Zombileffat ovat taas in. Zombieland vääntää maailmanlopun vitsiksi, mutta kieli on liikaa poskessa.
Aivojen perässä kuolaaviksi zombeiksi muuttunut ihmiskunta on aihe, jossa teoriassa riittää materiaalia komediaan. Muiden dystopioiden tavoin asiassa on kuitenkin yksi paha kompastuskivi: vitsien vääntäminen synkästä aiheesta vaatii tarkkaa tyylitajua.
Kun ympärillä on kuolemaa ja tuhoa, tuntuu pelkkä kevyt slapstick-läppä sopimattomalta. Joko homma pitää lyödä aivan totaalisen läskiksi tai sitten huumoria täytyy tasapainottaa riittävästi vakavilla elementeillä. Ensimmäisen tyylin toimiva malliesimerkki on Takashi Miiken nyrjähtänyt zombimusikaali Happiness of the Katakuris, jälkimmäisen rotuedustaja on yksi harvoista toimivista länsimaalaisista zombikomedioista, Shaun of the Dead.
Tuntemattomuudesta ponnistava ohjaaja Ruben Fleischer on kovan haasteen edessä. Zombielandin tehokeinoksi on valittu nörttiyleisöön vetoaminen, kaikki muu on pitkälti rakennettu tämän kuningasidean ympärille.
Juokse tai kuole
Kynäniskakommuunin samaistumiskohteeksi valitaan elämätön peliolmi, joka vääntää World of Warcraftia ja nauttii energiaksi muroja punaisen Mountain Dew’n kanssa, koneen ääressä tietenkin. Naisen kosketuksesta haaveileva nörtti selviää lihansyöjien täyttämässä Amerikassa populaarikulttuurin zombitietämyksen pohjalta kehittämiensä sääntöjen perusteella. Muistilista on hyvä idea ja sitä käytetään tehokkaasti leffan markkinoinnissa, itse elokuvassa järjestelmä toimii huomattavasti heikommin.
Lista kulutetaan turhalla toistolla hengiltä heti elokuvan alkupuolella. Päätyperyytenä säännöistä tärkeimmät eivät oikein istu samaistumiskohteeksi valitulle hahmolle. Ensimmäinen sääntö on kuntoilu, koska Zombielandin epäkuolleet osaavat juosta ja ”läskit lähtevät ensimmäisenä”. Eikö tämä aika tehokkaasti tarkoittaisi sitä, että noin 99 prosenttia sankarin kaltaisista foorumihaamuista muuttuisi einekseksi välittömästi? Ei tällä kertaa, sillä sankari on maagisesti pitänyt huolta linjoistaan sekä lihaskunnostaan pelkällä istumisella ja limonaatin litkimisellä. Niinhän me kaikki, niinhän me kaikki...
Matkalla kohti vanhempiensa kotikaupunkia sankari törmää toiseen yksinäiseen matkaajaan, zombeja huvikseen listivään punaniskaan. Pian kaksikon mukaan tarttuvat myös siskokset, jotka jostain täysin käsittämättömästä syystä varastelevat autoja ja aseita muilta joutomaassa näkemiltään ihmisiltä. Tämä toimii koko leffan kantavana ideana, mutta ajatuksessa ei ole minkäänlaista järkeä. Miksi pitää varastaa, kun kadut ovat täynnä toimintakuntoisia kulkuvälineitä ja aseita löytyy amerikkalaisesta suburbiasta melkein yhtä helposti?
Olmi omistaa maailman
Tyhmistä ideoista huolimatta Zombieland alkaa hyvin. Metallican For Whom the Bell Tollsin tahtiin rytmitetyt hidastukset pohjustavat maailmanlopun tehokkaasti ilman sen suurempia selityksiä. Alkutekstien jälkeen voidaan suoraan siirtyä selviytymiseen epäkuolleessa Amerikassa.
Alkupuoli toimii parhaiten myös sen takia, että tässä vaiheessa ohjaaja ei ole vielä vetänyt elokuvaa pelkälle komediavaihteelle. Erityisesti miesten ja siskosten ensitapaaminen on lupaavan vakava kohtaus, jollaisia elokuva kipeästi tarvitsisi lisää. Valitettavasti vakavuus loppuu siihen ja kaikki mahdollisuudet tunnelmointiin torpedoidaan itsetarkoituksellisesti. Mieleen tulevat nolot Hollywood-komediat, joissa ihan kaikesta on pakko väkisin vääntää vitsiä, vaikka kokonaisuus toimisi paremmin kun aiheen jättäisi rauhaan.
Vioistaan huolimatta leffasta muodostuu varmasti tietyn nörttiyleisön oma kulttiklassikko. Viimeistään siksi, että maailman ainoa henkiin jäänyt nainen on kohdeyleisölle täsmäsuunniteltu paha tyttö, joka kaikkien tosimaailman lakien vastaisesti rakastuu kynäniskaan eikä kaksikon lihaksikkaaseen futispelaajaan. Ehkä runopojan sydän on sittenkin hauista voimakkaampi lihas?
Suosiota vahvistellaan myös loppupuolen huvipuisto-osuudella, joka on kuin suoraan Left 4 Dead 2:n Dark Carnival -kampanjasta pöllitty. Todennäköisesti yhtäläisyydet ovat vain vahinko, mutta silti jokainen zombeja verkossa räiskinyt tunnistaa paikan välittömästi. Jo huvipuiston portti tuntuu niin tutulta paikalta, että kyseessä voisi olla pelin elokuvaversio. Viimeinen silaus saadaan, mistäpäs muusta kuin zombipellestä.
Klassisen road movien tavoin Zombielandissa ei varsinaisesti ole mitään tarinaa, sankarit vain kulkevat halki hylätyn jättömaan. Jonkinlainen juoni olisi ollut mukava asia ja loppua olisi voitu miettiä tarkemmin. Päätöksessä hahmot tuntuvat menettävän järkensä, vaikka sitä ennen zombimaassa on eletty varovaisen järkevästi. Moinen on vain ärsyttävän epäjohdonmukaista.
Zombieland on liikaa komedia ja liian vähän zombielokuva. Lisäksi kohdeyleisöajattelu on rasittavan alleviivaavaa. Harmi sinänsä, aiheessa kun olisi ollut ainesta vaikka mihin.
Kirjoitus on luettavissa pelit.fi:ssä 3.3.2010.
David ”Elite” Brabenin Frontier Developments -tiimin LostWinds-tasoloikka oli WiiWare-palvelun ensitahtien ehdoton hitti, joten Winter of the Melodias -jatko-osa ei tule yllätyksenä. Melodioitten talvessa tuulenjumala Enrilin siivittämä pikkupoika Toku ratkoo ikuisen talven arvoitusta.
Nerokas kontrollisysteemi toimii loistavasti: Tokua ohjataan Nuntsalla ja Motejen osoittimet esittävät Enriliä. Toku itse ei osaa hyppiä, mutta Enrilillä huiskiminen heittää sankaria ylemmäs ja kauemmas. Voimakas tuuli vaikuttaa Tokun ohella esineisiin, vihollisiin, tuleen ja veteen. Mote-eleitä käytetään nokkelasti ja liioittelematta hyväksi erikoisliikkeissä. Ohjainta pystyssä kieputtamalla luotu trombi viskaa Tokun entistä korkeammalle ja osoittimella piirretty pyörre muokkaa lumisateesta suuren lumipallon.
Winter of the Melodiasin pääkikkana on kesän ja talven kierto, mikä vaikuttaa suoraan pulmien ratkaisuihin. Talvella sukeltaminen ei onnistu, eikä kesällä voi käyttää lumipalloja kytkinpainoina. LostWindsin maailma on siinä mielessä avoin, että joka paikkaan saa yrittää mennä, mutta alkutaipaleella rajallisilla kyvyillä ei pääse kaikkialle. Tokun arsenaaliin lisätty kartta auttaa suunnistuksessa, joten ykkösosan totaaliset harharetket ovat taakse jäänyttä elämää.
Kun omaperäiseen tasoloikkamekaniikkaan yhdistetään tekninen ja taiteellinen kunnianhimo ja sadunomainen tunnelma, pakko päästä loppuun -addiktio nousee huimiin sfääreihin. Kehitystiimi osoittaa rautaisen ammattitaitonsa loppujen lopuksi pienillä asioilla: pakkaslumi narskuu jalkojen alla ja Enrilin tuuli huiskii hienosti puita ja ruohonkorsia. LostWinds: Winter of the Melodias on WiiWaren ehdotonta huippua ja yksi Wii-vuoden parhaista peleistä.
