Kun japanilainen Tango Gameworks tekee kauhupelin, sen on parasta olla hyvä. Ai miksi? Koska firmaa johtajaa itse Mr. Evil.
Mies voi lähteä Resident Evilistä, vaan ei Resident Evil miehestä. Japanilaisen selviytymiskauhun grand old man Shinji Mikami on jättänyt Ressut taakseen jo aikapäiviä sitten, mutta lajityyppi kiehtoo häntä yhä. Kauhu-comebackissaan Mikami-san pelaa varman päälle: The Evil Within ei keksi selviytymiskauhun pyörää uudestaan, vaan vie rusinat pullasta niin Resident Evililtä, Silent Hillltä kuin Amnesia-tyyppiseltä indie-kauhulta. Jos aiot matkia, matki parhaita.
Siinä missä Resident Evil yritti selittää pöyristyttäviä tapahtumiaan mutageenisella viruksella, The Evil Within on silkkaa yliluonnollista tajunnanvirtaa. Murhapaikalle kiiruhtavat etsivät joutuvat tietämättään keskelle elävää painajaista. Pimeydestä esiin puskevien groteskien näkyjen ja verenhimoisten hirviöiden keskellä herää epäilys, onko pelin päähenkilö poliisietsivä Sebastian Castellanos enää järjissään. Parantolassahan hän on jo valmiiksi.
Tulitikkuleikkejä
Tutustuin The Evil Withiniin kahden episodin mittaisessa ennakkoversiossa. Juoneen oli lievästi sanottuna vaikea päästä sisälle, sillä episodit oli valikoitu pelin keskeltä. Katkelmista saattoi päätellä, että Sebastianin kohtalo on kietoutunut yhteen eettisesti kompromentoituneen lääkärin, synkkää salaisuutta hautovan autistisen tytön ja rikkaan suvun häiriintyneen vesan kanssa.
Käytännössä Sebbelle ei jää hirveästi aikaa pohtia syitä ja seurauksia, sillä olosuhteet edellyttävät häneltä toimintaa. Pimeyden turmelemille maajusseille voi puhua järkeä päähän revolverilla tai haulikolla, mutta astetta kovemmilta hirvityksiltä on juostava karkuun. Jälkimmäistä lajia edustaa muun muassa verilammikosta sikiävä hämähäkkinainen, joka ui liiveihin karmivana vilisevien jalkojen ja kampaamattomien hiusten sekamelskana. Miedommilta painajaisilta voi piiloutua sängyn alle tai vaatekomeroon.
The Evil Within vaikutti päällisin puolin hyvin valmiilta, eikä ihme, sillä pelinhän pitäisi olla parin kuukauden päästä jo julkaisukunnossa. En silti ollut ihan vakuuttunut pelitasapainosta, joka tuntui suosivan suoraa voimankäyttöä kaiken muun kustannuksella.
Selviytymiskauhu menettää pahasti tehoaan, jos viholliset eivät näyttäydy ensisijaisesti uhkina, vaan resurssisyöppöinä, joista pääsee tarvittaessa eroon, jos on valmis haaskaamaan panoksiaan. Ampumatarvikkeiden vähyys on näennäistä, kun panoksia lojuu vähän joka paikassa ja yleensä myös tapetun vihollisen taskuissa. Edes ruumiin tuhkaamiseen vaadittuja tulitikkuja ei pihdata. Ilman puhdistavaa tulta lyijymyrkytyksen saaneet viholliset vain puraisevat nurmea, mutta eivät niele sitä.
Aina kun pakenin The Evil Withinissä, se oli käsikirjoituksen pakottamaa pakenemista: juokse tai kuole. Ristiriitaista kyllä, nämä kohtaukset olivat myös pelin tehokkaimpia. Välillä kun todellisuus tekee tepposet ja pitkä käytävä muuttuu julmasti jauhavaksi lihamyllyksi, ilmassa on jopa aitoa paniikkia. Sääli vain, että suurimman osan ajasta laskin vain panoksiani ja pelasin tavanomaista synkeämpää ja hidastempoisempaa räiskintäpeliä.
Kauhua vai toimintaseikkailua?
Pelaamani episodit olivat oikeastaan kuin yö ja päivä, sillä episodin 4 lineaarinen kohtauksesta toiseen säntäily rauhoittui episodissa 8 omaehtoiseksi hylätyn kartanon tutkimiseksi. Päämäärä on selkeä: kartanon sisin on teljetty valtavalla teräsovella, jonka lukkomekanismit on keploteltava auki yksi kerrallaan.
Kartanossa törmää toki vihollisiin, mutta pääpaino on puzzleissa, joista tavanomaista kinkkisemmässä joutuu päättelemään kassakaapin tunnusluvun kahtia revitystä öljyvärimaalauksesta. Ja ei, maalauksen päälle ei ole tussattu kissankokoisin kirjaimin ”5” ja ”19”.
Kokonaan toisesta syystä mieleen painuu kohtaus, joka antaa ihan uuden merkityksen termille aivopähkinä. Melkein jokaisessa K18-pelissä ammutaan vihollisia päähän, mutta vain The Evil Withinissä pelaajan tehtävänä on työntää lääkeruiskuja elävään aivokudokseen. Jotta kohtaus olisi mahdollisimman inhottava, operoitava ”potilas” räpyttelee tyynesti silmiään ihan kuin kyseessä olisi maailman luonnollisin asia.
Jos jotain, niin iljettävyyksiä The Evil Withinissä ainakin piisaa. Jo ensimmäisen pelitunnin aikana katselin välinäytöstä, jossa järkensä menettänyt tohtori raapii päänahkansa riekaleiksi, etsin vainajan vatsaan ommeltua avainta ja antauduin käytävään tulvivan verisen kuohun vietäväksi. Alan Waken näköiseksi mieheksi alter egoni Sebastian Castellanos ottaa tapahtumat yllättävän tyynesti.
Kauhun työkalupakissa iljettävyydet kelpaavat vain tehokeinoksi, aitoon pelkoon vaaditaan psykologista otetta ja samaistuttavia roolihahmoja. Juuri tällä ratkaisevalla osa-alueella The Evil Within vaikuttaisi epäonnistuvan. Sen tapahtumat ovat liian absurdeja, hahmot liian karikatyyrimäisiä ja kauhu liian videopelimäistä. Voi toki olla, että näin liian pienen siivun päästäkseni tarinaan kunnolla sisälle, mutta tällaisena keskeltä leikattuna katkelmana Mikami-sanin kauhu ei vain uponnut.
En silti julistaisi The Evil Withiniä mitenkään menetetyksi tapaukseksi. Karkealla väkivallalla ja ovelilla puzzleilla höystettynä toimintaseikkailuna se ei vaikuttanut yhtään hullummalta. Epäselväksi jäi kuinka suuri osa pelistä perustuu kartanon tyyppisiin suht avoimiin ympäristöihin ja kuinka suuri osa on nelosepisodin tyyppistä putkijuoksua.
Kokeilemani ennakkoversio vaikutti muuten kaikin puolin valmiilta, mutta seerumimaljoihin perustuvaa hahmonkehitysmekaniikkaa ei päässyt vielä kokeilemaan.
PC, PS3, PS4, Xbox 360, Xbox One
Ilmestyy 29. elokuuta
