The CRPG Addict
Tuhansien roolipelien mies
Minkä tekee, se kannattaa tehdä kunnolla. Miksi pelata vain muutamaa roolipeliä, jos voi pelata niitä kaikkia?
Chester Bolingbroke
on tavallinen työssäkäyvä palkansaaja Massachusettsista, Yhdysvalloista. Bolingroke on päälle neljänkymmenen ja naimisissa. Hän pitää matkustelusta, jazzista ja gimleteistä.
Bolingbroke on myös päättänyt pelata läpi jokaisen tietokoneroolipelin siinä järjestyksessä, kun ne on aikanaan julkaistu.
Kuten kaikissa suurissa, hulluissa hankkeissa, myös tässä on sääntöjä. Huijaaminen ja läpipeluuohjeet ovat pannassa. Tallennuksesta saa ladata vain game overin sattuessa. Jos peli on vielä kuuden tunnin jälkeen mahdottoman itseääntoistava tai mielenkiinnoton, sen voi skipata, mutta lähtökohtaisesti kaikki läpäistään. Ja mikä tärkeintä, koko trippi dokumentoidaan blogissa.
Kuulostaa urakalta, joka poikii nettisivun ja pari päivitystä. Yli kolme ja puoli vuotta ja sata peliä myöhemmin Bolingbroken The CRPG Addict -blogi porskuttaa edelleen.
Tarina riippuvuudesta
Nykyinen CRPG-addikti oli sitä jo nuorena. Commodore 64:lle julkaistu Questron (1984) sytytti elinikäisen rakkauden roolipeleihin, jota Ultima IV: Quest of the Avatarin (1985) ja Pool of Radiencen (1988) kaltaiset kasariklassikot eivät varsinaisesti lieventäneet. Teini-ikäiselle ropenörtille olisi voinut käydä huonosti, elleivät varhaiset kotitietokoneet olisi olleet niin epäluotettavia. Yhtenä päivänä Bolingbroken rakas C64 hajosi, eikä uuteen ollut yksinkertaisesti varaa. Ns. oikea elämä vei miehen ja virtuaaliset maailmat joutuivat jäähylle.
Asiaan tuli muutos vuosituhannen vaihteessa, kun varomaton vilkaisu Baldur’s Gaten (1998) kaltaisten genren jättiläisten suuntaan herätti vanhan romanssin henkiin. Eräänä syksyisenä viikonloppuna vuonna 2009 Bolingbroke huomasi pelanneensa The Elder Scrolls IV: Oblivionia (2006) käytännössä 72 tuntia putkeen.
Oli aika katsoa peiliin, kohdata riippuvuuden paha peikko ja heittää kaikki talossa olleet pelit roskiin. Hyvästi hukkaan valuva aika, tervetuloa uusi, parempi elämä! Kolmisen viikkoa myöhemmin Bolingbroke huomasi olevansa taas uuden roolipelin kimpussa.
Epäonnisen katkaisuyrityksen jälkeen Bolingbroke päätti siirtyä äärimmäisyydestä toiseen. CRPG-historian kokonaisvaltaisesta kahlaamisesta tulisi yksi hankkeista, johon hän käyttäisi rajallisen aikansa. To battle!
Varsinainen idea blogista syntyi hieman jälkijunassa, roguelike-genren kantaisän Roguen (1980) inspiroimana. ”Käytin 80 tuntia Roguen läpipeluuseen. Kun olin päässyt loppuun, istuin vain tuijottamassa tietokoneen ruutua ja ajattelin, että minun on pakko jakaa tämä jonkun kanssa. Kirjoitin Roguesta Redditiin, missä joku ehdotti, että perustaisin blogin”, Bolingbroke kertoo.
”Huvittavaa kyllä, olin vuosien ajan pyöritellyt mielessäni artikkeleita, jotka käsittelisivät esimerkiksi pelimaailmojen taloutta tai taistelutaktiikoita. Minulla oli hämärä ajatus siitä, että jos joskus oikeasti kirjoittaisin ne, voisin ryhtyä freelance-pelijournalistiksi. Bloggaaminen ei ikinä käynyt mielessäni.”
Matkamuistoja
Tätä kirjoittaessa blogi on menossa pelissä numero 107, Sword of Aragon, joka on yhtä paljon strategiaa kuin ropellusta. Se tarkoittaa, että Bolingbroke on kohta pelannut jokaista 80-luvulla julkaistua CRPG:tä.
”Melkein jokaisessa pelissä on ollut jotakin hyvää, varsinkin nyt, kun kirjoitan niistä”, Bolinbroke pohtii. ”Jopa kaikkein ikävimmät kokemukset ovat tietyssä mielessä hauskoja, koska niistä saa jalostettua hyviä blogimerkintöjä.”
”On olemassa kourallinen pelejä, jotka kaikki muistavat ja joita kaikki rakastavat. Minun tehtäväkseni jäi vain tarkentaa, miksi näin on. Ultima IV ja Ultima V: Warriors of Destiny (1988) ovat pelikelpoisia kaikkien vuosien jälkeen. Pool of Radiencesta alkanut Gold Box -sarja sisältää edelleen joitakin parhaita koskaan tehtyjä tietokoneroolipelejä. Ensimmäiset Might and Magicit (1986, 1988) ovat mahtavia vapaine maailmoineen ja vaihtelevine sivutehtävineen. Wasteland (1988) taas toimi edelläkävijänä erikoisen miljöön ja taitoihin perustuvan hahmonkehityksen alueilla.”
Systemaattinen yhden genren peluu on tuonut esille myös vähemmän tunnettuja huippupelejä. Bolingbroke ylistää sharewarena julkaistua roguelikeä Omega (1988) ja harmittelee, että The Dark Heart of Uukrulia (1989) on pelannut ehkä tusina ihmistä, vaikka kyse on yhdestä aikakautensa parhaista luolastokomppauksista.
”Parhaat yksittäiset pelihetket voivat olla mistä tahansa, myös vähemmän hyvästä pelistä. Niihin liittyy yleensä se, että olen käyttänyt paljon aikaa ja vaivaa – ja se on kannattanut. Pelasin esimerkiksi Wizardryn (1981) läpi täysin sokkona ja rehellisesti, permadeathin hyväksyen. Pääsin loppuun melkein vahingossa, voitin Werdnan ensimmäisellä yrityksellä ja olin aivan innoissani, kun sain jakaa kokemuksen lukijoideni kanssa. Ascendaaminen NetHackissa 262 tunnin jälkeen oli sekin tärkeä kohokohta. Siinä vaiheessa herää tosin jo ajatus, käyttääkö aikaansa ihan viisaasti...”
Huonoimmat pelit tuntuvat olevan niitä, jotka tarjoavat tauotonta taistelua, eivätkä sanottavasti muuta.
”Olin äärimmäisen pettynyt toiseen ja kolmanteen Bard’s Taleen (1986, 1988). Kaikki tuntuvat muistelevan sarjaa lämmöllä, mutta minusta ne olivat pelkkää loputonta taistelua minimaalisella hahmonkehityksellä ja juonenkuljetuksella. Useimmat muut kalkkunat ovat sentään olleet huonoja tavoilla, jotka eivät ole vieneet liikaa aikaa ja joista on saanut viihdyttävää blogimateriaalia”, Bolingroke harmittelee.
Ai niin, konsolit
Jos on päättänyt vähintään kokeilla jokaista tietyn genren sisällä julkaistua peliä, lajityypin on parempi olla monipuolinen. Bolingbroke jäljittääkin RPG-viehätyksensä erilaisten pelillisten elementtien tasapainoon.
”Roolipeleissä on logistista näpertelyä, mutta ei niin aivot nyrjäyttävän paljon kuin simulaatioissa. Niissä on taktista taistelua, mutta ei niin uuvuttavan yksityiskohtaisena kuin strategiapeleissä. Ne kertovat tarinan, mutta ilman seikkailupelien yltiödeterminististä maailmaa. Ne ovat jännittäviä, mutta ilman toimintapelien hektistä klikkailua”, hän luettelee.
”Pidän myös RPG:iden tarjoamasta mahdollisuudesta todella pelata roolia. Se puoli tosin puhkesi kukkaan vasta 90-luvun loppupuolella, joten se ei vielä ole varsinaisesti liittynyt blogipelaamiseeni. Rakastan kuitenkin sitä, että voin uppoutua maailmaan, jossa voin itse päättää, millainen hahmoni on ja toteuttaa tätä hahmoa keskusteluissa, kohtaamisissa ja tehtyjen päätösten kautta. Odotan innolla, että pääsen näkemään, miten nämä osa-alueet kehittyvät vuosien myötä.”
Addikti on selvästi hurahtanut tietokoneroolipeleihin, mutta mihin jäivät konsolit?
”Suosin yleensä epälineaarisia pelejä, joissa on vapaa maailma, ja olen saanut sen käsityksen, että japanilaiset konsoliroolipelit edustavat täysin päinvastaista suunnittelufilosofiaa. En ole pelannut niitä kovin montaa, mutta esimerkiksi Lost Odyssey ja jokin uusista Final Fantasyista jättivät minut kylmäksi juuri tämän vuoksi”, Bolingbroke selittää.
CRPG-addikti valittelee myös kunnon taktisen taistelusysteemin puutetta konsoleilla, mutta alustarasistiksi hän ei tunnustaudu. Konsolit eivät ole automaattisesti huono asia, eivätkä todellakaan mikään roolipelien perikadon alku.
”Oblivionin ja Skyrimin arvosteluissa valitettiin, että ne oli tyhmennetty konsolimarkkinoita varten. En ole kuitenkaan samaa mieltä. Tai siis, olen samaa mieltä siitä, että niitä oli tyhmennetty, mutta en näe, mitä tekemistä sillä oli konsoleiden kanssa. Puhun muutenkin mieluummin peleistä kuin alustoista, ja kaikilla alustoilla on joitain erinomaisia pelejä.”
Ikuiset arvot
Yksi The CRPG Addict -blogin tarkoituksista on antaa tietoa pelihistoriasta sitä janoaville. Bolingbroke pääsee todistamaan yhden lajityypin kehityskaaren läheltä ja raportoimaan näkemänsä. Hän lienee siis sopiva henkilö ratkomaan nykypäivän Gordionin solmun: kummat ovat parempia, vanhat vai uudet roolipelit?
Bolingbrokelta heruu kiitosta siitä, miten lähes kaikki osa-alueet tarinoista valintoihin ja ulkoiseen toteutukseen ovat parantuneet vuosien myötä. Kuljettu matka on ollut pitkä. Mutta...
”On paljon muutoksia, joita tervehdin ilolla, mutta samalla minua harmittaa, ettei pelin läpäisy vaadi enää kunnon yritystä. Nautin siitä, että minun pitää piirtää karttoja, ottaa muistiinpanoja, muistaa avainsanoja, ratkoa puzzleja. Pelaajan vastuuta on kevennetty hiljalleen, kunnes olemme nyt saavuttaneet sen pisteen, että jokaisesta pelistä löytyy kartta, automaattinen tehtävälogi, oikeaan suuntaan osoittava nuoli, valmiiksi ratkotut ongelmat ja niin edelleen.”
Roolipelien kultakauden Bolingbroke ajoittaa vuosien 1996 ja 2002 välille: ”Se oli aikaa, jolloin grafiikka ja äänimaailma olivat tarpeeksi immersiivisiä ja käsikirjoitus oli kypsynyt kunnon tasolle, mutta ennen kuin pelinkehittäjät alkoivat olettaa, että kaikki ovat tauotta netissä, haluavat jakaa kaiken ystäviensä kanssa ja välittävät achievementeistä. Itse en ole kiinnostunut moninpeleistä ja olen välillä hieman huolissani, että mörpit ajavat isoa osaa alasta eteenpäin.”
”On myös sääli, että vuoropohjainen taistelu on nykyään pääosin korvattu joko puhtaalla toiminnalla tai taktisella taistelulla, jossa kaikki toimivat samaan aikaan. Edellinen korvaa älyn reflekseillä. Jälkimmäinen tarkoittaa, että yksityiskohtaisen juonittelun sijaan tehtäväksi jää lähinnä antaa yleisiä käskyjä ja seurata sivusta, mitä tapahtuu”, Bolingbroke suree.
Höpönlöpötaistelun voi kuitenkin antaa anteeksi, jos peli muuten puree kuin ihmissusi Solstheimissa. Tämä näkyy miehen lempipeleistä, joita on kaksi: jo mainittu Baldur’s Gate ja The Elder Scrolls III: Morrowind (2002). ”En ole koskaan eläytynyt niin vahvasti niin isoon, avoimeen, kiehtovaan pelimaailmaan kuin Morrowindin tapauksessa, ja pahoin pelkään, että en tule enää koskaan eläytymään”, Bolingbroke tuskailee.
”Monet pitävät toisesta Baldur’s Gatesta enemmän kuin ensimmäisestä ja ymmärrän hyvin miksi. Ykkösosa kuitenkin vetoaa minuun avoimella maailmallaan ja hurjan vaihtelevilla kohtaamisilla. On siellä lineaarinen pääjuonikin, mutta sen lomassa voi vaeltaa ympäriinsä ja löytää kaikkea hauskaa ja outoa. Lisäksi käyttöliittymä on fantastinen. Infinity on yksi parhaista RPG-rungoista ikinä ja Baldur’s Gate on paras sillä tehty peli.”
Kumpaakaan suosikeistaan Bolingbroke ei kuitenkaan pidä täydellisenä. Palkintopallilla on vielä tilaa pelille, joka yhdistäisi Baldurin ja Morrowindin ja muiden klassikoiden parhaat puolet yksiin kansiin.
”Ehkä kohtaan sen vielä seikkailuni aikana”, addikti maalailee.
Vaarnaa aikavampyyriin
Jo yhden mammutti-RPG:n kesyttäminen kysyy huomattavasti aikaa ja vaivaa. Riippuvuuttaan syleilevä Bolingbroke tekee sitä jatkuvalla syötöllä. Bolingbroke on jo kerran yrittänyt luopua koko hankkeesta. Viime vuoden tammikuussa hän totesi, että aikaa ja kiinnostusta ei enää löydy.
”Kohtuus on avain kaikkeen elämässä. Jokaisessa vahingollisessa riippuvuussuhteessa on hetkiä, jolloin se tuo elämään riemua, jopa rikastuttaa sitä. Mutta alkoholistin tai uhkapelurin lailla en usein pysty lopettamaan, kun tietty määrä aikaa on kulunut. Käytän koko päivän johonkin peliin tai valvon puoli neljään aamulla ja pilaan seuraavan päivän.”
”Minusta tuntuu lähes aina, että olisi parempi lopettaa pelaaminen ja tehdä jotain muuta. Haluaisin saada väitöskirjani valmiiksi. Haluaisin oppia soittamaan jotakin soitinta. Minulla on työn alla pari kirjaa. Mutta olen huomannut, että ei ole mitään takeita siitä, että tekisin näitä asioita, vaikka en pelaisikaan. Kun yritin sitä viime vuonna, päädyin vain tuhlaamaan aikaa muilla tavoilla. Ehkä pelaaminen on vain oire jostain tarpeesta heittää arvokasta aikaa hukkaan. En tiedä itsekään.”
”Bloggaaminen osaltaan varmistaa sen, että käytän liikaa aikaa peleihin ja niistä kirjoittamiseen. Samalla se kuitenkin muuttaa pakkomielteeni joksikin arvokkaaksi. Ei ehkä niin arvokkaaksi kuin väitöskirja tai pianon soittaminen, mutta arvokkaaksi joka tapauksessa.”
Enää lopettaminen ei ole miehen omien sanojen mukaan vaihtoehto. Pieniä taukoja voi toki tulla, mutta tällä kertaa mennään loppuun asti. Kuinka pitkälle Bolingbroke itse uskoo ehtivänsä?
”Yritän olla ajattelematta sitä. Olen edennyt odotettua hitaammin. Vuoden 1988 parissa kului yli vuosi, vuoden 1989 kanssa on käynyt samoin. Mutta niin kauan kuin edistystä tapahtuu ja minulla on lukijoita, en aio murehtia asiaa.”
Retroa ilman nostalgiaa
80-luvulla julkaistut tietokoneroolipelit eivät ole kaikkein mediaseksikkäin aihe. Veteraanit toki muistelevat Ultimoita ja Dungeon Masteria ikuisella lämmöllä, mutta entäs nuorempi polvi? Ovatko wanhat RPG:t pelkkää nostalgiaa, vai onko niillä jotain tarjottavaa uusille pelaajille?
”Minusta tuo on vähän sama kuin kysyisi, pitäisikö nuorten katsoa Humphrey Bogartin elokuvia tai kuunnella Sidney Bechetin jazz-levytyksiä. Kaikkien pelaajien kannattaisi kokeilla klassikoita. Ne voivat vaatia vähän enemmän panostusta karttojen ja muistiinpanojen tekemisen suhteen, mutta ne tarjoavat nykypelejä vaihtelevamman ja haastavamman elämyksen, joka palkitsee aivan eri tavalla. Mikä tärkeintä, peliharrastajina itseään pitävät voivat saada sitä kautta uutta historiallista perspektiiviä.”
Jos ei itse jaksa tarttua hiireen ja näppikseen, aina voi seurata Bolingbroken odysseiaa läpi tietokoneroolipelien historian. Addiktin kattavasta pelilistasta löytyy varmasti yllätyksiä, jopa Suomi-vinkkelistä.
”Ymmärtääkseni tulevina vuosina kohtaan pelejä – sellaisia kuin SpurguX, IVAN ja Hurvana-sarja, jotka on julkaistu ainoastaan suomeksi. Minun on siis parasta ryhtyä hiomaan kielitaitoani!”
RPG-genren taltuttaminen lienee pikkujuttu suomen kielen opettelu rinnalla. Luojan lykkyä, Chester!
Teksti: Aleksandr Manzos
Kuvat: The CRPG Addict
The CRPG Addict -blogi löytyy osoitteesta:
crpgaddict.blogspot.com.es
