Tuijotan luolan seinällä tanssivia varjoja. Tässäkö tämä on?
Maniac Mansion ja ensimmäiset Monkey Islandit, täytyykö enempää pelejä tehdäkään päästäkseen pienimuotoiseksi legendaksi?
Vaikka Ron Gilbert ei sen koommin ole tehnyt mitään yhtä merkittävää, jokainen uusi G-peli on silti huomionarvoinen tapaus. The Cave on sitä tuplana. Se on erinomaisen sympaattisista peleistä tutun Double Finen tallissa, ja se on Gilbertin ensimmäinen kunnon seikkailupeli kahteen vuosikymmeneen. Jupii!
Gilbert vetämässä, Tim Schafer taustajoukkoineen työntämässä ja genrekin on kohdallaan. Mikä tällaisella kombolla voi jäädä puolitiehen?
Niin paljon kuin minua surettaakin se sanoa, melkein kaikki.
Hajautettua harhailua
Oikeasti The Cave ei ole seikkailupeli, vaikka sitä sellaisena mainostetaan, ei ainakaan perinteisessä mielessä. Pikemmin se on ongelmanratkontaan keskittyvä tasohyppely, jossa ohjataan samanaikaisesti useampaa hahmoa. Vähän kuin Trine ilman väkivaltaa.
The Caven omana erikoisuutena kolmen hengen sankaripoppoo valikoidaan seitsemästä eri seikkailijasta, joilla kaikilla on oma tarinapolkunsa ja erikoiskykynsä. Teoriassa samat puzzlet pitäisi siis pystyä ratkomaan eri tavalla hahmosta riippuen. Kuulostaa siistiltä, vai mitä?
Samaa mietti varmasti Gilbert itsekin suunnittelupöydän ääressä. Harmi vain, että hahmojen ominaisuuksia ei käytännössä hyödynnetä ollenkaan. En edes liioittele. Esimerkiksi landepaukku Hillbilly pystyy pidättämään hengitystään loputtomiin, mutta en muista tarvinneeni kykyä kuin yhden ainoan surkean kerran, silloinkin selvittääkseni reitin hahmon omaan erikoiskenttään.
Noh, kuitataan hahmot markkinointikikkana ja keskitytään arvoituksiin. Ne ovat onneksi viihdyttäviä, vaikka koostuvatkin lähinnä oikeiden esineiden käytöstä oikeissa paikoissa. Ja vaikka mukana on myös tavanomaista laatikoiden siirtelyä ja kaikkien kolmen tyypin oikein ajoitettua yhteistyötä, mukana on myös absurdeja virityksiä, jotka tuovat mieleen wanhat seikkailupelit ja niiden kierot puzzlet. Etenkin aikamatkustusta sisältänyt osio jäi mieleen. Dinosaurusten ja polttomoottorin yhteyksiä miettiessä vierähti tovi jos toinenkin.
Pähkäilyä enemmän aikaa kuluu ihan vain paikasta toiseen liikkumiseen, mikä on The Caven suurin heikkous. Kentät ovat sokkeloisia ja tarvittavat tavarat ovat harvoin lähellä oikeaa käyttöpaikkaa. Tämä yhdistettynä yhden esineen inventaarioon tarkoittaa loputonta edestakaisin ravaamista. En yllättyisi, vaikka puolet pelin (lyhyestä) kestosta kuluisi tavaroiden ja hahmojen mekaanisessa liikuttelussa, vaikka puzzlen ratkaisu on ollut selvä jo pidemmän aikaa. Etenkin keskivaiheen mainariosuus on typerä yhdistelmä turhuutta ja turhauttavuutta.
Lisäkiusaa aiheuttaa se, että pompintagenrestä on otettu mukaan perusidea, muttei mitään sen enempää. Haaste on päiväkotitasoa, kuolla ei voi, ja bonuksena kaikki normiakrobatiasta poikkeava (tikkaat, köydet, kiipeily) tapahtuu kiusallisen jähmeästi. Mitä ihmettä, Double Fine?
Katkennut sulkakynä
Pelillisesti The Cave ottaa säkillisen hyviä ideoita ja pukee ne hyvin keskinkertaiseen asuun. Onneksi Gilbertin tavaramerkkihuumori ja Doublen estetiikan taju pelastavat koko teoksen ja nostavat sen suosta kohti... Eiku ääh, samat vaivat vaanivat täälläkin.
Söpön viattomasta ulkokuoresta huolimatta The Caven tarinassa on musta pohjavire. Seikkailijat eivät olekaan puhtoisia pulmusia vaan itsekkäitä kus’päitä, joiden todelliset motiivit laskeutua Luolastoon ovat keskimäärin varsin raakoja. Mahtavaa! Vaan jälleen potentiaalista käytetään vain murto-osa, kun tarinoista puuttuu syvyyttä ja niitä kerrotaankin vain harvakseltaan lyhyissä sarjakuvissa.
Huumorikin jää yllättäen satunnaiseksi hassutteluksi. Esimerkiksi alussa hahmojen toimintaa säestää bastionmainen vinoileva kertojanääni, mutta sen jälkeen kommentteja tulee vain tärkeimmissä avainkohdissa. Meh. Gilbertin peliksi sanailua on suorastaan surkean vähän ja visuaaliset gagit jäävät nekin yritykseksi. Jättikokoinen lenkkimakkara, ”jee”.
Kysymysmerkkejä
En odottanut The Caven olevan mikään mestariteos, sillä Ron-setä ei ole enää pitkään aikaan loistanut pelinteon parrasvaloissa. Gilbert ja Double Fine tuntui silti ennakkoon yhdistelmältä, joka ei voi mennä pieleen. Tätä taustaa vasten pelin käppäisyys onkin yllättävää.
Kaikkein oudointa on, että The Cavessa on kaikki erinomaisen pelin ainekset. Mitään niistä ei vain ole käytetty loppuun. Hyvä aihio tarinalle? Rasti ruutuun. Nasta hahmosysteemi ja seikkailumeininki? Lisää rasteja. Kokonaisuus? Hmm… Loppuivatko rahat vai oliko suunnitelma alunperinkin liian kunnianhimoinen, en tiedä.
Ei The Cave ole mitään kamalaa roskaa, sillä puzzleissa on välillä itua ja taattua Gilbert-tunnelmaakin löytyy paikoitellen. Aikansa voi vain käyttää paljon parempaankin ja entiseltä A-luokan suunnittelijalta saa odottaa enemmän.
Aleksandr Manzos
Kuvatekstix: The Caven visuaalinen ilme on persoonallinen, jos ei ihan tuplafinissimon arvoinen.
71