Ghost Recon -erikoisjoukon sotilaat ovat omaksuneet armeijaopit täydellisesti: mitään ei tehdä ilman eri komentoa, ei vaikka henki menisi.

:Haamujengi kakkosen Pohjois-Koreaan ja vuoteen 2007 sijoittuvan juonen tehtävät ovat peruskamaa. Neljän hengen riuskaa kommandotiimiä hoivataan herttaisesti joka käänteessä, sillä jyrkät kukkulat, rotkot ja kookkaat rakennukset ohjaavat ryhmää jatkuvasti käsikirjoittajien haluamaan suuntaan. Ennen muinoin kohteita sai lähestyä mistä päin tahansa, mutta nyt sooloilu on pannassa. Tee tehtävät tarkasti suunnitelman mukaan, tai itket ja teet.

Minä itkin ja kirosin, sillä tallennus onnistuu vasta tehtävän lopussa. Tallennuksien panttaaminen lisää jännitystä ja junnaamista. Pidän jännityksestä, eikä pari uusintakierrosta haittaa. Valitettavasti Ghost Recon 2 kärjistää tilanteen äärimmilleen nopeita hoksottimia vaativilla kerrasta poikki -tilanteilla. Jos et älyä ajoissa mitä tapahtuu, kuolet.

Maalitauluvihollisten elinikä on hälyttävän lyhyt, joten keinotekoista venytystä tarvitaan. Korealaiset kaatuvat viimeistään toisella yrityksellä, sillä miehet ilmestyvät aina samalla tavalla. Kaiken huipuksi valtaosa ukoista jää hölmösti paikalleen räiskimään, eikä paremman tuliaseman etsiminen juolahda kenenkään mieleen. Jos jenkit saavat hipsiä kivien ja muiden esteiden takana, köykäisistä korealaisista ei ole vastusta.

Kysyttävää, toimikaa

Tiimikavereita komennetaan muutamalla yksinkertaisella komennolla. Sotilaat tunnustelevat etumaaston, ampuvat suojatulta ja viskovat kranuja. Miehet suostuvat myös jäämään paikoilleen. Sopivaan saumaan komennetulla käsikranaatti-iskulla on eniten käytännön arvoa.

Kavereita ei kannata unohtaa avoimiin ja vihollisia kuhiseviin paikkoihin. Miehet vastaavat toki tuleen, mutta parempaan suojaan ryntääminen ei kiinnosta. Haparoivan tunnelmaräiskinnän ja orjallisen seuraa johtajaa -tekoälyttömyyden takia alaisiin luottaminen on riskaabelia puuhaa.

Ikään kuin oma-aloitteisuuden puute ei riittäisi, kaikkia komentoja ei saa aina käyttää. Tehtävän ratkaisevat paikat hoidetaan itse. Tyydyin lopulta vain roikottamaan miehiä perässäni ylimääräisenä tulitukena. Porukan tulituksesta ei tosin irtoa juuri tukea, sillä kaverit sihtaavat surkuhupaisan kehnosti. Laukausten vaihto avoimessa maastossa voi kestää kymmeniä sekunteja ilman tappioita.

Pätevä moninpeli antaa Rainbow Six- ja SOCOM-sisseille harkinnan arvoisen ja avoimuudessaan erilaisen vaihtoehdon. Vaihtelevien taistelutantereiden joukossa on ahtaita labyrintteja ja avoimia maastolänttejä. Aakeeta laakeeta ja sokkeloita käytetään hauskasti samalla areenalla. Kenttien pullonkaulat suosivat kurinalaisempaa joukkuetta, joten taktiset mahdollisuudet eivät lopu tiimipelissä kesken.

Alkuperäisen Ghost Recon -tunnelman mukainen laaja highway-areena on kenttävalikoiman aatelia. Kauas horisonttiin asti piirtyvää aluetta hallitsee tuhoutuneiden autojen täplittämä, sortunut moottoritiesilta. Ympäröivä alue viimeistellään rakennuksilla, puilla ja näkösuojaksi kelpaavilla vehreillä pelloilla. Aloittelijan henki lähtee herkästi heinikoissa: jää kyttäämään ja kuolet, liiku ja kuolet nopeammin.

Suoraviivainen tapa kaikki vihulaiset -team survival on kapean valikoiman ehdottomasti suosituin pelimuoto. Assault-hyökkäystä ja supremacy-alueenhallintaa jauhetaan harvemmin. Matsit rullaavat riittävän sujuvasti, vaikka areenalla pyörisi täydet kuusitoista miestä. Pyssysankarin edesottamuksia ei seurata yksinpelin tapaan olan takaa, vaan silmien läpi.

Juonipeli on viihdyttävää realismiräiskintää, jos putkimaisuus ja armoton tallennussysteemi eivät häiritse. Minä sain niistä paiseita, vaikka luonteeltani rauhallinen olenkin. Koska peruskaava on muuttunut putkijuoksuksi, yksinpeli ei enää tunnu Ghost Reconilta. Onneksi toimiva moninpeli ei ole hukannut haamujengifiilistä, joten nettipeli lunastaa jatko-osan odotukset.