Expendablesin näyttelijälista on kuin toimintaelokuvien kuka kukin on -lista.
Stallone on vanhoilla päivillään noussut uuteen loistoon. Miehen ohjaamat elokuvat eivät ole suurta taidetta, mutta tekijä on asiasta myös tietoinen. Terve itseironisuus ja 80-luvun kultaisiin toimintaelokuvapäiviin haikaileva tyyli varmistavat, että Stallonen leffat eivät ainakaan ole tylsiä peruspaukutteluja. Heikkoutena elokuvat eivät välttämättä aukea nuoremmalle sukupolvelle, joka ei ole kasvanut kasaritoiminnan keskellä. Eli jos historiantiedoissasi on puutteita, mars DVD-soittimen ääreen.
Okei, Syltyt, Arskat ja Chuck Norrisin roadhouse kickit on nyt nähty? Hyvä, sillä oikealla aaltopituudella oleminen on oleellinen vaatimus Expendablesista nauttimiselle. Puhtaasti elokuvallisilla ansioilla elokuva ei ole kummoinen, mutta kasaritoiminnan itseironisena pastissina se toimii erinomaisesti.
Sedät ovat täällä taas
Expendables nostatti etukäteen korkeita odotuksia hurjalla näyttelijälistallaan, johon kuuluvat lähes kaikki toimintaelokuvan huippunimet. Jos leffa laittaa Stallonen, Schwarzeneggerin ja Willisin samaan kohtaukseen, vähempikin saa jokaisen sisäisen pikkupojan taputtamaan käsiään. Kolmen 80-luvun AAA-listan toimintasankarin oleminen samassa tilassa uhkaa ajatuksena synnyttää vetovoimallaan mustan aukon. Lyhyt kohtaus edustaa pienoiskoossa kaikkea sitä, mikä Expendablesissa toimii. Vaikka Arska vetääkin cameonsa hiukan vasemmalla kädellä, on läppä hyvää ja entisten muskelikasojen välinen tölväily nostaa virneen katsojan suupieliin.
Virnistys pysyy naamalla suurimman osan elokuvan kestosta, sillä Stallone ohjaa tähtiään taitavasti hihityttävästä kasarikliseestä toiseen. Tarinassa on kaikki tutut perusjutut, kuten pientä banaanivaltiota johtava diktaattori ja tämän naruja taustalla vetelevä pahaksi kääntynyt CIA-agentti. Toisaalta mukaan heitetään juuri sopivasti nykypäivää kirjoittamalla esimerkiksi diktaattorille se toinenkin luonteenpiirre. Fuusio toimii omalla nostalgisen hömpällä tavallaan.
Kuuluisia naamoja käytetään kohtalaisen älykkäästi. Tiimin ainoa oikeasti hyvä näyttelijä Mickey Rourke pääsee vetämään perinteisiin kuuluvan paatospuheen elämän tuskasta, ja homma menee läpi. Jonkun toisen leffassa esiintyvän lukemana kohtaus olisi ollut vain surkuhupaisan kamala.
Kohtauksesta toiseen epäjohdonmukaisesti loikkiva tarina kuuluu olennaisesti halpaan kasaritoimintaan, mutta tässä kohtaa Stallone on onneksi pitänyt homman modernimpana. Elokuva soljuu hyvin eteenpäin kliseestä toiseen ihmeellistä puolivälin kämmähdystä lukuun ottamatta. Noin tunnin kohdalla leffasta tuntuu puuttuvan kokonaan pari kohtausta, kun sankarikööri ilmestyy paratiisisaarelle täydessä sotisovassa kuin tyhjästä. Katsojan yrittäessä päästä uudelleen mukaan menoon pari seuraavaa osuutta köhii pahasti kunnes toimintaosuus vihdoin palauttaa rattaat oikeaan asentoon. Ehkä moka korjataan Blu-raylle aikanaan ilmestyvässä ohjaajan versiossa, ellei kyseessä sitten ole tarkoituksellisen tökerö nyökkäys esikuville. Tästä leffasta kun ei koskaan oikein tiedä.
Kameramies kaipaa läheisyyttä
Näyttelijäkaarti leukailee toisilleen osuvasti, mutta katselukokemus ei ole vain kasaripöhöttynyttä auvoa. Toimintakohtausten taso kun vaihtelee villisti lyhyen brutaaleista irtoraajaosuuksista ärsyttävään metrin päästä kuvattuun hinkkaukseen. Kameran vieminen liian lähelle on nykytoiminnan helmasyntejä, joten on surullista, että Stallone on juuri siinä modernisoinut liikaa.
Erityisesti Stallonen ja Jet Lin osuudet on kuvattu niin vierestä, ettei mätöstä saa oikein mitään selvää. Toisaalta Jet Li on muutenkin elokuvassa rikollisen alikäytetty, eikä potkukoneen taitoja hyödynnetä oikeastaan mitenkään. Tuntuu kuin mies olisi alun perin palkattu projektiin sitä yhtä Van Dammea vastaan käytävää taistelua varten, mutta sitten Van Damme ei tykännytkään ideasta ja jättäytyi pois kyydistä. Ilman sopivaa vastavoimaa Li on jäänyt tuuliajolle.
Toimintakohtauksissa yksi näyttelijä on ylitse muiden: Jason Statham on jostain syystä saanut hätisteltyä kameramiehen kauemmas ja lopputulos on heti astetta viihdyttävämpää katsottavaa. Puukkoja viskovaa taituria esittävä mies saa vetää kaikki leffan tyylikkäimmät kuviot. Paikoitellen aseita kaappaavat piruetit ovat kuin Jet Lin elokuvista, mikä osaltaan vain korostaa alkuperäisen potkijan turhuutta tässä leffassa. Toisaalta Syltty on sentään säästänyt itselleen pari hyvää kohtausta, joista onnistuneimmassa mies paukuttelee pistoolilla menemään kuin Chow Yun-Fat aikoinaan. Tulinopeus ja jatkuva lataus on niin koomisen taidokasta, että esikuva ei voi olla mistään muualta kuin Aasiasta.
Expendables on elokuva, joka on tehty 80-luvun toimintaleffojen parissa kasvaneille. Sellaisena se toimii, vaikka varsinaiset action-kohtaukset on kuvattu nykytyyliin liian läheltä. Kohderyhmään kuulumattomat tuskin saavat tästä paljon irti, mutta meille kylmän sodan entisille nuorille filmi tarjoaa juuri sitä mitä tohtori määrää, vikoineen kaikkineen.
Kölnin Gamescom-tapahtuma elokuun puolivälissä oli yllättävän suuri. Messuhallin neljässä yleisö- ja kahdessa ammattilaishallissa oli yhteensä 505 näytteilleasettajaa ja yleisöä järjetön määrä. Olen pitänyt Saksan pelimessuja lähinnä E3:n uudelleenlämmittelynä näin lehdistön silmin nähtynä, mutta nyt täytynee muuttaa mielikuvaa.
Gamescom on Euroopan tärkein pelitapahtuma, ilman epäilyksen häivää. Kun ennen Saksan messuilla oli paikalla lähinnä paikallisia maahantuojia, nyt kaikki isot firmat olivat panostaneet valtaviin osastoihin ja jopa uusiin julkistuksiin. Hillittömiä jonoja keräsivät esimerkiksi Fallout New Vegasin, WoW: Cataclysmin ja Call of Duty: Black Opsin hehtaarin kokoiset suljetut osastot, joissa todennäköisesti esiteltiin peliä videoitten voimin. En tosin viitsinyt jonottaa tuntikausia vain varmistaakseni asian.
Messuilla rahvas pääsi ensimmäistä kertaa kokeilemaan niin PlayStation Movea kuin Xboxin Kinectiä. Mitään valtavaa ryntäystä en kuitenkaan nähnyt, vaan pelit keräsivät tasaisesta kokeilijoita.
Kinect ja Move vievät pelaamisen aivan uusiin – tai no, uusiin ja uusiin – nintendomaisiin sfääreihin. Taikasanana molemmissa on liike: pelaamisesta tulee erittäin fyysistä. Kinectillä ohjainta ei ole lainkaan ja peleinä tanssia, jumppaa, urheilua, Movella edellisten lisäksi vielä ammuskelua ja muita perinteisiä pelejä. Kohderyhmä tuntuu molemmilla olevan sama: padeja vieroksuva kansanosa on saatava pelaamaan hinnalla millä hyvänsä.
Mutta kerrankin pelaavia ihmisiä oli hauska katsella. Sen sijaan, että pelaajat olisivat tuijottaneet lasittunein katsein ja padi kädessä ruutua pimennetyssä hallissa, he heiluivat, hyppivät, pyörittivät takapuolta ja yrittävät huitomalla osua maaliin. Virne oli lievästi vahingoniloinen, sillä ”pelaaminen” oli välillä tosi nolon näköistä.
Nintendon 3DS löi ällikällä: se on ihan oikeasti kolmiulotteinen. Nintendogsista oli pelattava versio, jossa hauveli muun muassa nosti tassut ruudun alalaitaan ja työnsi päänsä siitä ulos, Metal Gear Solidin viidakko-osuudessa käärme teki saman tempun ja Mario Kartissa horisontti näkyi pitkälle. 3DS:ää pitää kokeilla, ennen kuin uskoo, kuinka todellisen tuntuista sen kolmiulotteisuus on. DS-fanina tämä nousi ehdottomasti odotuslistani kärkeen.
Gamescom oli kaiken kaikkiaan positiivinen kokemus. Eurooppa tarvitsee oman pelitapahtumansa, ja Saksa keskellä Eurooppaa on siihen hyvä paikka. Saa nähdä, miten paisuva Gamescom vaikuttaa E3:een. Jo nyt E3:sta puuttuivat pohjoismaiset ja suomalaiset alan ammattilaiset. Köln on paljon lähempänä ja paljon halvempi.
Ihan vaan vinkkinä: Gamescom on jälleen elokuussa ensi vuonna. Kölniin pääsee helposti Frankfurtin kautta junalla. Sinne!
