Lempi-Zeldani myynnissä teräväpiirtoversiona? Nyt nousee tahtipuikko.
The Wind Waker (Pelit 5/2003, 92 pistettä) puskettiin aikoinaan markkinoille kiireellä ja keskeneräisenä. Peli rikkoi pyhää Zelda-kaavaa verrattain rajusti osin tarkoituksella, osin puuttuvan sisällön takia. Luolastoja peliin pääsi perinteisen kahdeksan sijaan lopulta vain viisi.
Luolien vähyys tuntuu olevan monelle perisynnin luokkaa, mutta itse olin siitä vain kiitollinen. Tiukkojen paslerykelmien asemasta Wind Waker keskittyy maanpäällisiin elämyksiin ja purjehtimisen luomaan seikkailun tuntuun. Aavan meren tuolla puolen tuntui aina olevan uusi maa löydettävänä.
Meri muuttaa kaiken
Pääpiirteittäin Wind Waker on kuin muutkin Zeldat. Link heiluu piippahattuineen pitkin kyliä hakkaamassa örkkejä ja ratkomassa pulmia. Tasaisin väliajoin matka vie syvälle ongelmanratkonnan täyttämään luolastoon, josta löytyy aina uusi työkalu elämää helpottamaan. Pomohirviön kaaduttua palataan ihmisten ilmoille etsimään seuraavaa kellaria koluttavaksi. Lopussa pelastuu koko valtakunta.
Siinä missä muissa Zeldoissa kirmataan pitkin niittyjä ja vuoria, seilataan Wind Wakerissa merellä. Isojen, yhtenäisten alueiden sijaan maailma rakentuu piskuisista saarista valtavalla aavalla. Purjehtimassa vietetään niin paljon aikaa, että laineet yhtyvät erottamattomaksi osaksi pelin identiteettiä. Pelin nimeen päässeen taikatahtipuikonkin tärkein tehtävä on pitää tuuli puhaltamassa Linkin purjeeseen.
Tuulenherättäjä myy tunteen suureen tuntemattomaan hyppäämisestä vakuuttavasti. Ylväs musiikki huokuu innostusta, samalla kun saaret piirtyvät himmeinä horisonttia vasten. Välimatkat ovat Linkin purrelle pitkiä, ja reitiltä harhautuu helposti vilkuilemaan kaukaisuudessa näkyviä paikkoja. Pelimaailma on täynnä pieniä mysteereitä ja yllätyksiä, jotka varastavat huomion määränpäältä.
Voihan sitä merta pessimistijollakin kyntää. Suoritushenkisemmät, luolastoon halajavat zeldailijat haukkuvat Wind Wakerin merta tyhjäksi ja tylsäksi hidasteeksi. Näkökannan ymmärtää, sillä ulapalla on roppakaupalla käyttämätöntä tilaa. Purjehtimisessa on varsinaista tekemistäkin melko vähän, mikäli sellaista ei kehittele itse.
Mutta kesken tylsyyden lokkiparvi lehahtaa pitämään Linkille seuraa auringon porottaessa kiehkurapilvien lomasta. Yritä siinä sitten olla viileän analyyttinen.
Helppoa, komeaa
Linkin noustessa maihin meno paranee. Pelin luolastot ovat kaikki käypää tavaraa, mutta eivät ne juuri aivoja rassaa. Eteneminen edellyttää milloin perusmallin laatikkoleikkejä, milloin laajempien kokonaisuuksien hahmottamista. Parhaimmillaan pulmailu on kahdessa viimeisessä mestassa, joissa vaaditaan Linkin ja mukana roikkuvan sivuhahmon yhteistyötä.
Pelin taistelu noudattaa samaa linjaa, sekin on helppoa ja pahuksen näyttävää. Liikettä ja energiaa mätkeessä on yllin kyllin. Vastustajat eivät vain lentele pitkin seiniä, vaan reagoivat osumiin ilahduttavan sarjakuvamaisesti. Takaapäin tuikattu sikasoturi pomppii hetken paikoillaan kädet kipuilevien pakaroiden suojana.
On hienoa, miten näppärillä tehokeinoilla jopa matseista perusmosureita vastaan saadaan dramaattisia. Linkin iskuihin tuovat reippaasti tehoa paitsi kuvan vienot tökkäisyt osumahetkellä, etenkin herkulliset ääniefektit. Perille meneviä miekanpistoja säestävät parin nuotin törähdykset ovat kertakaikkisen nerokas idea.
Pakkelia kohtuudella
Remasterointi ei pahemmin puutu Wind Wakerin perustuksiin. Eniten muutetaan syystäkin parjattua loppupeliä. Juuri ennen kliimaksiaan alkuperäisversio veti liinat kiinni ja lähetti aarrejahdille ympäri maailmaa.
Siinä oli vialla sekä ajoitus että toteutus. Jokainen taikahely edellytti paitsi oman aarrekarttansa löytämistä myös kartan käännättämistä Tingle-tontun luona kovaan hintaan. Rahaa saa uponneita arkkuja kalastelemalla nopeasti, mutta ruplien naaraaminen pohjasta maailman kohtalon keikkuessa vaakalaudalla tuntui harvinaisen tyhmältä.
Uusioversiossa täytyy enää kolme aarretta onkia merenpohjasta. Muut löytyvät suoraan karttojen vanhoista piilopaikoista. Muutos on pelkästään hyvä ja sujuvoittaa lopetusta. Osio on edelleen rytmityksen kannalta ongelmallinen, mutta ei enää lähellekään samassa mittakaavassa.
Toinen merkittävä pelillinen uudistus on Windfallin huutokaupassa myytävä pikapurje. Sen avulla Linkin paatti kulkee aina täyttä vauhtia ja myötätuuleen. Se tuntui ensin tarpeettomalta höpötykseltä, mutta lopulta peruskankaan ripustaminen mastoon ei käynyt enää mielessäkään. Vauhtiero vanhan ja uuden purjeen välillä on niin ronski, että paattinurisijatkin voivat nyt kiitää ulapalla tyytyväisinä.
Muuten uudistukset keskittyvät lähinnä kosmeettisiin ja pieniin asioihin. Tavallaan Wind Waker on outo valinta HD-käsittelyyn, sillä ei pelin GameCube-versiolla ole vieläkään ulkoisesti mitään häpeiltävää. Piirrostyylin ilme tuntuu ajattoman upealta.
En toki valita. Teräväpiirtopäivitykseen on käytetty selkeästi aimo kasa työtunteja, ja lopputulos on säkenöivä. Pikkuharmina Wii U -käännöksen värimaailma on aiempaa hailakampi ja maisemat näyttävät usein omituisen auringonpolttamilta. Toisaalta laajakuva ja kuvan huolellinen siistiminen painavat vaakaa vahvasti uusioversion puolelle.
Konsolin kosketusnäyttöä käytetään yllätyksettömästi mutta hyvin. Linkin taskussa olevien tavaroiden vaihtelu täppärin avulla helpottaa valikkotyöskentelyä. Kartan näkyminen pikkukuvassa taas on erityisen kiva juttu luolastoissa ja merellä.
Hilpeänä kuriositeettina pelaajat pystyvät nyt lähettelemään toisilleen pullopostia. Tingle Bottleen pistetyt valokuvat ja terveiset ajelehtivat Miiversen kautta ympäri maailmaa. Putelit käydään tietysti noukkimassa talteen rantahiekasta.
Timantit ovat ikuisia
Wind Wakerilla on aina ollut erityinen paikka sydämessäni, niinpä minua hieman huoletti kohdata todellisuus vellottuani vuosia muistojen meressä. Pelko oli turha. Peli seisoo väkevästi omilla jaloillaan ilman nostalgiakeppejä. Merenkäynnissä on vahvaa tunnelmaa, joka kestää myös uusintakierroksen koetukset ja tuntuu tuoreelta nykypäivänäkin.
Waker on elämyspelaajien oma Zelda. Se painottaa ennen kaikkea tyyliä ja fiilistä aivopähkinöiden ja muiden, tavallaan kertakäyttöisempien elementtien sijaan. Pulmat ja taistelut eivät tarjoa haasteita, mutta komeita hetkiä ja tuokiokuvia sitäkin enemmän. HD-remasterointi jakaa luusta myös muille pelaajatyypeille, mutta uudistukset olisivat voineet olla paljon rohkeampiakin. Se paljon toivottu ylimääräinen luolasto olisi sopivasti pelin loppuosuuteen upotettuna ollut vain hyväksi.
Mutta Niilo Nintendo valitsi pelkistetymmän, klassikkoa sellaisenaan kunnioittavan linjan. Tehdyt muutokset ovat varovaisia, mutta niille on helppo nyökytellä. Kokonaisuus puristaa pikkuisen paremmin juuri oikeista kohdista ja tekee myös kokemuksesta aiempaa sujuvamman.
Wind Waker ei siis ole Zelda ihan jokaiseen makuun, eikä Wii Uus -versio muuta sitä. Jos purjehtiessaan pystyy haistamaan eltaantuneen pelinpitkityksen sijasta tuulen, suolan ja seikkailun, Wind Waker on helposti yhä se paras Zelda.
Mikko Lehtola
91
