Kun samaan autopeliin tungetaan melkein kaikki autourheilu auringon alla, syntyykö muuta kuin kamala sekasotku?

Reilu vuosi sitten ilmestynyt TOCA Race Driver (PC-versio Pelit 5/03, 80 pistettä, PS2-versio Pelit 9/02, 85 pistettä) jätti pelaajat kylmäksi. Tarinavetoinen kilpa-autoilu ei kiinnostanut sen enempää sunnuntai- kuin simukuskejakaan. Väliinputoaja unohtui nopeasti.

TOCA-sarjan historia ulottuu paljon kauemmas kuin vuoden takaiseen floppiin. Sarja niitti aiemmin mainetta tiukan simulaattorimaisella otteella ja suosiokin oli kohtalaista. Nyt reseptiksi on etsitty tasapainoa vanhojen mainetekojen ja uudemman kaahailun välistä.

Toca kerta tosissaan

TOCA on mukana enää nimessä, sarjana sitä ei enää ajeta. En jää kaipaamaan, sillä mukana on ennen näkemätön määrä erilaisia autourheilun lajeja. Pääosassa on asfalttinen rata-autoilu, mausteiksi heitetään muun muassa rekkakisoja, Nascaria, klassikkoja 60-luvulta, formulaa, rallicrossia ja perinteistä rallia. Ajettavana on yli kolmekymmentä autourheilun lajia lähes neljälläkymmenellä autolla ja melkein yhtä monella aidolla radalla ympäri maailmaa.

Suurin osa kisoista ajetaan urheiluautoilla. Kun yksi sarja on ajettu vaikkapa eurooppalaista DTM-sarjaa, siirrytään Australiaan V8-muskeliautojen rattiin ja sieltä Englantiin pienten Formula Fordien pariin tai Kaliforniaan katuradalle ajamaan avoautoilla.

Kun yksi sarja on ajettu loppuun, pitää valita kumpaan kahdesta tarjolla olevasta uudesta lajista haluaa edetä. Tavoitteena on kasvaa tuntemattomasta lupauksesta kohti autourheilun kuninkuusluokkaa, F1 Grand Prixia. Lajien nimet tosin välillä hämäävät, kun joka ainoaan lajiin ei ole hankittu kallista lisenssiä.

Yhteenkään lajiin ei jumituta pitkäksi aikaa. Sarjat ovat muutaman kisan pyrähdyksiä ja yksittäiset kisat vain muutaman kierroksen mittaisia. Tärkeimmissä lajeissa, kuten DTM-sarjassa, viihdytään huomattavasti pidempään.

Pitkä tie Grand Prixiin

Tarina tähtiin nousevasta lupaavasta tulokkaasta kerrotaan yllättävän jäntevillä välianimaatioilla. Tulokkaan kohtalosta kättä vääntävät vanha jääräpäinen tallipäällikkö Scotty, tyrkky PR-pimu ja tulokkaasta elokuvaa tekevä bimbo sekä lukuisat kuskit, joita vastaan tulokas joutuu.

Kuskeilla on kiitettävästi persoonallisuutta sekä radalla että sen ulkopuolella. Machot latinot eivät kestä tappiota, ja on seassa hilpeästi tyrkylle lyöttäytyvä hintahtava ruotsalainenkin. Viimeistään siinä vaiheessa nimet tulevat tutuiksi, kun kisoissa tavoitteena ei olekaan voitto, vaan tunnetumpien kuskien tallipaikan vieminen heidät päihittämällä.

Tekoälyä ei ole sörssitty tutulla kuminauhalla, joka keinotekoisesti hidastaa kun pelaaja on hännillä ja kiihdyttää, kun pelaaja on keulilla. Voitot tulevat juuri niin ylivoimaisesti ja tappiot niin raa'asti kuin radan tapahtumat edellyttävät.

Konekuskit osoittavat poikkeuksellista tilannetajua. Inhimillisyyttä lisätään antamalla tietokoneen mokailla ja valita vääriä ajolinjoja, tai jopa ajamalla ulos radalta. Ei ihan tavallista autopeleissä.

Lyhytjänteinen lajien maistelu ilman turhia autojen virityksiä ja kommervenkkejä toimii hyvin. Yksittäisiin kisoihin ja moninpeliin autot ja radat avautuvat sitä mukaa kun ne tulevat vastaan uramoodissa. Sen jälkeen ratoihin voi keskittyä perusteellisesti autojen säätämisineen ja aika-ajoineen. Kisan pituus voi olla yli tuhat kilometriä.

Moninpelissä on puhtia, sillä kisat voi järjestää sarjoiksi, joissa lasketaan pisteet yhteen. Moninpeli Livessä tilastoineen on tehty hyvin, joskaan ei aivan yhtä monipuolisesti kuin Project Gotham Racing 2:ssa. Ihmiskuskeja mahtuu radalle jopa kaksitoista, mikä lienee Live-autoilun ennätys. Ärsyttävänä lapsuksena kisat päättyvät lyhyen aikarajan jälkeen siitä, kun voittaja saapuu maaliin, mikä latistaa häntäpään kamppailua. Hyvän laajakuvatuen ansiosta kaksinpeli jaetulla ruudulla toimii erityisen hyvin.

Parhaimmillaan asfaltilla

Voisi kuvitella, että yli kolmenkymmenen erilaisen auton tekemisessä olisi pakostikin jouduttu tyytymään rankkoihin kompromisseihin, jolloin autojen määrä olisi vain silmänlumetta. Varauduin pahimpaan ja yllätyin iloisesti. Äärimmäisyydet erottuvat helposti. Järkälemäiset rekat puskevat armottomasti mutkiin ja jarruttaminen pitää aloittaa todella kaukaa. Vastakohtana vähän mikroautoa suuremmat Global GT -autot kulkevat kuin rataan liimattuina.

Kun alla on 60-luvun Mustangi tai Jaguar, haasteena on auton alkeellinen alusta. Sama rata, jossa mutkat vedettiin tiukoilla linjoilla DTM-autolla, luukutetaan Mustangilla rehvakkaasti kahva edellä. Outona piirteenä peli ei ymmärrä aerodynamiikasta mitään, joten siipien irtoaminen ei menoa haittaa.

Race Driver 2:n rajat tulevat pahasti vastaan vasta sitten, kun siirrytään asfaltilta luonnon helmaan. Rallitaipaleet ja jääratakisat ovat pakkopullaa, josta haluaa vain päästä nopeasti läpi. Onneksi kummassakin vain käväistään.

Ajotuntumaa leimaa tismalleen sopivanlainen irtonaisuus. Kun ajaa pidon rajoilla, on jatkuvasti sellainen tunne, että auto lähtee lapasesta, jos sitä piiskaa yhtään enempää. Simulaattori Race Driver 2 ei edes yritä olla, mutta Xboxin autopeleistä se muistuttaa eniten aitoa asiaa. Se on taatusti ainoita Xboxin autopelejä, joissa analogiset liipaisimet saavat todellista käyttöä, kun joutuu opettelemaan hienovaraisia kaasutus- ja jarrutustekniikoita.

Ajotuntuma on täynnä pieniä nyansseja. Moottori huutaa ylikierroksilla aina kun vetävät renkaat irtoavat tiestä, ja maahan tipahtaessaan auto sutii, jollei tajua hellittää kaasusta. Tuntuma sallii yhtä hyvin perfektionistin tyylin "hiljaa sisään, täysillä ulos" kuin rehvakkaamman sarvet otsasta sojottaen kanttareiden yli kylki edellä luukuttamisen. Molemmilla pärjää, tosin varsinkaan moninpelissä nurmikon yli oikominen ei saisi olla ihan näin helppoa.

Autojen mälläämisessä leikitellään onnistuneesti toden ja leikin rajoilla. Pienet kylkikosketukset eivät vie kuin maalia pinnasta, mutta pahempi peräänajo kostautuu. Pelti ei rypisty näyttävästi, mutta vaurioilla on merkitystä. Auton eri osien, kuten moottorin, ohjauksen alustan tai vaihdelaatikon ottamat osumat tuntuvat ajettavuudessa ja suorituskyvyssä.

Kevyt kilpuri ei kestä samalla tavalla kuritusta kuin jykevä Nascar-auto. Autosta riippumatta toistasataa suoraan kaiteeseen mällääminen katkaisee kisan, mikä on konsoleiden autopeleissä liki ennenkuulumatonta.

Vauhdin tunne on armoton ja parhaiten se välittyy korvien väliin hyvästä ohjaamonäkymästä. Näkyvyyttä ei ole rajoitettu postimerkin kokoiseksi, vaan katse on sopivan lähellä tuulilasia. Vaihtoehtoina ovat näkymät auton takaa, konepelliltä tai puskurilta. Vauhdikkuutta korostetaan tavallista vivahdekkaammilla äänillä.

TOCA Race Driver 2 onnistuu täyttämään yhdellä iskulla monta tilausta. Se on ajotuntumaltaan uskottava karkottamatta silti suurta yleisöä inhorealismilla. Kalliit lisenssit ja brändit on unohdettu ja keskitytty mieluummin tekemään autourheilun runsaudensarvi, joka hämmästyttää kunnianhimollaan ja hienovaraisuudellaan. Setti on viimeistelty hyvännäköiseksi ja -kuuloiseksi ja tarjoillaan hyvän tarinan kera.

Toivottavasti kunnianhimo ei valu hukkaan, vaan yleisö löytää helmen ilman, että se hierotaan naamaan tunnettujen nimien voimin. TOCA Race Driver 2 ei ole pelkkää autoilua, vaan autourheilua. Siinä on ero.