Thunderscape: World Of Aden – Punainen hälytys! Suojat ylös!

Taas kalskuvat uroiden miekat ja peikonpäät pomppivat synkkien luolastojen lattialla, kun sankar'ryhmä pelastaa vaihteeksi ihan uutta Adenin maailmaa. Roolipelejä ei vaivaksi asti viime aikoina ole tullutkaan, onko Thunderscapesta puutteen tyydyttäjäksi?

Kun SSI vapautuu Advanced Dungeons & Dragonsin sääntöjen kahleista ja luo oman fantasiamaailmansa, tottahan se tihkuu uusia ideoita kuin kebab hyvää kastiketta, vai? No ei: on kuin joku luonnonlaki kieltäisi käyttämästä mielikuvitusta uusien mielikuvitusmaailmojen suunnittelussa.

Voi kun edes hippu olisi löytynyt: nyt Aden- ja AD&D-jatkumoiden ero ei ole sen suurempi kuin sanaparienkaan. Varsinkin loitsulistoja lukiessa iskee mikäs muu kuin deja vuu, ja hirviötkin on poimittu siitä samasta poolista, jossa on luurankoja, peikkoja ja muita tuttuja.

Vähän erilaisten rotujen lisäksi Adenissa harrastetaan mechmagiaa, mikä käytännössä (siis pelissä) tarkoittaa höyrykäyttöisiä golemeita, sellaisia wannabe-terminaattoreita ja ruutiaseita. Siinä kaikki.

Uljas uusi maailma

Adenin maailma oli kuin Edenin puutarha, kunnes aurinko pimeni ja maailmaan tupsahti nocturnaaleja, erilaisia pimeyden hirviöitä. Pohjoismaat ("Northlands") lymyilevät maagisen suojakilven takana, mutta noktut onnistuvat repimään sen alas. Ja niin ovat Pohjoismaat pahan armoilla.

Että semmoinen EU-vastainen kannanotto SSI:ltä.

Luonnollisesti sankariryhmän tehtävä on sitten aktivoida suoja uudestaan. Ottaen huomioon, että suojakentän muodostavat kristallit ovat vastakkain saman solan toisella puolella, matka niiden luo on ällistyttävän pitkä ja mutkainen.

Jos maailma on tavallaan uusi, niin uusi on pelin toteutuskin: ryhmä liikkuu ah niin muodikkaassa reaaliaikaisessa virtuaalimaailmassa, mutta kun taistelu alkaa, siirrytäänkin vuoropohjaiseen teräksenheilutteluun. Jokaisen ryhmän jäsenen kohdalla saa rauhassa miettiä puolustautuuko, räplääkö inventaariota vaiko käykö berserkinraivolla kimppuun. Pitkän matkan aseilla voi ammuskella, vaikken ikuna keksinyt millä perusteella siinä osuu ja millä ei.

Thunderscapen taistelussa vaivaa se tuttu SSI:n helmasynti: sen sijaan, että olisi vain muutama, mutta sitten todella haastava taistelu, sankariryhmä kahlaa pian napaa myöten jotakuinkin nyrkillä tapettavien hirviöiden veressä. Kaikennäköisiä pelin tarjoamia erikoistaitoja, kuten vastustajan hämmentämistä nopsalla puheella, ei tosiaankaan tule käytettyä, ei edes vaikka vääntää vaikeuden maksimiin. Loitsuvalikoimastakin käyttää lähinnä koko ryhmän parannusta.

Ilahduttavasti suurin osa AD&D:n ärsyttävimmistä kliseistä puuttuu Adenista. Varsinaisia hahmoluokkia ei enää ole, joten sankari voi viskoa tulipalloja, herättää kuolleita ja silti heiluttaa miekkaa. Jopa vuorokausien mittaiset nokoset on maltettu unohtaa. Ja kun kokemusta karttuu, saa pelaaja itse kasvattaa hahmojaan allokoimalla pisteitä sopiviin taitoryhmiin.

Loitsusysteemin paras keksintö on se, että kaikki loitsut voi heittää vaihtelevalla voimalla. Aluksi onnettoman tuntuinen Magic Miss... Mana bolt tekee eri lailla vahinkoa, kun siihen panostaa 100 manapointtia.

Muu peli on sitten sitä samaa kuin kaikki muut ennen tätä: vipuja väännellään, avaimia etsitään, puzzleja ratkojaan ja miekan kanssa heilutaan vähän liiankin kanssa. Lupaavien alkutasojen jälkeen alkaa taas miettiä mikä helvetti pelintekijöitä sokkeloissa viehättää, kun niitä pitää väkipakolla joka roolipeliin tunkea. Onneksi pelin muuten pönttö automaattikartta toimii niissä riittävän selkeästi.

Ugh!

Graafisesti Thunderscape on ruma kuin peikon pylly. Sen 3D-rutiini kyllä miellyttää enemmän kuin Ravenloft jälkeläisineen, koska maastossa on jopa korkeuseroja ja viistoja liuskoja, mutta edelleen seinät ovat aina 90 asteen kulmissa toisiinsa, ja niissä käytetyt tekstuurit hämäävän räikeitä. Kerrankin grafiikan nopeus toimii itseään vastaan, sillä hiirellä liikuttaessa ympäristö mennä vilistää huimaavaa vauhtia ja suuntavaisto katoaa hetkessä. Vaikka luulisi, että kolmessa vuodessa Ultima Underworldien toimiva virtuaaligrafiikka olisi onnistuttu voittamaan, ei kukaan ole vielä edes käynyt lähellä.

Hirviöt ovat myös asiallisen rumia. Niihin tosin tottuu nopeasti, ja sen jälkeen niiden karu olemus sekä muutaman framen animointi istuu peliin kuin Ahtisaari pressanlinnaan. Vaikka kuolleiden hirviöiden ruumit taas haihtuvatkin "jonnekin", ei ainakaan tarvitse arvailla koska niihin osuu: veri lentää kuin Mortal Kombatissa. Loitsujen heittoa terästetään ihan hyvillä graafisilla efekteillä, ja vihdoinkin käytettävät aseet myös heiluvat ruudussa. Kyllä SSI oppii, vaikka se hitaasti käykin.

Pisteitä rapisee myös suorastaan hillittömistä ääniefekteistä: en muista kuulleeni surrealistisempaa kokoelmaa ihme korahteluja, ärinöitä ja vinkumisia. Valitettavasti tunnelmaa luovia taustaääniä ei ole: äänenkäyttöä ei vieläkään PC-peleissä hallita. Muut äänet koostuvat yliluonnollisen yliampuvista sivuhenkilöistä ja musiikista, jossa teknorockin seassa on pari hyvääkin biisintapaista.

Vaikka Thunderscapen omaperäisyys on minimaalista, siinä ei ole Maailman Tärkeintä Asiaa (joka on SVGA-grafiikka: viis mistään muusta, kunhan pelissä on SVGA-grafiikka. Command & Conquerkin on eri mälsä, kun siinä ei ole SVGA-grafiikkaa.) ja muukin toteutus on niin ja näin, se mitä viivan alle tulostuu on kuitenkin positiivista: Thunderscapea on ihan kiva pelata, se ei hulahda viikonlopussa läpi eikä siinä ole mitään erikoisen ärsyttävääkään. Ilmiselviä bugejakin löytyy, paria kaatumista lukuunottamatta mitään fataalia ei ole kuitenkaan tapahtunut.

Tietokoneroolipelien maailmassa ensiaskeliaan ottavalle 1. tason pelaajalle löytyy nykyään jo halpapeleistäkin kaikki alan klassikot (Ultima Underworldit, Dungeon Master, Lands of Lore, Eye of Beholderit I & II), mutta kaiken pelannut 36. tason veteraani, jolla on +4 Kiinnostusta Alaan, saa mitä odottaakin: pelattavan perusroolipelin.

78