Karppaus on uusi must(a) pelimaailmassakin, joten The Baconingissa matkataan puhdistavien pekonitulien äärelle.
Sorrettujen puolustajan arjessa ei ole joutokäyntiä, sillä velvollisuus kutsuu jykeväleukaista Deathspankia. Deathspankin ongelmat alkavat kalsareista. Haaroväli synnyttää jotain huomattavasti synkempää kuin pyykkipäivänä paljastuvat jarruraidat.
Sankarimme on pukenut ylleen kaikki edellisessä seikkailussa kasaan haalitut Hyveiden alushousut yhtä aikaa. Tämä luo repeämän todellisuuteen ja synnyttää voittamattoman AntiSpankin, Deathspankin täydellisen vastakohdan. Jotta maailma pelastuisi ja AntiSpank voidaan kukistaa, alushousut on tuhottava pyhien pekonitulien puhdistavissa liekeissä.
Edellisosien tapaan myös uusin Deathspank on erinomaisella dialogilla ja törkyhuumorilla ratsastava diablomainen toimintaroolipeli. Kevyt vauhtimättö toimii ihan mukavasti juonenkuljetuksen tilkkeenä. Syytä onkin, sillä matkan varrella vastustajia pistetään nippuun tuhatpäin.
Vaikka pelimekanismit ovat nykymittapuulla aavistuksen kankeita ja muutamat suunnitteluratkaisut suorastaan typeriä, Deathspank on monessa suhteessa hyvä, paikoin jopa erinomainen peli. Todellinen kauneus ei aina katso ajettavuutta.
Guybrushin jalanjäljissä
Hutkimisen sijaan pelin pihvi on huumori, jota revitään edellisosien tapaan niin dialogista kuin hahmosuunnittelusta. Mukaan on eksynyt myös reilu nippu viittauksia populaarikulttuuriin ja muihin peleihin, joten roolipelejä näivettäville juoksupoikatehtäville irvaillaan osuvasti. Pelin taustajoukoissa hääräävän Ron Gilbertin Monkey Island -juuret näkyvät, sillä ainakin Apinasaari-fania naurattaa.
Omaksi suosikkihahmokseni nousi antiikkinen tekoäly Z.I.M.O.N, jonka sisuksiin kyborgit ovat hyökänneet. Useiden kilotavujen keskusmuistissa ja rinnakkaislaskennan mahdollistavassa suorittimessa riittää ihmeteltävää. Kokonaisuuden kruunaa täydellisen sekopäinen ääninäyttelijä, joka vetää roolinsa ylinäytellen, mutta uskottavasti.
Hahmosuunnittelun ja dialogin lisäksi myös miljöön design vakuuttaa. Pekonitulien metsästys vie mitä merkillisimpiin paikkoihin. Tutuksi tulee kylmän sodan jenkkipropagandalla kyllästetty huvipuisto, irlantilaisten tonttujen pyörittämä kasino ja jumalolentojen eläkehoitola. Deathspank vierailee matkallaan myös robottityöntekijöiden kansoittamassa porttolassa. Mielikuvitusta tai sieniä on käytetty kiitettävästi.
Alushousuristiretki on ohi noin kymmenessä tunnissa, joten pelin rakennetta on edellisosista hieman tiivistetty. Sivutehtäviä suorittamalla pelivekkariin saa helposti vielä toisen kymppituntisen lisää. Tarina on sopivan mittainen, sillä se ei tunnu puuduttavalta eikä liian lyhyeltäkään.
You fight like a cow
Keskustelujen väliaikana tapellaan. Mätkintä on kuin Diablosta vetäistyä. Padin toimintapainikkeille saa neljä erilaista asetta ja ristiohjaimelle toiset neljä lisää. Napeille kannattaa delegoida astalot ja jouset, ristiohjaimelle kranaatit ja parannuslitkut.
Jokaisella vihollistyypillä on omat heikkoutensa, esimerkiksi jättikokoiset lumpat ovat käytännössä immuuneja kaikelle muulle paitsi tulelle ja jo valmiiksi kuolleet haamut kunnioittavat vain epäkuollutta aseistusta.
Mukana kannattaa rontata vähintään yhtä pitkän matkan asetta, sillä muuten tynnyrit tekevät seikkailijan elämästä vaikeaa. Kun Deathspank sivaltaa vihollisen sijasta räjähtävää tynnyriä, jäämistöään saa keräillä lähimmältä henkiinherätyspaikalta.
Kuolema ei ole Deathspankille kuin hidaste, sillä potkaistessaan tyhjää sankarin matka jatkuu lähimmästä ulkohuussista. Hyyskät toimivat myös teleporttilinkkeinä maailman välillä, joten apostolin kyytiin ei tarvitse turvautua.
Jarruraitoja paratiisissa
Turpaanvedosta irtoaa tuttuun tyyliin käteistä ja parempia varusteita. Deathspank pukee jämerämmät varusteet niskaansa automaattisesti, jonka jälkeen vanhat kilkkeet voi muuttaa käteiseksi inventaariossa majailevalla lihamyllyllä. Sääli vain, että rahalle on hankala keksiä käyttöä.
Oikeastaan ainoa järkevä käyttökohde pääomalle ovat terveyslitkut, sillä muu kauppiaiden trokaama tavara löytyy parempina versioina luonnosta tai raatojen taskuista. Valitettavasti energiajuomia voi kantaa mukanaan vain viisi pönttöä kerrallaan, mutta onneksi troppeja saa sentään kolmessa eri kokoluokassa.
Energiaa palauttavaa sapuskaa saa rontata mukanaan ihan älyttömät määrät, mutta juomakiintiö on tiukasti rajattu viiteen. Eväät palauttavat terveyttä viiveellä, joten taistelun tiimellyksessä syömingeille jää harvemmin aikaa.
Terveysjuomakiintiön rajaaminen viiteen yksikköön on todella typerää ja taustalla tuoksahtaa keinotekoinen haastekertoimen kasvattaminen. Varsinaisia vaikeuksia ei matkalla tule eteen kuin satunnaisesti. Yleisin syy multahoitoon on päätön ramboilu. Vaikka peli on kaukana haastavasta, ylivoimaa vastaan tehokaskin tappokone on lirissä.
Myös ahdas inventaario ärsyttää. En keksi mitään syytä sille, miksi koko on rajattu. Rahalla ei tee mitään ja hahmo ei hidastu täydellä inventaariolla. Nyt taskujen siivoaminen tuntuu olevan mukana vain kiusan vuoksi.
Inviksen ikonit ovat niin sekavaa piiperrystä, että oikean kilkkeen löytäminen vaatii joko hyvää tuuria tai istumalihaksia. Kirsikkana pelin käyttämä fontti edellyttää silmälaseja. Onneksi minulla on iso telkkari.
Hurtin huumorin ja hurmeisen mätön kyllästämä toimintaroolipeli on piristävää vaihtelua itsensä vakavasti ottavien ropellusten joukossa. Jos erinomainen hahmosuunnittelu, toimivat miljööt ja hauska dialogi riisutaan, jäljelle jää geneerinen toimintaroolipeli, joka ei takuulla jaksaisi kiinnostaa ketään.
Nyt roolipelimausteet ovat vain keino, kun taas käsikirjoitus ja etenkin sen sisältämä naseva dialogi on tarkoitus. The Baconing toimisi tasan yhtä hyvin perinteisenä seikkailupelinä, sillä peli elää hahmoistaan. Deathspankin kolmas seikkailu on väkevä todiste siitä, kuinka tärkeä osa kokemusta hyvin käsikirjoitettu tarina on.
Oivaltavat pelimekanismit ovat todetusti hyvä renki, mutta tarinankerronnan veroiseksi isännäksi niistä ei ole. Kun puiseviin taisteluihin suhtautuu kuin elokuvan mainoskatkoihin, The Baconing uppoaa kuin keklu sellikaveriin.
85
