Otetaan Alone in the Dark. Heitetään sekaan roima annos beat 'em uppia. Poistetaan juoni ja puzzlet. Kuorrutetaan tekstuuripinnoitetuilla polygoniukoilla ja renderoiduilla maisemilla. Saadaan Time Commando.
Ranskalaiset osaavat yhdistää tyylikkyyden peleihin. Time Commandon tekijätiimistä löytyvät kahden ensimmäisen Alone in the Darkin ja Little Big Adventuren tekijät, joista edellinen säväytti dramaattisilla kamerakulmilla ja jälkimmäinen oli muuten vaan tyylikäs. Molemmissa oli myös ongelmia pelattavuudessa. Time Commando on edellisiä hittejä yksinkertaisempi, mutta säilyttää niiden tyylikkyyden.
Nyrkki edellä läpi historian
Juoni on niin nolo, ettei sitä viitsi toistaa. Riittänee kun mainitsee aikamatkailun, seonneen tietokoneen, tappavat virukset ja romanssin. Ideana on joka tapauksessa taistella läpi kahdeksan tason, joista jokaisella on oma historiallinen teemansa (kivikausi, antiikin Rooma, samuraiden Japani, Euroopan keskiaika, renesanssi, villi länsi, 1900-luvun sodat ja tulevaisuus). Tasoilta on tarkoitus kerätä uusia ja tehokkaampia aseita, mätkiä kaikki viholliset ja tehdä se rajatussa ajassa. Aikaa vastaan voi taistella keräämällä tietokoneen piirejä, joilla voi lunastaa itselleen lisää aikaa.
Tappavan kaunis
Hölmö juoni unohtuu, kun näkee pelin toiminnassa. Pelaajahahmo liikkuu luonnollisesti ja vastustajatkin ovat persoonallisuuksia. Hyviä esimerkkejä ovat vaikka keskiajalla oluttynnyreitä nakkelevat ja vatsoillaan tuuppivat munkit, Japanissa kiai-huutoja viljelevät ninjat ja budokat tai sodan runtelemassa Pariisissa rullaluistimilla viilettävät kaupunkisissit sekä pakolliset Kalashnikoveja heiluttelevat huivipäiset arabiterroristit. Atsteekkien höyhenpukuiset ja siivekkäät taistelijat ovat kuin suoraan conquistadorien kertomuksista revittyjä.
Sääli, että into tuntuu lopahtaneen viimeistä aikakautta ja loppuhuipennusta tehdessä. Ensimäisen maailmansodan juoksuhaudoissa kykkimisen ja modernin Pariisin raunioiden jälkeen laserpyssyt ja tympeät robotit tuntuvat väsyneeltä roinalta.
Maasto on jännä vektorigrafiikan ja passiivisten taustakuvien yhdistelmä. Itse asiassa renderoitu maasto ladataan pelin kuluessa suoraan rompulta, jonka takia se näyttää hyvältä. Maastossa voi liikkua vain eteenpäin, ja kerran tärkeän paikan ohitettuasi et siis voi palata sinne. Se on ärsyttävää, sillä maastossa on kosolti salahuoneita, joista voi löytyä muun muassa sellaisia aseita, joita ilman ei tasoa voi pelata loppuun saakka. Ja koska taistelu on lähes taukoamatonta, salahuoneet missaa todella helposti.
Eläimet liikkuvat kuten niiden kuvittelisikin liikkuvan, ja mahtuupa matkan varrelle useampikin paha yllätys. Etenkin keskiajan ritarit ja tapparoiden heiluttelijat ovat pirun häijyn näköisiä ja kinkkisiä tapettavia. Vastustajat eivät ole mitään idiootteja, vaikka välillä intoutuvatkin tappelemaan toisiaan vastaan. Kunnollisen vaikeustason säätämällä niitä joutuu aika ajoin todella jallittamaan.
Ei järjellä vaan tahdolla
Vaikka juonen mukaan tavoite periaatteessa on tietokonechippien kerääminen, edetään oikeasti uusien aseiden kiilto silmissä. Jokainen ajanjakso aloitetaan tyhjin käsin, ja matkan varrella vastustajilta tai salahuoneista saa kerättyä jatkuvasti murhaavampaa arsenaalia.
Tasojen tehokkaimmat aseet ovat yleensä erittäin raskaita, joten ne kädessä kulkeminen on hidasta ja käsittely hankalaa. Useimmiten pääpahisten päihittäminen vaatii kuitenkin nimenomaan näitä. Kahdeksassa ajanjaksossa on kussakin viisi eri asetta, joten kaiken kaikkiaan ainakaan valikoiman puutteeseen ei peli kaadu. Lähes jokainen ase on tehty kunnolla ja jokaisessa on omat hyvät puolensa ja oma käyttöanimaationsa.
Kontrollit on revitty lähes suoraan Alone in the Darkista. Tappelussa toimintanappi pistää pelaajan taisteluasentoon. Nappi pohjassa eri suuntiin sohimalla saadaan liikkeitä, eli taakse suojaus, eteen pään yläkautta lyönti ja sivusuunnasta, aivan, sivuilta lyönnit. Tuliaseissa nappi pistää pelaajan tähtäämään ja vastustajan ollessa hollilla ammutaan. Kun soppaan lisätään vielä väistöliikkeet eri suuntiin ja hyppimiset, kontrollit ovat aivan riittävät. Taistelua helpottaa myös se, että pelaaja kääntyy automaattisesti vihollisen suuntaan, mikä ei tosin ihan aina toimi riittävän nopeasti.
Puzzleja pelissä ei ole. Ainoa edes hieman ajattelua muistuttava homma on etsiä salahuoneita ja piilotettuja esineitä. Parissa kohtaa homma äityy raivostuttavasti pikselintarkaksi nysväämiseksi, mutta yleensä ottaen salapaikat ovat kohtalaisen loogisissa paikoissa.
Kaunis taustagrafiikka ja hienot animaatiot vaativat puhtia konehuoneesta. Minun prolepenallani se kuitenkin pyöri hyvinkin sujuvasti aivan parhaillakin tarkkuuksilla ja kaikilla herkuilla. Tahmaamisesta saa kärsiä vain niissä kohdissa, joissa peli päättää ladata uutta maastoa. Hieman hitaammillakin, mutta Windows 95:n mitat täyttävillä koneilla pelin saa varmasti toimimaan pudottamalla grafiikan tarkkuutta ja yksityiskohtia.
Musiikki tulee suoraan CD:ltä eikä sekään riko ranskalaisten pettämätöntä tyylitajua. Se on kaunista ja tilanteisiin sopivaa, tosin keskiajalle ja vanhaan Roomaan olisi voinut valita paremmin aikaan sopivaa musiikkia. Äänet ovat lähinnä aseiden efektejä ja taistelijoiden älämölöä.
Englantilaiset pelilehdet ovat järjestään teilanneet Time Commandon, mutta eivätpä nuo vähäveriset moukat ole hyvän päälle tajunneet ennenkään. Time Commandosta huokuu sellainen tyylitaju ja tekemisen halu, että minä annan mielelläni anteeksi suoraviivaisuuden ja pelaajan liikkumisen rajoittamisen. Taistelu ei sekään ole järin monimutkaista, mutta pysyy nautittavana, koska eri aseita on hävyttömän hauska käyttää, ja hienojen animaatioiden ja äänien takia iskuissa ja laukauksissa on mainiota onnistumisen riemua. Johan loppuu pelleily kun annan kalashnikovin laulaa!
90
