Titanfallissa on ruutia, räminää ja vaarallisia tilanteita. Vain yksinpeli puuttuu.
Räiskintäpelien harrastajat elävät merkillisiä aikoja. Ennen niin edistyksellinen ja innovatiivinen ensimmäisen persoonan räiskintäpelien lajityyppi on tarrautunut Call of Dutyn menestysformaattiin kuin viimeiseen pelastusrenkaaseen. Modernille sodankäynnille kumartavasta konservatiivisuudesta on tullut hyve, minkä seurauksena käytännöllisesti katsoen kaikki räiskinnät näyttävät ja tuntuvat samoilta.
Joukosta erottautumiseen ei vaadita paljon, tavallista suuremmat taistelukentät tai hiekkalaatikoksi muotoiltu kampanja riittävät. Tällaista taustaa vasten Titanfall vaikuttaa suorastaan radikaalilta: siinä on jättiläisrobotteja, moninpeliin upotettu taustatarina ja seiniä pitkin kipittäviä pyssysankareita.
Titanfall on samaan aikaan raikas ja viihdyttävä, ja se täyttää vuoden ensimmäisen jeesuspelin kriteerit kevyesti.
Minä, seremoniamestari
Titanfallin kuvaamassa kaukaisessa tulevaisuudessa ihmiskunta käy tiukkaa vääntöä kaukaisten avaruussiirtokuntien tulevaisuudesta. Vastakkain ovat siirtokuntia tyrannimaisesti hallitseva IMC ja terroristeiksi leimattu kapinaliike nimeltä Militia. Jossain muussa yhteydessä voisin kai jaaritella harmaan sävyistä, mutta tässä tapauksessa IMC on se taho, joka teloittaa siviilejä ja ottaa käskyjä vastaan tekoälyltä. Kampanja pelataan molemmin puolin, eikä IMC siitä sen sympaattisemmaksi muutu.
Sota ei yhtä miestä kaipaa, vaan kuutta reipasta pilottia kummallekin puolelle. Pilotit ovat ylivertaisia taistelijoita niin jalkaisin, rakettirepun lennättämin kuin erityisesti jättiläismäisten titaanien ohjaamoissa. Titaania ei pysäytä mikään muu kuin toinen titaani tai hyvin, hyvin itsevarma pilotti.
Pilottien ja titaanien lisäksi jokaisessa taistelussa pörrää laumoittain tekoälyn ohjauksessa taistelevia tukijoukkoja. Nämä apumiehet eivät älyllä loista, eivätkä sen puoleen taistelutaidoillaankaan. Niillä on kaksi tarkoitusta: ne kansoittavat pelikenttää ja niiden eliminointi lyhentää titaanin toimitusaikaa. Pelielementti on Dota-peleistä lainattu ja toimii hyvin.
Pilotit ja tavalliset rivimiehet ovat päällisin puolin aika samannäköisiä, mutta ero käy selväksi viimeistään siinä vaiheessa, kun yksi miehistä töräyttää rakettirepullaan kadulta parvekkeelle. Hetkellinen rivimiesten sekaan piiloutuminen on jopa osa taktiikkaa. Todella salakavaliin liikkeisiin voi käyttää lisävarusteeksi valittavaa näkymättömyyskenttää. 90-prosenttinen näkymättömyys hämää erityisesti titaaneja, joiden havaintolaitteet eivät ole aivan Eye-Ball Mk II:n veroisia.
Titaanit ovat kirjaimellisesti lahjoja taivaasta, sillä ne rysähtävät kentälle suoraan planeettaa kiertävältä radalta. Titaanien jakelussa noudatetaan koulu-urheilusta tuttua kaikki pelaa -filosofiaa eli surkeinkin pelaaja pääsee oman taisteluhirviönsä puikkoihin vaikkei tappaisi ketään. Uuden titaanin odotusaika on parin minuutin luokkaa, mutta tätä viivettä lyhentää oma toiminta. Prestiisiä heruu erityisesti silloin, jos pilotti nousee jalkamiehenä vihollistitaaneja vastaan. Singot ja kranaatinheittimet lähinnä kutittelevat titaanien suojakenttiä, mutta titaanin selkään hyppäämällä pilottikin voi tehdä vakavaa lähivahinkoa.
Pelaajat eivät sentään ole täysin samalla viivalla, sillä piloteilla on kokemustasot ja niihin sidotut pelit ja rensselit. Mistään erityisen suuresta handicapista ei voida puhua, vielä kun pelin tärkeimmät avaukset eli pelin kolme titaanimallia avautuvat jo ensimmäisten pelituntien aikana. Avattavaa on loppujen lopuksi aika vähän, ainakin paljon vähemmän kuin keskiverrossa Call of Dutyssa. Niukkuuden huomaa erityisesti aseissa, joita on vain vajaat parikymmentä erilaista, kymmenen pilotille ja loput titaaneille. Kustomointivaihtoehdot ovat niukat, eikä esimerkiksi äänenvaimenninta ja suurempaa makasiinia voi valita samaan aseeseen.
Älä hypi seinille, sanoi titaani
Titanfallin kentät eivät ole ihan niin pieniä kuin kuusi vastaan kuusi -asetelma antaisi ymmärtää. Kentissä on paitsi riittävästi tilaa titaaneilla rymyämiseen myös riittävästi korkeuseroja, että pilottien rakettirepuissa on jotain järkeä.
Mistään lentämisestä ei ole sentään kyse, vaan pelkästä hyppyjen pidentämisestä. Rakettihypyt yhdistyvät mielenkiintoisella tavalla pelin toiseen keskeiseen liikkumismekanismiin eli seinillä juoksemiseen. Vaikka seinällä ei kovin montaa askelta ehdi ottamaan, seinää voi käyttää ponnahduslautana seuraavalle (ja taas seuraavalle) hypylle. Hyppyjen ja seinäjuoksun yhdistämiseen perustuva kiipeilysysteemi on hämmästyttävän toimiva ja maustaa räiskintäkuviota ihan uuden tyyppisellä taitoelementillä.
Titaanin ohjaaminen on paljon suoraviivaisempaa, sillä titaani on maalitauluna suuri, huomiota herättävä ja kykenee vain rajoitetusti väistämään vihollistulta. Nopein titaanimalli pystyy sentään jonkin verran vikuroimaan vastaan väistömoottoreillaan, raskaiden titaanien on parempi etsiä jokin kiinteä este itsensä ja vihollisen väliin. Titaanien omasuojausta voi täydentää savuverhoilla, yksisuuntaisella energiakilvellä ja ammuksia ilmasta kaappaavalla magneettikentällä. Titaanin voi varustaa myös itsetuholaitteella, jonka aktivoituessa koko lähitienoo peittyy liekkimereen. Pilotti voi pelastautua joko käsin tai asentamalla autoeject-moduulin. Titaanit toimivat ilman pilottiakin: ne osaavat vartioida ja seurata.
Titaanien ja pilottien välillä vallitsee kohtalaisen hyvä kauhun tasapano. Pilotit ovat suojattomia titaanien raskaita aseita vastaan, mutta titaanit ovat toisaalta lähes sokeita rakennuksissa ja niiden katoilla piileskeleville piloteille. Pilotin kannalta turvallisinta on vain härnätä ja antaa omien titaanien hoitaa loput, tai vastaavasti viimeistellä esijyrätty titaani.
Pelitasapaino järkkyy vasta silloin, jos koko vastapuolen joukkue on titanisoitu tai – vielä pahempaa – taistelee koordinoidusti. Kentän nurkkaan hyviin puolustusasemiin majoittunutta titaanikööriä on lähes mahdoton haastaa yksin ja varsinkaan pelkkänä pilottina. Ainoa lohtu siinä tilanteessa on, että epätasaiset matsit ovat nopeasti ohitse.
Yksinpeli on out
Minimalistista tutoriaalijaksoa lukuun ottamatta Titanfallissa ei ole minkäänlaista yksinpeliä. Kaikki kerronnallinen aineisto on upotettu osaksi verkossa pelattavia matseja. Taistelua höystävät välinäytökset ovat lyhyitä ja keskittyvät enemmän taistelutunnelman kohottamiseen kuin ratkaiseviin juonenkäänteisiin. Jotta tarinasta saisi mitään tolkkua, on kuunneltava korvat höröllä tehtävänaikaista viestiliikennettä. Viestit sujahtavat toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos yhtä helposti kuin vaimolta vastaanotetut komennot. Lopputulos on molemmissa tapauksissa sama: olet pihalla kuin lumiukko.
Suoraan sanottuna ensimmäisellä läpipeluukerralla Titanfallin juoni meni minulta totaalisesti ohitse. Mitä tapahtui ja miksi? Sirpaleinen kokonaiskuva täydentyi vasta myöhemmillä kampanjakierroksilla. Kertaus on opintojen äiti. Eihän reilun kymmenen tehtävän mittaista kampanjaa ole pakko tahkota uudestaan, mutta jotenkin ylimääräinen hälinä sopii Titanfallin meininkiin paremmin kuin klassikkomoodin radiohiljaisuus.
Kampanja on häiritsevän lyhyt. Vaikka vetäisi sekä Militian että IMC:n kampanjat (eli samat tehtävät vastakkaisista näkökulmista) samaan syssyyn, siihen ei mene kuin muutama tunti. Kampanja ei haaraudu eikä tehtävissä tunneta vaihtoehtoisia lopputuloksia. Se on vakava kolaus kampanjan uudelleenpeluuarvolle.
Titanfallin pelimuotovalikoima kielii suoranaisesta laiskuudesta. Kampanjassa ainoat pelimuodot ovat tiimi-deathmatchia ja kolmen alueen hallintaa. Klassikkomatsien puolella pelimuotoina löytyy pari deathmatch-variaatiota lisää ja lipunryöstö. Ja siinä kaikki. Monimutkaiset tehtävätavoitteet ovat olemassa vain roolihahmojen puheissa, käytännössä Titanfallin pelimuodot ovat niin perustason settiä kuin verkkoräiskintäpelissä vain voi.
En ollut erityisen innoissani lukiessani Titanfalliin suunnitellusta maksullisesta DLC:stä. Kun täysihintaisessa pelissä on näin vähän sisältöä, tuntuu kohtuuttomalta rahastaa erikseen lisäkentillä. Kiusaus raottaa kukkaronnyörejä voi osoittautua silti liian suureksi, jos tarinaa jatketaan uusilla kampanjakokonaisuuksilla. Titanfallin militaristisessa scifi-universumissa on kiistatonta vetovoimaa.
Azure-kahleiden kirous
Titanfall herätti minussa valtavan alkuinnostuksen. En ole ollut uudesta nettiräiskintäpelistä yhtä innoissani sitten Battlefield 3:n. Silti ounastelin jo ensimmäisen Titanfall-viikkoni jälkeen, että into laantuisi nopeasti. Viikossa olin nähnyt nähnyt kaiken ja avannut (melkein) kaiken. Titanfallia on kiva pelata, mutta siitä puuttuu päämäärä, joka ulottuisi yhtä kymmenminuuttista matsia pidemmälle.
Juonelliseen moninpeliin panostaminen saattoi olla Respawn Entertainmentilta virhe, sillä panostus olisi mieluummin kannattanut uhrata matseja yhdistävään metapeliin. Jos IMC ja Militia ihan kirjaimellisesti taistelisivat planeettojen hallinnasta päivä päivältä ja matsi matsilta, niin jatkamiseen olisi heti paljon pakottavampia syitä.
Kapasiteettia metapelin pyörittämiseen varmasti löytyisi, sillä Titanfall on saanut kodin Microsoftin Azure-palvelinpilvestä. Perinteisten kiinteiden serverien sijaan Azure järjestää vapaata palvelinkapasiteettia ”on-demand” sinne missä sitä kulloisellakin hetkellä tarvitaan. Käytännössä Azuren vaikutus näkyy siinä, että pelaamaan pääsee kellonajasta riippumatta ilman merkittäviä viiveitä.
Järjestelmän hintana on paitsi kontrollin puute (pelaaja ei voi itse päättää mihin peliin liittyy), myös suomalaisittain heikko latenssi. Suomesta katsoen lähimmät Azuren datakeskukset sijaitsevat Amsterdamissa ja Dublinissa. Niihin ole toivoakaan saada alle 50 millisekunnin vasteaikoja, ei vaikka käytössä olisi 100 megabitin nettiyhteys. En nyt haluaisi paisutella ongelmaa, mutta Titanfallin irkkumatsit tuntuvat pakostakin tahmaisilta, kun verrokkina on vaikka Battlefield, jossa vain ani harvoin pelaan Ruotsia kauempana.
Minulla oli Titanfallin parissa tosi hauskaa, mutta sanotaan tämä nyt suoraan: pelkkänä verkkopelinä sisältö on liian köykäistä oikeuttamaan 60 euron hintalappua. En nyt ala säätämään antamaani arvosanaa minkään hinta–laatu-suhde-periaatteen mukaan, mutta jossain 30–40 euron midprice-luokassa Titanfall olisi paljon parempaa vastinetta rahoille.
Arvosteltu PC, saatavilla: Xbox 360, Xbox One
Respawn Entertainment/EA
Minimi: 64-bittinen Windows, Core 2 Duo 2,4 GHz, 4 Gt keskusmuistia, GeForce 8800GT–tasoinen näytönohjain 512 Mt videomuistilla
Testattu: Intel i7 2600, 8 Gt keskusmuistia, Nvidia GTX 760 2 Gt videomuistia
Ikäraja: 16
Titaani on rautaa
Melko hyvät otsikot Shitanfall ja Titanfail jäävät käyttämättä, koska tämähän on hyvä, nopeaa, toimivaa räiskintää parilla uudella koukulla! Vaikka luulenkin tunnistavani pelit joista koukut on lainattu, totta kai lainata saa jos tekee homman paremmin. Titanfallissa kiipeilystä, reppuraketista ja reppuroboteista on kääritty tiukka, toimiva paketti.
Ketterät pilotit ja jykevät titaanit pelaavat hyvin yhteen, eri lailla, eri rooleissa, mutta toisiaan tukien. Titaanit saavat plussaa hienosta näyttämölle tulosta, siitä animaatiosta jossa pilotti nostetaan ohjaamoon, ja vielä siitä että pitkästä aikaa jättirobotit osaavat nyrkkeillä.
Myös Titanfallin yritykset immersioon toimivat. Sotatoimialueelle loikataan kuljetuskoneesta, ja samainen kone yrittää evakuoida hävinneen osapuolen. Taistelu viimeiseen mieheen pitäisi olla edes optiona, nyt matsi katkeaa kun alus häviää tuhoon tai turvaan.
Mutta sitten innovaatio lähtee lomalle. Aseista vain konsoli-autoaimin pelielementiksi muuttava älypistooli on tuore. Loput aseet ovat puhki kaluttuja perusaseita lievästi scifitettynä. Rynkky, konepistooli, haulikko, kiikarikivääri, kaikki löytyvät, vieläpä kahtena versiona. Niiden lisävarusteetkaan eivät nykytekniikasta eroa.
Pelimuodoissakin on menty yli siitä missä aita on konservatiivisin. Nimiä lukuunottamatta pelimuodot ovat Team Deathmatch, Conquest ja Capture the Flag terästettynä parilla muulla deatchmatch-muunnelmaa. Kun yksinpeli on korvattu ”juonellisella” moninpelillä, ällistyttävää ettei pelissä ole objektipohjaista Rush-tyyppistä pelimuotoa.
Vaikka tietokoneen ohjaama tykinruoka yllätyshyvin peittääkin sitä että matseissa on vain kuusi vastaan kuusi pelaajaa, pienehköt kentät ja pelaajamäärät saavat Titanfallin tuntumaan Call of Duty -jatkumoon kuuluvalta. Niinpä siinä on minulle sama ongelmakin kuin Call of Dutyssa. Pelaaminen on toistaiseksi tosi hauskaa, mutta tunnen jo nyt luissani kuinka pelin parasta ennen -päiväys ei ole kovin kaukana. Tai sitten se on reumatismi.
Huolestuttavinta pelissä on että olen epätodellisen usein puoleni parhaita.
Nnirvi
86
85
