wesleylle aivan liian helposti anteeksi, aikaisemman verenhimon haihtuminen ei sovi Angelin hahmoon. Toiseksi Cordelian näyttäminen pelkkänä leijuvana päänä ja tämän jutut kuluvat hengiltä jo toisella käyttökerralla. Nyt ne tuntuvat vain ärsyttäviltä.
Jakson paras hetki on kohta, jossa Angel onnistuu taas pelottamaan Lilahia. Kovasta ulkokuoresta huolimatta Lilahissa on edelleen kiinnostavaa herkkyyttä ja ihmisyyttä, vaikka hän itse yrittääkin kieltää sen.
The House Always Wins
Seuraavaksi kovia kokenut Angel-tiimi tekee sen, jos on puhuttu jo monta vuotta: porukka hyppää autoon ja ajaa Las Vegasiin. The House Always Wins -jaksossa Vegasin matkan päätarkoitus ainakin Fredille on kasinossa esiintyvän Lornen löytäminen, mutta Gunn ja etenkin Angel tuntuvat olevan kiinnostuneempia rentoutumisesta.
Jaksossa on hyvä energia ja Vegasissa on mukava käydä kaiken aiheesta höpöttämisen jälkeen. Angelin muistelot Rat Packista ja Elviksen häistä ovat hauskoja, mutta aina välillä taivaassa kälättävä Cordelia ei toimi yhtään. Kerran toiminut tehokeino käytetään täysin hengiltä, onneksi Cordelia ilmestyy lopussa takaisin maan päälle. Mokista huolimatta jakso on hyvää perustason viihdettä, pääasiassa sopivan vauhdikkaan tarinankuljetuksen ansiosta. Lisäbonusta tulee Wesleyn ja Lilahin suhteen syventämisestä, nyt pari alkaa jo vaikuttaa aika rakastuneelta.
Slouching Towards Betlehem
Slouching Towards Betlehem jatkaa tarinaa suoraan edellisen osan lopusta. Cordelia on ilmestynyt paikalle, mutta matkassa on vain yksi mutka: hän ei muista mitään. Idea on periaatteessa hyvä, mutta Cordelian pelokkuus on vedetty yli. Hän tuntuu aivan liian varovaiselta ja vainoharhaiselta, mutta ehkä tämä tarkoittaa vain sitä, että Cordelia on pohjimmiltaan näin epävarma henkilö. Mene ja tiedä. Tulevaisuus ei vaikuta kovin lupaavalta, sillä Lorne suorastaan juoksee paikalta luettuaan Cordelian kohtalon. Mainiona yksityiskohtana Cordelia laulaa saman The Greatest Love of All -kappaleen kuin mitä hän hoilottaa Buffyn ensimmäisen kauden koulujuhlassa (jaksossa The Puppet Show).
Cordelian lyöttäytyminen Connorin seuraan on mainio idea. Tämä tuo Connorin hahmosta esiin hitusen karismaa ja ajaa lisäkiilan isän ja pojan väliin. Toisaalla Wesley menee jo vahingossa puhumaan suhteesta Lilahin kanssa ja häviää dollarin vedon. Lilah kuitenkin käyttää suhdetta hyväkseen ja huijaa Wesleyn avulla W&H:n Lornen lukeman Cordelia-tiedon lähteelle. Wesleyn hiukan kasvaneen toivon ja uskon murtuminen kuvataan hyvin sillä, että Lilahin voittama dollari putoaa käsilaukusta lattialle unohdettuna. Wesley-parkaa ruhjotaan koko ajan vain lisää.
Kokonaisuutena Slouching Towards Betlehem jatkaa kauden hyvää perustasoa. Tässä jaksossa vierailee tuottajana taas David Greenwalt, mutta loppukaudella häntä ei enää näy.
Supersymmetry
Viidennessä jaksossa (Supersymmetry) Fredin ja Gunnin suhteeseen heitetään yllättävä kiila, kun Fredin entinen fysiikan professori paljastuu syylliseksi Fredin taannoiseen ulottuvuusvankeuteen. Fredin reaktio tähän on hämmästyttävän verenhimoinen: vaikka muut haluavat saattaa professorin edesvastuuseen teoistaan, niin Fredin mielestä vain kuolema on tarpeeksi kova rangaistus. Eikä tässä puhuta mistään demonista, vain aivan tavallisesta ihmisestä. Lopulta Gunn päättää tappaa professorin itse, jotta murhan raskas taakka ei jäisi Fredin kannettavaksi. Tämä kuitenkin järkyttää molempia ja julmana ironiana etäännyttää Fredin ja Gunnin toisistaan. Fred kun toteaa Wesleylle juuri ennen murhaa, että hän rakastaa Gunnia juuri sen takia, että tämä ei pysty moiseen tekoon. Ajoitus ja idean tragedia on mainio.
Wesley on hiljalleen ajautumassa takaisin pahimman pessimisminsä synkkyyksistä. Häntä ei tosin haittaa pätkääkään auttaa Frediä harkitun murhan suunnittelussa. Lilah saa jaksossa parikin erinomaista kohtausta, yhden Wesleyn ja toisen Angelin kanssa. Cordelia palaa Connorin luolta takaisin Hyperioniin, mielenkiintoisena yksityiskohtana jaksossa näkyy pieni vilaus Cordelian vanhemmista. Kuva vilahtaa alussa huoneen seinällä, kun Cordelia on järjestellyt elämänsä kuvia muistiaan virkistääkseen. Kaiken kaikkiaan Supersymmetry on jälleen hyvä perustason jakso, ei sen enempää tai vähempää.
Spin the Bottle
Kauden kuudes jakso (Spin the Bottle) on Joss Whedonin kirjoittama ja ohjaama, joten odotukset ovat epärealistisen korkealla. Juonessa kierrätetään Buffyn Tabula Rasa -jakson ideoita, kun Cordelian muistin palauttamiseen tarkoitettu loitsu menee pieleen ja palauttaa kaikki henkisesti teini-ikään. Kukaan ei tietenkään tunne toisiaan, sillä teineinä porukka ei ollut vielä tavannut toisiaan. Idea ei valitettavasti toimi kovin hyvin ja pääosa jakson mukahauskasta koheltamisesta on vain rasittavaa. Erityisesti takaisin elämättömäksi valittajanörtiksi vajonnut Wesley on todella kiduttavaa seurattavaa. Ainoastaan teini-Cordelia ja ruohoa halajava, hyperaktiivinen Fred jaksavat pari kertaa hymyilyttää. Pientä dialogihyvää tulee kohdassa, kun Cordelia toteaa muistinsa palautumisesta "I know who's president and now I sorta wish I didn't".
Huvitusyritysten väliin on saatu onneksi heitettyä vakavampia hetkiä. Alussa Wesleyn ja Gunnin välillä on toimivaa kitkaa ja loppu on hieno, kun Angel kysyy Cordelialta "Were we in love?", johon Cordelia vastaa "We were" ja kääntyy pois. Tarina myös lähentää Angelia ja Connoria hiukan, kun Connor huomaa pystyvänsä samaistumaan teini-ikään degeneroituneeseen Angeliin. Ontuvasta huumoriosuudestaan huolimatta Spin the Bottle on ihan katsottava, hiukan perustason alle putoava jakso.
Apocalypse, Nowish
Seitsemäs jakso (Apocalypse, Nowish) heittää silmään isomman tunnelmointivaihteen, kun Lornen näkemä iso paha on vääjäämättömästi lähestymässä. Angelista taas irtautuva ja Connorin luo palannut Cordelia näkee pahenevia painajaisia ja muut yrittävät epätoivoisesti selvittää, mikä uhkaava paha oikein on laatuaan. Fred ja Gunn ajautuvat yhä kauemmas toisistaan.
Jakson avainsana on ehdottomasti vahva tunnelma, tulossa oleva paha todella vaikuttaa vaaralliselta maailmanloppumateriaalilta. Tämä on erityisen hienoa sen takia, että yleensä kesken kauden uhkaavat maailmanloput ovat Buffyversessä aivan liian kevyitä, pienellä ranneliikkeellä korjattuja juttuja. Nyt fiilistelyä ei säästellä ja tunnelmat vastaavat enemmänkin kauden päätöshehkutuksia. Odottavan pelon keskellä ensimmäisen linnun iskeytyminen Hyperionin oveen on hieno, samalla tavallinen ja pahaenteinen hetki.
Wesleyn ja Lilahin suhteeseen tulee uusi kiero piirre, joka kuvastaa molempien kovan kuoren alla asuvaa epävarmuutta. Frediksi pukeutunut Lilah on sekä hauska että surullinen näky, etenkin kun Wesley alun kieltäytymisen jälkeen hyppää mukaan roolileikkiin.
Jakson heikoin lenkki on kliseistäkin kliseisempi pääpaha, suoraan Diablosta kloonattu vanha vihtahousu. Tämä ei onneksi pääse tuhoamaan otuksen tehoa kovin paljoa, ja lopun taistelu on yllättävä. Kesken kauden kohdattavien maailmanloppujen kirjoittamattoman lain mukaan pahan kuuluisi kuolla jakson lopussa, mutta nyt käykin täysin päinvastoin. Sankarit ottavat kunnolla köniinsä ja nilkuttavat häntä koipien välissä turvaan demonin manatessa ilmoille ilmestyskirjan vitsauksia.
Tämän jälkeen luvassa on kuitenkin vielä viimeinen koukku: Cordelia ja Connor päätyvät maailmanlopun edessä sänkyyn ja haavoittunut Angel katsoo muhinoivaa paria ikkunan takaa tulisateen iskeytyessä kaupunkiin. Ympärillä tapahtuva maailmanloppu on ei äkkiä ole enää niin merkittävää, kun isän ja pojan välille iskeytyy jälleen uusi kiila. Jakso päättyy todella synkissä tunnelmissa Angelin murhaavaan katseeseen, tästä on yksinkertaisesti pakko jatkaa heti eteenpäin. Apocalypse, Nowish on selvästi yli sarjan perustason kohoava, neloskauden tähän mennessä paras jakso.
Habeas Corpses
Hyvästä voidaan kuitenkin panna yhä paremmaksi, sillä seuraava jakso (Habeas Corpses) vääntää maailmanlopun tunnelmat yhä tiukemmiksi. Alussa ihmiset eroavat eri tavoin: Angel hakkaa seiniä mustasukkaisuudessaan, Cordelia tajuaa virheensä ja pistää homman Connorin kanssa jäihin ja Wesley puolestaan yrittää katkaista suhteensa Lilahiin. Wesleyn sydän ei kuitenkaan ole aidosti teossa mukana, minkä myös Lilah tajuaa.
Alun jälkeen tapahtuu jotain todella ennalta-arvaamatonta: uusi pääpaha ilmestyy W&H:n konttoriin ja alkaa järjestelmällisesti tappaa porukkaa. Käännettä ei voi mitenkään arvata etukäteen, sillä yleensä W&H ja pahat taistelevat samalla puolella. Tilanteen vakavuutta alleviivataan onnistuneesti sillä, että peto tappaa jo tutuksi sivuhahmoksi nousseen aasialaisen asianajajan, Gavinin. Pedon riehunta W&H:ssa on leikattu hyvin ja tunnelma on hienon painostava, katsoja todella huomaa pelkäävänsä Lilahin hengen puolesta, pääsihän Gavinkin jo enkelikuoroon.
Wesley ilmestyminen Lilahin apuun on mainio ratkaisu. Hyvänä ideana Wesley karkaa paikalta Lilahin kanssa, mutta jättää Connorin pedon kanssa kuolleeseen rakennukseen. Wesleyn ja Lilahin lyhyet jäähyväiset viemärissä ovat sopivan ytimekkäät, katsoja kuitenkin jää huolestuneena miettimään Lilahin tulevaisuutta. Hahmo on erinomainen ja olisi harmi, jos häntä ei näkyisi enää enempää. W&H:n LA:n toimisto on kuitenkin nyt kirjaimellisesti tuhottu, eikä Lilahilla ole enää tulevaisuutta kaupungissa.
Myös loppujaksossa on vahva tunnelma, kun jengi palaa W&H:n pelastamaan Connoria. Wesley on mukana, mutta ei silti vielä ole osa porukkaa. Aavemaisen hiljaisessa W&H:ssa on vahva maailmanlopun fiilis ja yllättäen jopa kuolleiden muuttuminen zombeiksi toimii. Idean pahin naurettavuus onnistutaan väistämään ja hitaita zombeja väistellään kuin aidoissa Romeroissa ikään. Diablo-petoa ei onneksi peitota vieläkään ja jakso päättyy hienosti, kun Angel vihaisena käskee Cordeliaa ja Connoria häipymään talostaan. Kokonaisuutena Habeas Corpses on ehdottomasti neloskauden paras jakso tähän mennessä, tunnelmallinen ja vauhdilla etenevä pätkä. Nimi on teemaan sopiva väännös (tai oikeammin puolittainen käännös) Habeas Corpus -lakitermistä.
Long Day's Journey
Kun putkeen on päästy, niin tarinaa jatketaan taas suoraan edellisestä. Yhdeksännessä jaksossa (Long Day's Journey) tunnelma ei kuitenkaan ole yhtä vahva kuin kahdessa aikaisemmassa osassa. Peto jatkaa vääjäämätöntä voittokulkuaan, eikä otuksesta oudosti löyty minkäänlaista mainintaa mistään. Sen verran jengi kuitenkin saa selville, että otuksen päämääränä on auringon pimentäminen. Varsinaista järkevää syytä teolle ei kukaan silti keksi, mikä haittaa loogista päättelyä hiukan.
Kauden toisesta jaksosta tuttu sähkötyttö Quinn ilmestyy kehiin auttamaan Angel-jengiä, mutta homma menee silti pieleen. Peto on kerrankin voittamattoman oloinen voima, jota ei vieläkään saada pysäytettyä. Lopussa aurinko pimenee kaikista hyvistä yrityksistä huolimatta, mikä on hyvä.
Cordelian ja Connorin takia huoneessaan murjottava Angel toimii ja asiat menevät sopivasti yhä enemmän päin helvettiä (kirjaimellisesti). Loppu nostattaa kovia toiveita tulevasta: Wesley päättelee, että Angelus voisi tietää jotain pedosta. Hommaan ei kaikesta huolimatta saada luotua kovin vahvaa tunnelmaa, minkä takia Long Day's Journey on lopulta vain hyvä perustason jakso.
Awakening
Lupaukset eivät onneksi olleet turhia: tässä jaksossa jengi päättää irrottaa Angelin sielun päästäkseen keskustelemaan Angeluksen kanssa. Vaikka ratkaisu tuntuu hiukan liioitellulta ja turhan riskialttiilta, niin Angelusta ei voi nähdä liikaa.
Angelin pilkkiessä ratkaisuaan Wesley ei jää jahkaamaan, vaan hakee paikalle sielun poistamiseen ja palauttamiseen pystyvän taikurin. Tämä osoittaa taas kerran, että päämäärät ovat nykyään Wesleylle keinoja tärkeämpiä.
Jaksossa on kaksi päällekkäistä huijauskohtaa, jotka toimivat vaihtelevasti. Ensimmäisessä Wesleyn hankkima sielupappi muka paljastuukin pahaksi ja yrittää tappaa Angelin, jälkimmäisessä ensimmäinen yllätys paljastuu vain Angelin kuvitelmaksi ja todellisuudessa taikuri on siirtänyt Angelin sielun pois ruumiista.
Ensimmäinen yllätys toimii hyvin, mutta sen jälkeen osaan tulee hiljalleen mukaan yhä enemmän epäilyttävän helppoja ja suoraviivaisia ratkaisuja, jotka saavat katsojan epäilemään totuutta. Näitä ovat aivan liian helposti keksittävä ja löytyvä supermiekka, jolla pedon saa hengiltä. Toinen ja selvin epäilyksen aihe on se, että Cordelia ja Angel hyppäävät sänkyyn ilman minkäänlaista huolta mustalaiskirouksesta. Kumpikaan ei edes mainitse asiaa. Kaiken tämän jälkeen totuuden paljastuminen ei lopussa ole enää kovin yllättävää, mutta kaiken paljastuminen vain Angelin kuvitelmaksi omalla tavallaan auttaa antamaan anteeksi jakson puolivälin liiat helppoudet. Ne kun ovat vain taikurin manipuloimia mielikuvia, joiden avulla sielu saadaan irti ruumiista.
Loppu on tietystä ennalta-arvattavuudestaan huolimatta hieno, kun Angelus nauraa pirullista, tyytyväistä naurua ja Angelin sielu leijuu heikolta näyttävässä astiassa häkin ulkopuolella. Astia on epäilyttävän surkea ja kaiken lisäksi se on jätetty keikkuvan rakennusjakkaran päälle. Luulisi, että Angelin sielusta pidettäisiin vähän parempaa huolta, ilman sitä jengi on aika lirissä. Lopussa jääkin mielenkiintoinen ajatus seuraavan jakson alkuun: tönäiseekö joku jakkaran vahingossa kumoon ja hukkaa sielun?
Kokonaisuutena Awakening on hiukan perustason yläpuolella kohoava jakso, mutta Angeluksen paluu on silti jo itsessään hyvä syy bileisiin. Kyllä sitä saatiinkin odottaa ensimmäisen kauden pikavisiitin jälkeen.
Soulless
Nyt kun Angelus on vihdoin kuvioissa, niin sarja osaa ottaa asiat sopivan rauhallisesti. Petoa ei päästetä heti häkistä, vaan jakso pyörii kellariin vangitun Angeluksen kylvämän eripuran ympärillä. Hahmo on kirjoitettu tuttuun tyyliin erinomaisesti, tarkkaavaiseksi ja pirullisen ovelaksi. Alkupuolen kuva hiljaa häkin nurkassa lauleskelevasta Angeluksesta on hyytävän tehokas.
Asiat menevät A-tiimillä yhä enemmän päin helvettiä, kun porukka yrittää etsiä apuun paikallisia noitasiskoksia. Naiset on tietenkin jo tapettu ja maailmanloppu alkaa tuntua yhä todellisemmalta vaihtoehdolta. Noitasiskot ovat hauska Charmed-viittaus, sillä siskosten talo ja etenkin sen köynnösten reunustama etuovi ovat kuin suoraan Charmed-siskosten talosta. Kaupunki on väärä, mutta silti kuittailu Spellingin suuntaan toimii ja saa hymyilemään synkistelyn keskellä.
Tämän jakson cliffhanger on se, että Angelin sielu on kadonnut kassakaapista. Päätös on muuten hyvä, mutta käänteen arvasi jo viime jakson lopussa. Sielua pitelevä astia on vain yksinkertaisesti niin heikon näköinen, että se suorastaan kirkuu hajoamista tai varkautta. Ihme, että se kesti näin kauan. Kokonaisuutena Soulless on viihdyttävä, hiukan perustason yläpuolelle kohoava jakso. Angelusta on aina mukava katsella.
Calvary
Angel-jengin angsti vain kasvaa, nyt kun pomon sielukin on kadoksissa ja kellarissa istuu historia murhaavin vampyyri. Angelus jatkaa hienosti eripuran kylvämistä ja Lilahin visiitti kellariin on erinomainen, hahmo ei ehkä koskaan ole ollut yhtä hyvä. Lilah pääsee sanomaan muutamia todella hienoja repliikkejä.
Nerokkaasti ajoitettu hetki tulee, kun Angelus pääsee paljastamaan vielä yhden kipeän salaisuuden: hän möläyttää kaikille Wesleyn ja Lilahin maanneen yhdessä. Tämä tulee erityisesti Fredille todellisena shokkina juuri silloin, kun Wesley on taas pitkän tauon jälkeen päässyt hieman lähemmäs unelmiensa kohdetta. Wesleyn surkea kohtalo saa taas yhden lisänaulan arkkuunsa, mikään ei tunnu menevän putkeen.
Angeluksen avulla jengin tajuaa, että tällä hetkellä kaupungissa riehuva iso paha ei oikeasti olekaan kuin vain jonkun suuremman voiman lakeija. Tämä lisää jo muutenkin painostavan tilanteen ahdinkoa hienosti entisestään. Pääpahasta itsestään ei tosin ole vielä mitään hajua.
Cordelian äkkiä saama näky Angelin sielusta tuntuu aivan liian kätevältä ja suorastaan tökerön huonolta käsikirjoitukselta. Asia kuitenkin selviää jakson lopussa, kun Angelus on päässyt vapaaksi ja Lilah pakenee tätä hotellin käytävällä. Koko sarjan historian isoin MITÄ HELVETTIÄ!? -kohta tulee aivan viimeisessä kuvassa, kun Lilah törmää käytävällä Cordeliaan, joka ällistyttävästi vetää tikarin esiin ja tuikkaa sillä Lilahin hengiltä. "Why do you think I let him out, you stupid bitch?" jättää katsojan aivan äimistyneeksi huuli pyöreänä. Tällaista käännettä en todellakaan osannut odottaa!
Lilahin kuolema on jo itsessään karu juttu, sillä mainio hahmo on parantunut parin viime kauden aikana valtavin harppauksin. Mutta että Cordelia ei oikeasti olekaan oma itsensä, vaan paikalla heiluva hahmo on vain joku Angelin ystäväksi naamioitunut, paha voima? Kauden kovista cliffhangereista tämä on kyllä ylivoimaisesti tiukin.
Muuten loistavassa jaksossa on yksi häiritsevä jatkumomoka, kun Fredin kampaus äkkiä jakson loppupuolella muuttuu suorasta kiharretuksi. Hänellä ei varmasti ole ollut aikaa kampaajalla käymiseen, joten asian on pakko olla vain rehellinen kämmi. Ehkä Fred kävi sillä samalla sekuntikampaajalla, jolla Dawn käy yhdessä Buffyn seiskakauden jaksossa?
Calvary on kokonaisuutena erinomainen jakso, selvästi yksi kauden parhaista. Painostavan tunnelman ja Angelus-herkun lisäksi mukaan saadaan Wesley-angstia, Lilah ja yksi sarjan järisyttävimmistä käänteistä heti Wesleyn petoksen jälkeen. Pakko. Katsoa. Seuraava. Jakso. Heti. Nyt.
Salvage
Neloskauden tahti vain tiukkenee entisestään. Vapaana riehuva Angelus on yhä mainiota viihdettä, mutta jakson todellinen sielu on Wesleyn viettämä hetki Lilahin ruumiin äärellä. Tähän päädytään ovelasti sen kautta, kun kaikki näkevät Angeluksen juovat jo kuolleesta Lilahista, mutta he luulevat Angeluksen tappaneen tämän. Kukaan ei voi olla varma Angeluksen aikeista, joten Wesley näkee velvollisuudekseen huolehtia, että Lilah ei takuuvarmasti herää hetken kuluttua vampyyrina. Niinpä hänen on lyötävä rakkaansa pää irti.
Surevan Wesleyn keskustelu kuvitteellisen Lilahin kanssa on koskettava ja vahvistaa, että hahmojen välillä tosiaan oli jotain muutakin kuin vain pelkkää seksiä. Wesleyn kohtalo vain mustenee ja surullisen hahmon ritaria ei voi olla säälimättä. Häneltä on jälleen riistetty yksi syy elää.
Wesley on silti se hahmo, joka keksii tilanteesta edes jonkinlaisen ulospääsyn: hän lähtee noutamaan Faithia vankilasta. Slayerille ei tarvitse paljoa asioita selitellä, ja pian kaksikko jo etsii Angelusta. Mielenkiintoisessa pätkässä iso paha melkein tappaa Faithin, mutta Angelus pelastaa tilanteen tappamalla demonin vain siksi, että hän pääsisi itse käsiksi Faithiin. Päivänvalo kuitenkin pelastaa tilanteen.
Jos verissä makaava Faith ei riitä loppujännitteeksi, niin pahis-Cordelia tekee ison paljastuksen: hän kertoo Connorille olevansa raskaana. Mainio cliffhanger jälleen kerran, vaikka asiaa vähän osasikin odottaa. Raskauden kertominen vain Connorille on ovela manipulointikeino, jolla vale-Cordelia pystyy kontrolloimaan jo muutenkin sekaisin olevaa Connoria.
Salvage on mainio, ehkä jopa edeltäjäänsä parempi jakso. Toisaalta mitä muuta voisikaan odottaa osalta, jossa häärivät samaan aikaan sekä Angelus että Faith? Tunnelma tiivistyy.
Release
Release alkaa hienolla osuudella, jossa Wesley kantaa pahasti loukkaantuneen Faithin kotiinsa paikattavaksi. Alku on monella tavalla mielenkiintoinen, sillä alla sykkii molemmille arkoja asioita. Faith oli Wesleyn suuri epäonnistuminen ja tämä puolestaan kidutti Wesleytä pari kautta sitten julmasti. Nyt on watcherin on kuitenkin taas aika huolehtia slayeristaan, ainakin hetken.
Alkupuolella tulee mielenkiintoinen kohta, kun hotellin suojaloitsu estää Connoria lyömästä paikalla vierailevaan Angelusta. Tämä vahvistaa päätelmät siitä, että Connor ei todellakaan ole ihan tavallinen ihminen (d'oh, mitä voisi kahden vampyyrin jälkeläiseltä odottaa?). Connor ei ota asiaa kovin hyvin, ja asia vain lisää hänen angstiaan.
Pahis-Cordelia puolestaan lipsauttaa Connorin kanssa lapsestaan puhuessaan "Just like her baby's gonne be", vaikka hänen pitäisi sanoa "his". Joka kyseessä on näyttelijän kämmi tai mielenkiintoinen vihjaus tulevan lapsen luonteesta. Tiedä häntä, jännä kämmi kuitenkin.
Parhaat osuudet ovat edelleen silti Wesleyn ja Faithin välillä, kun kaksikko etsii tietoa Angeluksesta. Hyvänä yksityiskohtana Wesley on nyt kaksikosta se psykoottisempi ja kyynisempi, jonka julman suora toiminta saa Faithinkin kauhistelemaan. Tämä vain osoittaa hienosti, kuinka paljon hahmot ovat parin vuoden aikana muuttuneet.
Lopun taistelu Wesleyn, Faihin ja Angeluksen välillä toimii. Lavasteet ovat todella upeat ja mukaan on myös heitetty hienoa kikkailua Buffyssa ja Angelissa yleensä vältetyistä aseista. Angelus toteaa hyvin Wesleyn haulikon pöllittyään "Oops, vampire with a gun!". Eli tässä taas lyhyesti todistettiin, miksi aseet ovat huono idea: ne pystytään liian helposti kääntämään omistajaansa vastaan.
Loppu on komea, kun Angelus yllättäen herääkin lattialta ja puree viimeisessä kuvassa Faithia vihjaavan "I'm nothing like you" ja "Not yet" -dialogin jälkeen. Shokkia tosin vähensi omalla kohdallani merkittävästi se, että tiesin Faithin selviävän asiasta hengissä. Mutta jos en tietäisi, niin tämä olisi varmasti yksi kauden jännittävimmistä cliffhangereista. OMG! Muuttaako Angelus Faithin vampyyriksi!?
Kokonaisuutena Release on erittäin viihdyttävä jakso, selvästi yli sarjan keskitason. Aivan kahden edellisen osan tasolle ei kuitenkaan päästä.
Orpheus
Vähemmän yllättäen Orpheuksen alussa ratkeaa, että Faith ei kuolekaan. Idea Angeluksen huijaamisesta huumeella on muuten hyvä, mutta vampyyrien oma ihmehuume on vähän väkisin väännetty idea. Eikö tavallinen heroiini olisi riittänyt?
Faithin ja Angeluksen sammuttua alussa on erinomaisen tunnelmallinen kohta, kun Wesley kantaa Faithin hidastettuna hotelliin. Musiikki sopii hetkeen hienosti.
Vampyyrihuumeen vaikutus Faithiin jää ihmetyttämään. Miksi Faith tekee kuolemaa, kun edellisjaksossa nähdyssä huumeluolassa kukaan ei ainakaan heti tuntunut olevan heittämässä lusikkaa nurkkaan? Vai missasinko jotain?
Angeluksen ja Faithin yhteinen uni takkuilee alkumetreillä, mutta loppuosuus 70-luvun kahvilakohtauksesta eteenpäin toimii hienosti. Vertauskuvat ovat ehkä hiukan suoraviivaisia, mutta silti toimivia. Angelin Barry Manilow -faniuteen saadaan myös hauska uusi näkökulma.
Tosimaailmassa Angelin sielun palauttamiseen keksitään järkevä ratkaisu: Fred on kutsunut Willow'n Sunnydalesta vierailulle pientä pikamanausta varten. Willow'n vierailu toimii hyvin ja osoittaa samalla mielenkiintoisesti, kuinka erilaiset sarjat Buffy ja Angel todella ovat. Yhteinen muisteluhetki Wesleyn kanssa on hauska.
Sielun manaus takaisin on mielenkiintoinen kohtaus. Willow on todellakin aika kovalla tasolla, kun pahis-Cordeliakaan ei edes pysty pistämään hänelle hanttiin.
Cordeliasta puheen ollen: Carpenterin näyttelytyö alkaa tässä jaksossa valua alta kaiken arvostelukyvyn. Loistavaahan se ei ole koskaan ollut, mutta nyt Cordelian ja Connorin yhteisen kohtaukset ovat jo hyvin epäuskottavia, Cordelian yksinkertaisesti ei vaikuta enää yhtään omalta itseltään. Tuntuu täysin uskomattomalta, että Connor ei tajua jonkun olevan väärässä, vaikka hän olisi kuinka sekaisin ja tuuliajolla elämässään.
Lopussa Angel on jälleen takaisin kuvioissa, Willow kaappaa Faithin mukaan Buffyn päätökseen jaksoon Dirty Girls ja Cordelia paljastaa raskautensa kaikille. Näin tarina vetää ensimmäisen kerran hyvin pikaisesti henkeä piiitkän kiihkeän jatkumon keskellä. Kokonaisuutena viihdyttävä, keskitason yläpuolelle kohoava jakso, jolla on hyvä nimi.
Players
Playersissa pyöritetään kahta rinnakkaista tarinaa. Ensimmäisessä pääjuoni jatkuu Cordelian raskauden kanssa, toisessa sähkötyttö Quinn palaa kuvioihin ja pyytää Gunnin mukaansa James Bond -tyyliseen kidnapatun tytön pelastuskeikkaan, joka oikeasti onkin vain peite Quinnin varkaudelle.
Pahis-Cordelia on yhä entistä epäuskottavampi ja vaikuttaa todella epäilyttävältä. Nyt jopa Connor pysähtyy hetkeksi ihmettelemään Cordelian surkeita selityksiä viime jakson äkilliselle Angelin tappohalulle. Mutta vain hetkeksi.
Cordelian sekoilut huomioon ottaen tuntuu aluksi todella ihmeelliseltä, että kukaan ei muka tajua miettiä yhteyttä viime aikaisten asioiden kulussa ja Cordelian saapumisessa kuvioihin. Kuten useissa tällaisissa Buffy/Angel-jaksoissa, niin lopussa homma kuitenkin selviää vain ansaksi, eli jengi on vain esittänyt tyhmää. Loppu onkin varsin mainio.
Jakson parhaat hetket ovat Wesleyn ja Fredin välillä, kun Fred ottaa Wesleyn Lilah-suhteen puheeksi. Tilanne kuvastaa nerokas dialogipätkä, joka kertaa enemmän kuin hahmot ehkä haluaisivatkaan. Fred kysyy Lilahista "But you hated her, right?", johon Wesley vastaa hahmon nykyiseen harmaaseen moraaliin sopien "It's not always about holding hands". Niinpä, enemmän ei voisi osua oikeaan. Toinen mahtava kohta on osuus, jossa Angel pahoittelee Wesleylle Lilahin kuolemaa.
Gunnin ja Quinnin välillä jo jonkin aikaa kytenyt kipinä iskee liekiksi asti ja pari päätyy sänkyyn. Tästä saadaan mielenkiintoisesti varmasti lisää miettimistä tulevaisuudessa.
Kokonaisuutena Players jatkaa kauden vahvaa tasoa ja kaksi erillistä tarinaa tukevat hyvin toisiaan. Hieno, yli perustason kohoava jakso.
Inside Out
Tässä jaksossa Connoria viedään kuin sikaa narussa, jopa liikaa. Edellisjakson lopun ansa menee pieleen, kun Connor yllättäen ilmestyy paikalle ja "pelastaa" vale-Cordelian Angel-jengin kynsistä.
Connorin ja pahis-Cordelian välisen osuudet ovat jakson ehdottomasti heikointa antia. Vaikka Connor onkin sekaisin, niin silti tuntuu täysin uskomattomalta, että hän muka enää uskoisi Cordelian läpinäkyviä valheita ja selityksiä. Luulisi jonkun varoituskellon alkavan soida viimeistään siinä vaiheessa, kun Cordelia siirtyy käyttämään mustaa magiaa ja vaatii ihmisuhreja rakkaan lapsen edun vuoksi. Paha Cordelia on myös niin ärsyttävä, että viimeistään jakson loppuun mennessä katsoja todella toivoo, että joku saisi tukittua noita-akan suun lopullisesti.
Connorin päätöksen tuskaa on turhaa korostettu Darlan ilmestymisellä paikalle. Hahmoa peruuttamattomasti muuttavan päätöksen repivyys tulee kyllä muutenkin ilmi, asiaa ei olisi tarvinnut korostaa helpolla äiti-metaforalla.
Onnellisten vanhempien sekoillessa omia juttujaan jakso toimii muuten ihan kohtalaisesti. Angel ja jengi yrittävät epätoivoisesti saada selville, mikä tai kuka heidän keskuudessaan viime viikkoina oikeastaan on asunut. Tätä varten Angel vierailee uudelleen vankilaulottuvuudessa ja mainio Skip ilmestyy taas kuvioihin. Hienona käänteenä paljastuu, että Skip on sittenkin lopulta paha ja koko Cordelian taivaaseen kohoaminen oli vain osa isompaa juonta.
Lopuksi Angel rientää estämään Cordelian lapsen syntymää, mutta lopulta hän on liian myöhässä. Päätös jättää ilmaan monia kysymyksiä: kuka tai mikä Cordelian yläpuolelle ilmestynyt hahmo oikeastaan on? Onko se hyvä vain paha? Astuivatko PTB:t vihdoinkin asioiden väliin ja tulivat estämään syntymän vain mistä ihmeestä oikein on kyse? Tämän jälkeen on ihan pakko siirtyä heti seuraavaan jaksoon.
Hienosta lopusta ja Skip-osuudesta huolimatta Inside Out on vain katsottava perustason jakso. Iso syy tason laskuun on rasittava Cordelia ja Connorin överiksi vedetty teiniangsti.
Shiny Happy People
Shiny Happy People on ehkäpä koko sarjan parhaiten nimetty jakso. Se kuvastaa erinomaisesti osan tuntoja sekä ironisesti että oikeasti.
Aluksi ei oikein tiedä, mitä jaksosta ajattelisi. Paikalle ilmestynyt lempeä nainen tuntuu olevan kuin jumalan ruumiillistuma, hän säteilee onnea ympärilleen ja saa kaikki tuntemaan itsensä tyytyväiseksi ja täytetyiksi pelkällä läsnäolollaan. Vaikka katsojan mielessä kaivertaa epäilys selvältä näyttävästä ajatuskontrollista, niin silti hahmo vain yksinkertaisesti tuntuu jumalaisen mukavalta ja rauhoittavalta. Idea on mahtava, sillä tällaista osasin viimeksi kaiken tulevan pahan rummutuksen jälkeen odottaa.
Hahmon säteilemä onnellisuus tuo muissa esiin mielenkiintoisia, syvemmällä olevia piirteitä. Angel astuu oikein kunnolla ritarin rooliinsa ja tuntuu nauttivan siitä täysin siemauksin. Hänen elämäntehtävänsä on vihdoin löytynyt ja maailma hymyilee. Hieno yksityiskohta on onnellisen Angelin vaalea paita tavallisen tumman sijasta.
Fredissä uusi vieras puolestaan tuo esiin äidinvaiston ja alla aina piilleen maanisen puolen. Hän kirjaimellisesti hinkkaa kädet verillä jumalansa paitaa, kun hän ei tahdo saada tahraa irti. Lopulta hänen on pakko tunnustaa häviönsä. Sitten yllättäen Fred näkeekin jotain järkyttävää: jumalhahmon kasvot ovat pienen vilkaisun ajan kuolleet ja täynnä matoja.
Shokkitehoste tulee ja menee riittävän nopeasti, jotta katsojalla jää samalla lailla hämmentynyt olo kuin Fredille. Täydellinen maailma murtuu yhdessä hetkessä, eikä asiaa yhtään auta se, että Fredin tavallisesti luottamat hahmot ovat kaikki muukalaisen kontrollissa.
Näyn jälkeen homma etenee asteittain yhä tunnelmallisemmaksi, kun Fred tuntuu olevan yksin maailmassa. Ystävät pettävät ja päättävät tappaa hänet, koska hän on uhka uudelle jumalalla. Meno yltyy hienovaraisesti todella painostavaksi ja tunnelma on kuin Invaders of the Body Snatchersin paremmista tulkinnoista. Etenkin loppu on todella upea, kun yksinäinen Fred kävelee hiljaa pois kahvilan ikkunasta ihmisten pudotessa yksi kerrallaan polvilleen televisiossa puhuvan tulokkaan edessä. Kuvan vetämine ulos isompaan kaupunkikuvaan korostaa entisestään Fredin yksinäisyyttä ja tehtävän epätoivoisuutta.
Shiny Happy People on komea jakso, joka melkein toimisi mainiosti ihan yksittäisenä lyhytelokuvana. Tunnelma muuntuu alun hämärän onnen ihastelusta hienosti yhä painostavammaksi epätoivoksi. Yksi kauden parhaista tähän mennessä.
The Magic Bullet
Jos edellisen jakson nimi oli hieno, niin myös Magic Bullet saa erikoismaininnan erinomaisesti osaan sopivasta nimestä. Jakso jatkaa upeasti edellisosan nostamaa Invasion of the Body Snatchers -henkeä ja yhdistelee hienosti nyt Jasmineksi kutsuttavan jumalan kulttimenojen naurettavuutta ja mielettömyyttä sekä toisaalla pakenevan Fredin epätoivoa.
Vakava ja hauska rytmittyvät todella mainiosti. Alun ylionnellinen utopia Beach Boysilla rytmitettynä on hauska ja puolivälissä jaksoa Jasminen ihailijoiden hotellissa järjestämä jeesusteluilta on suorastaan nerokas. Lornen antamat tasatuntiset tiedotteet Jasminen tilasta ovat lähes pelottavan huvittavia, mutta tämän jälkeen lavalla tuntojaan jakavat ihmiset ovat aivan hervottomia. Paras on silti jätetty viimeiseksi: Oh Mandya Oh Jasmine -muotoon väännettynä lavalla onnellisena yhdessä laulavat Angel ja Connor ovat näky, jota ei voi unohtaa.
Mukana on muitakin hyviä yksityiskohtia, kuten myöhemmin Jasminen salaliittohullulle kirjakauppiaalle antama palkinto. Hän kertoo, että Oswald tappoi Kennedyn yksin. Tämä toimii monella tasolla ja jakso saa tästä tietenkin myös hienon nimensä. Kirjakauppakohtaus on muutenkin hieno, kun Fred ampuu Jasminea, mutta se onkin vain juoni Angelin palauttamiseksi tosimaailmaan.
Loppu on hieno, kun Fred ja Angel saavat yksi kerrallaan pelastettua jengin Jasminen taian alta. Connor kuitenkin ei näytä vakuuttuneelta ja hän kutsuu Jasminen vartijat paikalle kaikkien yllätykseksi.
Connorin petos sopii jo valmiiksi sekaisin olleeseen hahmoon, sillä Jasminen antaman onnen menetys on liikaa Connorille. Lopussa on muutenkin nerokasta juuri se, että vaikka porukka on nyt tietoinen Jasminen todellisesta luonteesta, niin he kaikki silti kaipaavat todella paljon Jasminen antamaa selkeyttä. Nyt maailma on taas likainen, onneton ja vähemmän päämäärätön paikka Jasminen antamaan utopiaan verrattuna. Ollaanko tässä lopulta siis edes oikealla asialla? Sankareiden kyseenalaistaminen on mainio alavire.
The Magic Bullet on ylivoimaisesti neloskauden paras jakso. Siinä on mahtava tunnelma ja sekä synkistely että vitsit toimivat erinomaisesti. Selvästi yli sarjan perustason, mainiota viihdettä.
Sacrifice
Sacrifen alku toimii vielä kohtalaisesti, kun jengi pakenee hotellilta Jasminen lynkkausporukkaa. Yksi asia kuitenkin ihmetyttää: mitä varten Angel hakkaa Connorin ja heittää tämän auton konepellille, jos hän ei kerran aio ottaa tätä mukaan? Tuskin hän Connoria tappaakaan aikoi. Koko osuus on aivan ihmeellisen epälooginen, eikä asiaa selitetä mitenkään.
Alun jälkeen sankarit päätyvät piilottelemaan viemäreihin ja törmäävät rasittavaan nuorisojengiin. Ryhmä on kuin lainattu suoraan huonosta Stargate-jaksosta tai halvasta 80-lukulaisesta scifi-leffasta. Tästä eteenpäin jakson taso laskee merkittävästi ja meno taantuu vain entistä kliseisemmäksi ja väkisin väännetyksi.
Idioottijengi ei toimi yhtään, mutta kaikkein pahin moka on toiselta planeenalta/ulottuvuudesta tulleet otuksen heittäminen mukaan. Koko dorka X-files-hömppä ei sovin Angeliin yhtään.
Lopun "uhraus" eli jengin taistelu ei tunnu missään, vaikka siihen on yritetty rakentaa suurta tunnelmaa. Koko homma menee typerän scifi-väännön takia aivan tumppuun ja lopun toinen maailma ei lupaa hyvää. Ei kai tätäkin mainiota kautta tuhota lopussa jollain kammottavalla rinnakkaisuniversumipelleilyllä, eihän!?
Sacrifice on selvästi yksi neloskauden heikoimmista jaksoista, reilusti alle perustason. Se aiheuttaa pelottavia muistikuvia hienon kakkoskauden hirveästä lopetuksesta. Seuraavaa jaksoa jää odottamaan pelonsekaisin tuntein.
Peace Out
Thank god. Peace Outin alussa paljastuu, että Angel ei jää heilumaan toiseen ulottuvuuteen pitemmäksi aikaa. Hän vain noutaa Jasminen oikean nimen ja palaa meidän ulottuvuuteemme pelastamaan ihmiskuntaa ja hotellin kellariin kahlittuja ystäviään.
Jakso pyörii pitkälti Connorin ympärillä, mikä ei välttämättä ole kovin hyvä asia. Katsojalle paljastetaan, että parin jakson takainen taika tosiaan toimi myös Connoriin, mutta tämä haluaa teiniangstissaan vain uskoa johonkin, ja Jasminen vaikuttaa parhaalta vaihtoehdolta. Jopa paksupäinen teini alkaa kuitenkin lopulta epäillä Jasminen touhuja ja etsii Cordelian koomassa makaavan ruumiin käsiinsä. Vaikka Connor ei muuten loistakaan, niin yksinpuhelu Cordelian vuoteen äärellä toimii ja on ehdottomasti paras Connor-kohtaus koko sarjassa tähän asti.
Jasminen valta loppuu melkein yhtä äkkiä kuin se alkoikin: Angel saa rikottua loitsun suorassa tv-lähetyksessä, ja koko maailma näkee Jasminen oikeat kasvot.
Tv-lähetyksen jälkeen koko kaupunki, ehkä jopa maailma (Sunnydalessa asiaa ei ilmeisesti huomata omilta kiireiltä, eihän siellä ole tässä vaiheessa kai sähköäkään kuin Ibookia varten) on aivan sekaisin Jasminen vallan romahdettua. Ihmiset haahuilevat päämäärättömästi ympäriinsä ja purkavat tuskaansa riehumalla. Ratkaisu on hieno ja panee miettimään, tekikö Angel lopulta maailmalle todella palveluksen?
Jasminen nerokkuus pääpahana on juuri tämä: onko koko hahmo oikeastaan paha sanan varsinaisessa merkityksessä? Onko muutaman ihmisen menettäminen päivässä lopulta mikään hinta utopiasta, jossa kaikki ovat onnellisia? Mitä väliä on oman päätösvallan menettämisestä, jos vastapalkkiona on murheen ja tuskan poistuminen maailmasta? Loppujen lopuksi Jasminen oli jumalatar, joka vain oli kyllästynyt asumaan taivaassa. Olisiko sellaisen seuraaminen johtajana niin paha asia? Jasminen sopii loistavasti neloskauden pääpahaksi, sillä kausi on muutenkin täynnä harmaita sävyjä.
Loppu on todella mielenkiintoinen, kun hotellille palaavaa jengiä odottaa paikalla Lilah. Eikös tämän pitänyt olla kuollut? Joka tapauksessa Lilah hieroo hienosti lisää suolaa Angelin haavoihin kiittämällä porukkaa yhdyskuntarauhan rikkomisesta.
Kokonaisuutena Peace Out on hauskasti nimetty, hyvä perustason jakso. Tasoa heikentää Connorin mukana hengailu, vaikka poika saakin parhaan kohtauksensa tähän mennessä. Loppu on mainio.
Home
Neloskauden päätös jatkaa suoraan edellisen jakson lopusta ja Lilah paljastuu vain omaksi itsekseen, joskin väliaikaisesti henkiin herätettynä. Lilahilla on jengille todella yllättävä ehdotus: hän tarjoaa W&H:n LA:n toimistoa Angelin johdettavaksi. Syy: Jasmine-sotkun aiheuttama maailmanlaajuinen kaaos (tai ainakin näin Lilah väittää).
Vaikka Lilah ilmestyi kuviin jo edellisessä osassa, niin tätä käännettä en todellakaan osannut odottaa. W&H Angelin johdossa? Vähintäänkin mielenkiintoinen idea, missä aivan varmasti on jonkinlainen koira haudattuna. Ainakin tämä pohjustaa täysin erilaista viitoskautta.
Alku on kokonaisuudessaan mainio ja Lilahin puhe on erinomaisesti kirjoitettu. Ennen alkutestejä mukaan on jopa heitetty Whedonin tyypillinen undercut, kun kamera zoomaa musiikin noustessa Lilahiin ja tämä sanoo "I have been authorized to make you an offer of a lifetime". Tässä vaiheessa musiikki kohoaa huippukohtaansa, mutta kuva ei katkeakaan, vaan Lilah jatkaa vielä kuin sivuhuomiona pienen tauon jälkeen "just not mine". Hienoa tunnelmalla ja kuvausperinteellä pelleilyä.
Aluksi kaikki tuntuvat pitävän ideaa aivan hulluna, mutta valta houkuttaa. Niinpä koko jengi päätyy lopulta W&H:n uuteen toimistoon tutustumaan paikan toimintaan omien ohjaajiensa kanssa. Eri henkilöistä keskitytään oikeutetusti eniten Angeliin ja Wesleyhin, ja molempien kohtauksissa on mukana Lilah. Keskustelut ovat erinomaisia ja erityisesti Wesleyn yritys Lilahin sopimuksen tuhoamiseen on hieno säväys, hetki kaksikon välillä toimii. Ainoa typerä asia on Wesleyn hassu james bond -leikkikalu.
Gunnille tapahtuu kummia: hän päätyy valkoiseen huoneeseen, jossa hänelle ilmestyy musta pantteri. Tämän enempää asiaa ei selitetä, mutta vertauskuva on liiankin alleviivaava. Ilmiselvästi Gunnille annettiin joku vahvistus tai muu vastaava lahja. Katsoja jää silti hyvin miettimään, mistä tarkkaan ottaen on kyse.
Koko homma kääntyy hienosti W&H:n voitoksi, kun Angel hyväksyy pikaisesti sopimuksen saatuaan Lilahilta taikahelyn Buffyn auttamiseen (sen saman, joka tappaa Spiken) ja nähtyään toisaalla itsemurhaa suunnittelevan, entistä sekopäisemmän Connorin. Connorin itsetuhoisuus vedetään loppuun hiukan hämärässä päätöksessä, mutta asia ratkaistaan upeasti: viimeisissä kuvissa paljastuu, että Angel on lisännyt sopimukseen pykälän, jonka nojalla Connor ohjelmoidaan uudelleen ja asutetaan normaaliin, onnelliseen perheeseen. Samalla kaikki muut paitsi Angel unohtavat koko Connorin olemassaolon. Tämä on hienon suolaisenmakea päätös Connor-jatkumoon, sillä näin Angel saa taas lisää angstattavaa: hän ei voi edes jakaa kenenkään kanssa tietoa siitä, että hän on menettänyt poikansa.
Kauden päätös on mainio ja pohjustaa viimeiselle kaudelle todella uusia mahdollisuuksia. Osa myös sitoo Angelin hauskasti kiinni Buffyn loppuun, kun Angel ilmeisestikin jatkaa Connorin uuden perheen luota matkaansa Sunnydaleen hely taskussaan.
Kaiken kaikkiaan Home on viihdyttävä ja hyvin etenevä jakso, joka kohoaa hiukan perustason yläpuolelle. Se ei tarjoa varsinaisesti mitään elämää suurempaa, mutta on hyvä lopetus kaudelle.
---
Angelin neloskausi on suorastaan häkellyttävän vauhdikasta, lähes yhtä suoraa putkea alusta lähtien. Cliffhangereita käytetään kuin ne olisivat menossa pois muodista, ja osa niistä on todella toimivia. Erityisesti Cordelian paljastuminen valehahmoksi on jotain täysin ennalta-arvaamatonta. Asiat tuntuvat ensin piristyvän hiukan kolmoskauden synkkyydestä, mutta sitten homman menevätkin vain entistä enemmän käteen, mikä on hyvä. Maailmanlopun tunnelmat ja käänteet ovat hienoja.
Kaudella ei ole kuin pari turhaa jaksoa, muuten taso on erittäin korkealla. Kisa Angelin parhaasta kaudesta on kakkoskauden kanssa todella tiukka. Itse nostaisin kaikesta huolimatta kakkoskauden aivan pikkuriikkisen korkeammalle, sillä Darla/Angel-dynamiikka vain toimii niin hienosti. Angelissa parilliset kaudet tuntuvat olevat huippulaatua, vaikka ei kolmoskauttakaan erityisen kehnoksi voi haukkua.
