Englantilaisiin voi luottaa: yhdeksän kymmenestä edes simulaattorilta vivahtavasta yrityksestä on säännÖllisesti avuttomia virityksiä, eikä kuuluisan Digital Image Designin etukäteen kohuttu lentosimulaattori Tactical Fighter Experiment suinkaan ole se kymmenes.
TFX:ssä on kolme lähitulevaisuuden konetta, joilla lennetään YK:n palkkalistoilla maailman kriisipaikoissa, niin kuin Somaliassa, Bosniassa, Libyassa ja sillai. Mikäli onnistuu läpäisemään harjoitustehtävät, voi kokeilla juonellisia kampanjoita. Lisäksi mukana on vapaata lentelyä ja omia tehtäviäkin voi koostaa.
Tulevaisuuden trio
EFA Eurofighter on varsinainen kuolemankone: ilman lisäpolttoainesäiliÖitä lÖpÖä riittää jopa useaksi minuutiksi. KäyttÖkelpoisin on F-22 Superstar, mikäli ehtii nostaa laskutelineet sen sekunnin aikana, jolloin se tukialuslaukaisussa on mahdollista. Kolmantena sopassa on F-117A Stealth Fighter ja vielä aitona, ilman A-A-kapasiteettia olevana versiona.
Manuaalissa DID hehkuttaa, kuinka simun lentomalli on Maailman Paras, ja ottaa huomioon niin lämpÖtilan vaikutuksen kuin ilmakehän ylimpien kerrosten liikkeetkin. Lentomallista en oikeastaan mitään pahaa sanottavaa lÖydä, hilpeän kiikkeriä rassit tuntuvat kyllä olevan, mutta niin on Mig-29:kin. Puuhastellessaan näiden merkittävien detaljien kanssa DID on tosin unohdellut kaikkea pientä.
Siipimiehiä nyt olisikin ihan liikaa toivoa, tosi miehet lentävät aina yksin maailmaa vastaan. Eivätkä he tarvitse edes kunnon käskynjakoa, kerran ohjaamossa näkyvä lyhyt virke kyllä riittää. Jokaisella kunnon pelaajalla on tietysti valokuvamuisti.
Suunnistuksesta on tehty tosi jännää, sillä normaaleja waypointeja ei ole. Yksi autopiloteista osaa kyllä lentää waypointista toiseen, joskin nämä eivät näyttäisi olevan maalin lähellä. Mitään vaihda waypoint -toimintoa ei DID ole katsonut tarpeelliseksi.
Kun polttoaine yleensä loppuu aivan liian aikaisin, on hyvä että TFX:n autolaskujärjestelmällä pystyy teleporttaamaan kotiin vaikka kuinka kaukaa kesken taistelun ilman että polttoainettakaan kuluu. On siinä vihollisilla ihmettelemistä... Sen vastapainoksi pieleen menevää tehtävää ei voi hylätä kuin resetoimalla koneen. Se on hauskaa etenkin harjoittelussa, jossa on vain kolme yritystä per tehtävä ennen kuin saa potkut ja koko paskan saa taas aloittaa alusta.
Taistelua taivaalla
Koneet on varustettu pienellä, yhdistetyllä maa/ilmalelututkalla, joka samalla toimii jonkinnäkÖisenä uhkavaroitusjärjestelmänä, ja kunnon navigoinnin korvikkeena on pieni kartta.
Vaikka TFX:ssä näyttäisi olevan paljon paukkuvia leluja, itseasiassa suurin osa menee päällekkäin toistensa kanssa. Kiitoratojen tuhoamiseen on neljä eri vaihtoehtoa, mutta sen sijaan esimerkiksi tankkien tuhoamiseen käy vain laserohjattu AGM-65E Maverick. Se ei valitettavasti osaa seurata liikkuvaa kohdetta kuten vanhempi D-versio, joten osumien kanssa on vähän niin ja näin.
Pommit ovat lähes kaikki laserohjattuja. Ihan hyvä, mutta kun lasertargetointi toimii huonosti. Tähtäin liikkuu hitaasti ja väärän lukituksen purku ei meinaa aina onnistua. Pommitusmoodeja ei (epärealistisesti) voi valita, joten ainoastaan Mk-82-peruspommeja voi käyttää CCIP-tähtäimen kanssa. Mutta kun kasikakkosia saa mukaan vain yhden per sopiva ripustin eli maksimissaan neljä (vertailun vuoksi: Falconin kahteen pommiripustimeen niitä saa 24), niin ei se oikeastaan ole mikään vaihtoehto.
Ja lopuksi vielä konetykki, joka on lähes hyÖdytÖn, koska DID on unohtanut lähes kaikissa suihkuhävittäjissä olevan tietokonetähtäinen, joka näyttää minne luodit lentäisivät. Ilman sitä vikkelästi pujottelevien vihollisten ammuskelu on melko toivotonta.
Kovat vaatimukset
Jos koneessa ei ole 8 megatavua ja 486-prosessoria, TFX on on nykivää piinaa. Jatkuva grafiikan ja samplattujen efektien latailu kiintolevyltä saa muutakin kuin hermot nykimään. Kunnon koneen omistaja saakin vastapainoksi varsin keskinkertaista gouraud-varjostettua grafiikkaa, ja esimerkiksi maastografiikassa Tornado pieksee TFX:n 10ð5. Graafisista kikkailuista, kuten virtuaaliohjaamosta, voi lukea englantilaisista lehdistä, pelattavuuden kannalta ne ovat hyÖdyttÖmiä.
Tehtäviä säestää railakas musiikki (jonka onneksi saa pois). Oceanin pääjohtaja Gary Bracey on vastuussa pilotin samplatusta puheesta. Efekteissä ei ole kehumista: sekä ohjuslaukaisu- että pommin pudottamissample ovat samat, ja konetykin sample on noin kolme kertaa pitempi kuin sarja itse. Lisäksi TFX:ssä on ilmeisesti videonauhuri, mutta sen käyttÖä tai edes käynnistämistä ei kerrota missään.
TFX:ssä on muutama kiva graafinen efekti, mahdollisuus ilmatankkaukseen ja laserlukitusnäyttÖ on hauskan näkÖinen, mutta muuten TFX ponnahtelee keskinkertaisen ja huonon välissä. Käteen jää räpellys, joka ei tarjoa mitään sen enempää realismia kuin rattoisaa toimintaakaan kaipaavalle kotipilotille.
72
