Niko haukkasi Omenasta, mutta häntä ei häädetty Paratiisista. PC-käyttäjät tuntuvat edelleen ihmisiltä, Jobsin kuva ei hehku ylimaallista valoa, eikä sen edessä huvita mennä polvilleen. Luomisen ja itsensätoteutuksen kanssakin tuntuu olevan vähän heikkoa.
* * * * * *
Kyllä sohvalla pelaaminen on ihanaa!
Rennosti kuin säkki lanttuja rötkötän pehmeällä sohvallani, peliin uppoutuneena. Mutta mitä kummaa? 50 tuuman FullHD-töllö on mustana, eikä 110 tuuman kiinteällä valkokankaalla liiku kuin keväinen kärpänen.
Loisteliaasta HD Ready 768P -graffasta nauttien pamautan täppäriä etusormellani ja nautin vuoropohjaisesta strategiasta. Oi onnea!
Miehet eivät käsitä
Minulla on käsityskyvyssäni paha ongelma. Yritin sukeltaa kannettavan pelaamisen iloihin jo ensimmäisen Gameboyn mukana, oppaanani itse Super Mario. Ympäristökin oli ideaalinen: juna ja neljän tunnin matka. Kestin Super Marion puhdasta pelaamisen ja keksimisen riemua puoli tuntia, sitten kaivoin kirjan esiin. Kokeilin kaikki kiinnostavan oloiset pelit, mutta ilman Tetristä laite olisi mädäntynyt.
Gameboy Advancen ostin puhtaasti sen designin voimalla, mutta siitä jäi käteen Advance Wars ja Golden Sun. Pelaaminen oli hankalaa kun pelejä ei nähnyt päivänvalossa. DS ja sen kosketusnäyttö oli iso askel oikeaan suuntaan. Pelasin Puzzle Questia ihan huvikseni sohvalla ja Age of Empiresiä tylsistyessäni lapseni liikuntaharrastuksen parissa. Ikävä kyllä hyvä käyttöliittymä on turha, jos laite itse on raskaasti alitehoinen.
Eikä se teho riitä, jos näkemys puuttuu. Teknisesti mainio PSP kelpasi koneena monille, mutta sen pelit eivät. Jopa Sony juuri myönsi, että kutistettu normikonsoli normikonsolipeleillä oli huono idea, sillä ihmiset (enkä etenkään minä) eivät halua pelata jotain Wipeoutia 15 minuutin bussimatkalla.
Entäpä uudenkarheat 3DS tai NGP? Syönpä pääni, jos pelit merkittävästi muuttuvat. Laitteet eivät ole ongelma, vaan japanilainen peliajattelu. Kun koneet suunnitellaan puhtaasti konsolipeleille, niille julkaistaan puhtaasti konsolipelejä ja kaltaiseni PC-mies jää täysin kylmäksi. Hinnoittelukin on persiistä: netin aikakaudella simppelin puzzlepelin sisältävä pelimoduuli ei saa maksaa kymmeniä euroja.
iKäärme paratiisissa
Aataminaikuiseen konsolifilosofiseen peli-ideologiaan jämähtänyt käsikonsolibisnes koki karun herätyksen. Esiin nousi iPhone, ja mikä ikävämpää, Applen antama Eeva oli pukeutunut toimivaan digitaaliseen jakelujärjestelmään ja 0,79–1,59 euron hintaisiin peleihin. Kivijalkakaupoissa pelimoduuleita kymmenillä euroilla myyvät käsipelikauppiaat menivät täyteen paniikkiin. Nintendo, jolla kiitos vahvojen brändiensä on vähiten pelättävää, jyrisee, että Apple tappaa koko bisneksen. Vaikka tällä hetkellä Apple vie ja muut vikisee, kaikki mitä sanon siitä, pätee pian myös ripeästi kehittyvään Android-rintamaan.
Verrattuna aikaisempiin köyhiin kännypeleihin iPhonen pelit uhkaavat jo näyttävyydellään käsikonsoleiden tonttia. Ja vaikka näyttää siltä, että iPhone on paikka, jonne netin Flash-pelit muuttavat, seassa on laatukamaakin. Jos minulla olisi iPhone, pelaisin aika montaakin peliä ihan tyytyväisenä.
Tiedän sen, koska pelaan niitä iPadillani tuplakokoon zoomattuna. Sword & Poker 2 on Puzzle Questin tappaja, Van Helsing’s Fire on omaperäinen valolla operoiva puzzlepeli, kumpikin huippulaadukasta kasuaalihupia.
Angry Niko
Ah, se iPad... Olen vuosikausia harkinnut kannettavaa konetta, mutta koska minulla on puhti pöytäkone, läppärit eivät kiinnosta, ja kokeilun jälkeen miniläppärikin jätti kylmäksi. Sen enempää iPadia kehumatta se on tarpeisiini melkein täydellinen pöytäkoneen tukipalvelukone. Yllätyksenä se on myös vihdoinkin se kannettava pelimylly juuri makuni mukaisilla peleillä. iPad tuntuu tehoiltaan, grafiikaltaan ja peleiltään vanhalta PC:ltä, mikä on yhtä iso plussa kuin sen ruutu. Povitaskuun täppäri ei mahdu, mutta kaikkea ei aina saa.
Toki iPadilla on pelikoneena iso ongelma. Kun ihmiset näkevät iPadini, he sanovat että paas näyttäen se kuuluisa Angry Birds. Voi pettymyksen määrää, kun kerron että minun täppärissäni siat ovat turvassa. Ihan samoin kuin Facebook-pelaaminen joutuu ryömimään Farmvillen varjon alta, Angry Birds plus kaikki Cut The Ropet ja muut Flash-pelien epäpyhät kasuaaliäpärät leimaavat iPadin.
Totta, noin vuoden markkinoilla olleen iPadin pelitarjonnasta noin 98,6643 prosenttia on selvästi pelaamatta paskaa, enkä puhu pelkästään kasuaalista pikkusälästä. Lasken mukaan myös Infinity Bladet plus muut yritykset tehdä komeita 3D-toimintapelejä, joita ohjataan kammottavilla virtuaalipadeilla. Nuo ovat jotain, joilla oikeita padifriikkejä kidutetaan Helvetissä. Silti, iPad 2:n yhdeksänkertaisen pelitehon lumoamina varsinkin konsolifiksaatiosta kärsivät brittiurpot ovat leimaamassa iPad 2:ta uudeksi pelikonsoliksi, ja grafiikkahuumassa visioivat siihen juuri sitä toimintaroskaa, joka ei toiminut PSP:ssäkään.
Luoja! iPadia ei voi kutsua pelikonsoliksi edes sellainen amish, jonka mielestä videopeli on vain konsolipelin synonyymi. Kuten PC, se on laite, jolla hyötytekemisen lisäksi voi myös pelata, mutta se ei ole sen päätarkoitus. Satavarmasti kukaan ei hanki iPadia tai edes iPad 2:ta vain pelikoneeksi. Vaikka Apple olisi fiksu ja tekisi iPad 2:een liitettävän peliohjaimen, iPadPadin, iPad 2 on edelleen tietokone.
Viimeisenä murskausiskuna iPadille on NetHack. Keissi on kloussattu.
Happy with tappy
Kuten näkyy, olen ihan mehuissani iPadin ihanuudesta enkä tajua edes hävetä sitä. Pelitarjonta oli yllätys. Se on pelikoneena todellakin muutakin kuin Angry Birds ja saatanallinen kasa pikku kasuaalipelejä, tai lastenpelin Where's The Jesus kaltaisia epäinhimillisiä kidutussovelluksia. Joudun kaivamaan niitä hyviä pelejä melkoisesta CCL-kasasta, mutta niitä löytyy, ja uskon, että pelikoneena iPad on vasta matkansa alussa. Se ei uhkaa sen enempää PC:tä kuin konsoleita, mutta käsikonsolit joutuvat sopeutumaan uuteen aikaan.
Hyvä Jobs sentään, iPadille löytyy lentosimulaattoreita (jopa Xplane), suoria käännöksiä tutuista PC-peleistä, Diablon näköistä luolakomppausta, Magic the Gatheringin kaltaisia korttipelejä, ja niin edespäin. Vain hyvää Dungeon Master -kloonia en ole löytänyt, Dragon Bane II paljastui 80-luvun Bard’s Talen kopioksi. Periaatteessa pelkällä NetHackilla pärjää viisi vuotta. No, vaikka se toimii, pelattavuus on pikkaisen kankeaa, suosittelen peliä 100 Rogues, joka on samalla periaatteella toimiva tehokas pikku ajantappaja. Toisessa tiimissä pelaaville löytyy Final Fantasya, hyvinä iPhone -sovelluksina.
Hyvä vuoropohjainen strategia on kuin luotu iPadille. Etusormi ei paljon hiirelle häviä ohjauksen helppoudessa, ja vuoropohjainen peli sopii mainiosti matkapelaamisen on–off-vaatimuksiin. Hunter: Episode One on ketterä Laser Squad -variantti, Battle of Wesnoth on kuin luotu iPadiin ja vaikka Metal Brigade Tactics onkin PC:llä kympin hintaisena turhan karu mechapeli, iPadissa hinta–laatu-suhde on aika lailla kohdallaan. Battle Heart on simppeli toimintarope, jossa iPadin kontrollit on toteutettu näppärästi.
Leegio käsikonsolimiehiä on tällä hetkellä vihaisia, koska he tietävät, että niille on pirun monta peliä, joista varmasti nyrjäyttäisin innostusluuni. En epäile yhtään, mutta ne makaavat kauppojen hyllyillä ja varastoissa, kymppien hintalaput persiissään. iPadin pelit tunkevat sohvalleni, ne saa heti eivätkä ne maksa juuri mitään, ja ilmaisia pelejä on biljoona. Kallein näkemäni peli on Square Enixin iPadille tekemä japsirope Chaos Rings, hinta huimat 12,99.
Ylihintaisena ylellisyyslaitteena iPad ymmärrettävästi herättää vihaa, mutta vastarinta on turhaa: tulevaisuus on täppäreiden. Todiste näkyy melkein jokaisessa Star Trek: Next Generationin jaksossa. Kinect on laajentunut holodeckiksi, mutta PC-pöytäkoneiden tukena Enterprisen miehistö kantaa mukanaan PADDia. Enää ei puutu kuin LCARS-käyttöliittymä iPadiin.
Hetkonen sanoo Putkonen ja tsekkaa AppStoren.
Tök.
1) Jolla tarkoitan suklaapatukkaa.
