The Walking Deadissa valinnat ovat vaikeita. Missä olosuhteissa lapsen ampuminen on vaihtoehdoista paras?
Olen tuntenut katumusta, inhoa ja itseinhoa, järkytystä, pelkoa ja silmää kimmeltävää surua. Eikö pelaamisesta pitäisi tulla hyvä mieli?
The Walking Dead palauttaa uskoni pelien mahdollisuuksiin uutena taidemuotona. Se on kirkkaasti tämän vuoden vaikuttavin pelikokemus. Ja se kertoo zombeista.
Kuolleet, jotka valtasivat maailman
Jokainen pikkuhipsteri jaksaa kertoa, kuinka kyllästynyt hän onkaan zombeihin, oi ja voi. Mutta Robert Kirkmanin käsikirjoittama sarjakuva The Walking Dead on ilmiö, joka herättää zombit taas henkiin.
Sarjis pohjautuu ilmiselvästi George A. Romeron ensimmäisiin zombielokuviin. Mystinen virus on tartuttanut jokaisen ihmisen. Jokainen kuoleva ihminen nousee aivottomana elävänäkuolleena, joka ei halua enää kuin tuoretta lihaa. Jos tämä on se Tuomiopäivä, jota Raamattu mainosti, niin ryhmäkanne vireille!
Peleissä zombikalypsi on voimafantasian alkuasetelma, jossa konetuliaseisiin riittää ammuksia. Sarjakuvan voima ja viehätys on siinä, että se asettaa tavallisia ihmisiä epätavalliseen maailmaan.
Ilman turhaa kikkailua Kirkman piirtää uskottavaa, raadollista kuvaa zombikatastrofin jälkeisestä maailmasta. Yhteiskunta taantuu pieniksi ryhmiksi, jotka saalistavat tarvikkeita ympäristöstä ja toisiltaan. Nälkä voittaa moraalin.
Jatkuvassa taistelussa elossapysymisestä hitaasti raahustavat zombit eivät edes ole se suurin uhka. Tai edes ne moraaliltaan vauhdilla taantuvat toiset ihmiset, vaan päänsisäiset demonit, joille suru, pelko ja toivottomuus on parasta polttoainetta.
Sarjakuvasta tuli hitti ja se voitti Eisner-palkinnon 2010. Walkkareita saa lehtinä sekä niistä tehtyinä koosteina. On muutaman kerran vuodessa ilmestyviä albumeita, kerran vuodessa tuleva kovakantinen kokoelma (kahdeksan ilmestynyt, kaksi suomennettu) ja neljä juhlavaa Minä, Walking Dead -tyyppistä deluxe-kokoelmaa.
Suosittukin sarjakuva on vain nicheä, mutta kun AMC muutti Walkkarit onnistuneeksi tv-sarjaksi, The Walking Dead nousi myös lukuhaluttoman rahvaan ja laatutietoisen tv-snobin suosikiksi. Suomen Fox on esittänyt sarjaa ansiokkaasti viikon viipeellä jenkki-ensi-iltaan.
Onnistuneen trion viimeistelee peli.
Wilhem Telltale osuu kerrankin maaliin
Episodimuotoisia seikkailupelejä julkaiseva Telltale on muuttanut sellaiset hyvät lisenssit kuin Jurassic Park, Back to the Future, Sam & Max ja Monkey Island aika B-luokan kokemuksiksi.
The Walking Dead tuntuu aluksi samalta. Se on konsolit mielessä toteutettu vähän kömpelö, hyvin yksinkertaisilla ongelmilla lastattu seikkailupeli, jossa puhutaan paljon.
Niin, ja onhan se myös loistavasti käsikirjoitettu interaktiivinen taideteos, jossa pelilliset elementit ovat vain mauste.
Oh, my darling Clementine
Walking Dead tapahtuu samassa jatkumossa sarjakuvan kanssa. Ensimmäisessä episodissa vietetään hetki aikaa Hershel Greenen maatilalla. Mukana on myös Glenn, kunnes hän lähtee Atlantaan ja tulee kohtaamaan Rick Grimesin.
Muuten peli kertoo ihan oman tarinansa viidessä noin kolmen–neljän tunnin episodissa. Joka episodin lopussa näytetään tilastot, miten pelaajat kautta maailman tekivät tietyt isommat päätökset.
Päähenkilöitä on kaksi. Lee Everett on professori, mutta myös tuomittu murhaaja, joka tappoi vaimonsa kanssa pelehtineen senaattorin. Matkalla vankilaan poliisiauto väistää tielle ilmestynyttä ihmistä ja rysähtää metsään. Kun poliisi nousee kuolleista, Lee keksii, ettei kaikki ole kunnossa.
Clementine on 8-vuotias tyttö, jonka Lee löytää hylätystä talosta. Lapsi pelissä? Seuraava!
Ei, Clementine on videopelien pitkän historian ehkäpä ainoa lapsi, joka ei ole turha ja tyhmä rasite. Saa olla aika empatiapäivitystään vielä odottava teini-ikäinen, jollei hyvin kirjoiteltu, hyvin ääninäytelty Clem synnytä vaistomaista suojelunhalua. Minulle jopa kävi niin, että tuli huono omatunto, kun valehtelin videopelihahmolle ja hän selvästi tajusi sen.
Hyvä näin. Jos Clementine olisi vakioärsyttävä tai edes yhdentekevä, koko peli epäonnistuisi, koska sen selkäranka on nimenomaan Leen yritys huolehtia pikkutytöstä hinnalla millä hyvänsä.
Leen ja Clementinen tukena on vaihtuva valikoima muita matkan edetessä tavattavia selviytyjiä. Kiintymisen kanssa kannattaa varoa. Niin, ja luottamuksen.
Walkkarit voittaa Salkkarit
The Walking Deadissa pelaajan päätökset määräävät pelin kulun. Eivät tietysti kokonaan, mutta detaljit muuttuvat merkittävästi. Esimerkiksi se, kuka jätetään henkiin.
Ensimmäisessä episodissa A New Day uusi päivä koittaa, aurinko nousee ja kuolleet kanssa. Ykkönen on osittain vielä pohjustusta, ja Telltalella on selvästi ollut ihan pelin tekeminen mielessä. Seikkailupelikliseistä pahin on nainen, joka ei osaa vaihtaa pattereita. Aloitus oli silti niin pätevä, että usko projektin onnistumiseen syntyi.
Kakkosepisodissa Starved For Help väliaikainen tukikohta on hyvä, mutta ongelmaksi nousee ruoka. Postzombootttisessa maailmassa elintarviketuotanto ja maatalous kun eivät enää toimi, pikkunälkään vedetään sitä säilyke- ja kuivamuonaa, mitä jostain vielä ehkä löytyy.
Onneksi maaseudulla on totuttu naapurin auttamiseen ja jengi pääsee edes hetkeksi rentoutumaan lihapatojen ääreen. Leppoisan aloituksen jälkeen kakkosepisodi onkin sitten sen verran kovaa kamaa, että jalat lähtee alta.
Kolmannessa episodissa Long Road Ahead ryhmän on pakko lähteä liikkeelle. Koska stressi on enemmän kuin kova, sisäiset jännitteet panevat ryhmän natisemaan liitoksissaan. Ja paukkumaan. Lee pakotetaan ymmärtämään, että Clementinen pitää pystyä suojelemaan itseään.
Episodi päättyy saapumiseen Savannahin kaupunkiin. Georgian pääkaupungilla onkin jo perinteet zombipeleissä, melkein odotin, että Walking Deadin tiimi törmää Coachin, Rickin, Nichellen ja Ellisin nelikkoon. Neljäs episodi Around Every Corner kertookin rennosta kaupunkilaiselämästä. Olisi kiva päästä Crawfordin survivalistikerhoon, mutta sinne on kuulemma vähän ikävät pääsyvaatimukset.
Kaikissa tarinoissa vaikeinta on lopetus, joten pelkäsin muutakin kuin zombeja aloittaessani viidennen osan No Time Left. Viimeisessä episodissaan The Walking Dead tekee itsestään legendan.
Kaveria ei jätetä?
Graafisesti peli hakee innoituksensa sarjakuvasta. Raskaisiin mustiin ääriviivoihin nojaava grafiikka toimii hyvin. Päähenkilöt ovat ilmeikkäitä ja naamasta voi lukea sen, minkä teksti jättää kertomatta. Zombien naamoissa on ikävä variantti, joka näyttää siltä kuin raato-Reinolla olisi valkoinen naamio.
Käsikirjoitus nostaa pelin ennennäkemättömiin sfääreihin. Ensimmäisen kauden juoni sinänsä ei ole mikään kekseliäs kudelma, se on matkakertomus, joka kulminoituu yhden valinnan seuraukseen. Se ehkä vähän venyttää uskottavuutta, mutta ei ihmisistä koskaan tiedä. Ehkä keskellä kurjuutta yhdestä asiasta tulee palikat koossa pitävä pakkomielle.
Hahmot tyypitellään hyvin ja melkoiseen osaan ehtii jopa tottua, jollei suorastaan kiintyä. Hahmojen dialogi on luontevaa, ja mikä tärkeää, dialogivalinnoilla on merkitystä. Vale väärässä paikassa tulee takaisin ja puree persiiseen. Millekään valinnalle, oli se toiminto tai dialogivalinta, ei anneta aikaa, se täytyy päättää sekunneissa.
Lopullisesti pelikokemuksen kruunaa se, ettei The Walking Dead vesitä vaikeita ratkaisuja eikä pidättele iskuja. Minun kyynisillä levyillä päällystetty emootiopassiivipanssarini päästi kevyesti lateja läpi, mikä on ihan pirun hienoa.
Peli hallitsee myös rytmityksen. Kakka heitetään tuulettimeen säväyttävän nopeasti ja brutaalisti, tai sen lentoa kuvataan piinallisen kauan ja hitaasti, vähän kuin Dancer in the Darkin lopetuksessa.
The Walking Dead: Season 1 on enemmän kuin osiensa summa. Se kaikki pieni, josta pelissä voisi nillittää, häviää pelin jättämiin fiiliksiin.
Toisella kaudella on älyttömän isot saappaat täytettävänään. Tämä ”itkeminen” on oikeastaan aika hauskaa, panepa Telltale minut tekemään se uudestaan.
Nnirvi
92
