Kaupunkisodan MM-kisat järjestetään vuonna 2013 Mexico Cityssä. Tom Clancyn Ghost Recon tavoittelee siellä mitalisijoitusta.

Toimintapeleissä näyttää tulleen muodiksi kertoa suhteellisen tiiviitä tarinoita tarkasti rajatussa miljöössä. Sotaa kuvaaviin räiskintäpeleihin tämä uusi tyyli sopii erityisen hyvin, sillä kaikilla mahdollisilla rintamilla taistelu on silkkaa myrkkyä jäntevälle tarinankerronnalle. Siinä missä Brothers in Arms eteni kuin pieni sotakertomus, Call of Dutyssa oltiin pelkkiä osallistujia tarkkaan lavastetussa spektaakkelissa.

Tom Clancy’s Ghost Recon: Advanced Warfighter lukeutuu tähän sotapelien uuteen aaltoon. Peli tapahtuu kokonaisuudessaan Mexico Cityssä, jossa pohjoisamerikkalaista turvallisuusyhteistyötä vastaan kapinoiva kenraali järjestää sotilasvallankaappauksen. Amerikkalaiset saapuvat Ghost Recon -eliittijoukon johdolla hätiin ja tilanne purkautuu muutamassa päivässä. Lyhyessä ajassa ehtii kuitenkin tapahtua paljon: on presidentillisiä panttivankeja, varastettua huipputekniikkaa ja salkullinen vääriin käsiin joutuvia ydinaseiden laukaisukoodeja. Ennen kuin Ghost Reconin tehtävä on ohi, Yhdysvallat on siirtynyt DEFCON 2:een.

Operaatio koetaan aavepartiota johtavan kapteeni Scott Mitchellin näkökulmasta. Hän on rivimiesten keskuudessa jonkin sortin legenda, josta kuiskitaan ääni kunnioituksesta väpättäen. Mitchell on myös Advanced Warfighterin ainoa näkijä ja kokija, sillä immersion takaamiseksi pelissä ei turvauduta välinäytöksiin. Jopa lataustauot on naamioitu helikopterikuljetuksiksi.

Kultainen kaupunki

Mitchell on tosiasiallisesti pelkkä aisankannattaja, sillä todellinen päähenkilö on elämää suurempi Mexico City. Korkealle ylängölle rakennettu jättikaupunki levittäytyy helikopterin ikkunasta silmänkantamattomiin jatkuvana rakennusviidakkona. 22 miljoonan asukkaan koti on yhtä rakennustyömaiden, lohduttomien slummien ja taivaita kurottavien pilvenpiirtäjien tilkkutäkkiä. Perin pohjin uskottava miljöö antaa Advanced Warfighterille sielun.

Kullanhohtoisessa valossa kylpevä Mexico City on kuin suoraan Steven Soderberghin Traffic-elokuvasta. Tehoste on niin päällekäyvä, että se hipoo liiallisuuden rajoja. Kaduilla väijyvät viholliset suorastaan hukkuvat häikäisevänä hehkuvan auringon ja syvien varjojen väliseen kontrastiin.

Uskottavuuden rajoja koettelee se, että pelissä kaupungin ihmispaljous on kadonnut maan alle piiloon taisteluita. Tyhjentyneillä kaduilla ei liiku sotilaita lukuun ottamatta ristinsielua. Vain satunnaisesti lapsen itku tai muut inhimillisen elämän äänet muistuttavat jossain lähettyvillä piilottelevista asukkaista. Kuvat aidon näköisestä, mutta epätodellisen autiosta kaupungista ovat tehokkaita. En saanut ravistettua mielestäni tunnetta, että kaduilla olisi läsnä jokin kapinallisiakin suurempi uhka.

Mexico City on myös siitä mielenkiintoinen tapahtumapaikka, että amerikkalaiset joutuvat taistelemaan siellä melkein kuin omiaan vastaan. Kapinallisten aseistus on iloinen sekoitus itäblokin kamaa ja länsimaisia vehkeitä. Vihollisen palvelusase on kuluneen Kalasnikovin sijaan uutuuttaan kiiltelevä saksalainen G36-rynnäkkökivääri. Jopa Yhdysvaltain hallituksen lahjoittamien viidenkymmenen M1A1-tankin sileäputkiset kanuunat käännetään amerikkalaisia vapauttajia vastaan.

Taivas lyö helvetintulta

Kapteeni Mitchell ei sentään vapauta Meksikoa kokonaan omin nokkineen. Mitchellin aavepartioon kuuluu kolme joukkuetoveria, joista on vaihtelevasti hyötyä. Toverit ovat vihollisten eliminoinnissa hieman epävarmoja, mutta ajoneuvoja ne tuhoavat sujuvasti. Oman turvallisuutensa päälle aseveljet eivät ymmärrä, niin innokkaasti he syöksyvät keskelle katua ammuskelemaan. Onneksi kaatuneet toverit voi elvyttää takaisin miesvahvuuteen, kunhan sen tekee nopeasti.

Vaikka ryhmä liikkuu suhteellisen autonomisesti sankarin mukana, miehille voi jakaa ristiohjaimelta myös yksinkertaisia käskyjä. Aseen tähtäimellä osoitettu ”Menkää tuonne!” on kaikkein hyödyllisin, ”Tuhotkaa kohde!” tulee hyvänä kakkosena. Kun ristiohjainta painaa alaspäin, ryhmä seuraa taas mukana. Välillä miehiltä loppuu järki kesken ja ne unohtuvat käskyistä huolimatta jonnekin korttelien päähän tupakalle. Silloin ei auta kuin palata takaisin.

Melkein jokaisessa tehtävässä ryhmän avuksi kiinnitetään myös raskaampaa kalustoa. Toisinaan avuksi saa vain vihollisen sijainnin paljastavan tiedustelulennokin, paremmassa tapauksessa panssarivaunun tai helikopterin. Ajoneuvot liikkuvat valmiiksi käsikirjoitetulla reitillä, eikä niitä voi kuin käskeä etenemään tai perääntymään. Sen sijaan lentävät vehkeet menevät sinne, minne käsky käy. Ylivoimaisesti hulppein apulainen on parissa tehtävässä nähty Apache-taistelukopteri, jonka välityksellä voi jakaa jumalan vihaan verrattavaa rankaisua. Öisellä taivaalla välähtelevät Hellfire-ohjukset ovat kauniita.

Noin muuten en ollut hirveän ihastunut pelin monilukuisiin yötehtäviin. Hämärässä tai sysipimeässä taistellaan melkein puolet pelistä. Se on ihan liikaa, sillä pimeänäkölasien vihreään maailmankuvaan kyllästyy nopeasti. Haluan nähdä Mexico Cityn, en arvuutella, onko edessä lilluva utuinen valoläiskä vihollinen vai katulamppu!

Toisen persoonan räiskintä

Advanced Warfighteria pelataan erikoisesta lähikuvakulmasta, joka on ikään kuin ensimmäisen ja kolmannen persoonan välimuoto. Kuvakulma tuo hienosti esille kapteeni Mitchellin sotilaallisen liikehdinnän ja yksityiskohdat varusteissa. Näkymästä on myös helppo arvioida, kuinka hyvin sankari on suojassa vihollistulelta. Jos pää jää näkyville vielä kyyristyessä, on parempi etsiä suojaisampi tuliasema.

Suojautuminen toimii erinomaisesti, sillä hahmo osaa painautua seiniä ja esteitä vasten automaattisesti. Suojautuneena on helppoa nostaa pää hetkeksi esiin ja paukuttaa muutama laukaus vihollisen suuntaan. Ehdoton suosikkiaseeni oli erityisellä asekameralla varustettu erikoisjoukkojen rynnäkkökivääri, jolla saattoi ampua kulman takaa railakkaasti käsivaralta. Sitä voi jo kutsua epäreiluksi tuleksi!

Pelin kontrolleihin on ujutettu ilahduttavia yksityiskohtia: ryömiminen onnistuu jopa juoksusta heittäytymällä ja olkapäänappia painamalla voi valita, nostaako kiväärin vasenta vai oikeaa olkapäätä vasten. Jälkimmäisen ominaisuuden tarpeellisuus valkenee, kun yrittää tähdätä nurkan takaa lattiamopilla – väärältä puolelta.

Sujuvan pelattavuuden ainoa murheenkryyni on turhan hankala aseiden vaihtaminen. Pelkkä ristiohjain ei nimittäin riitä, kun samalla on pidettävä pohjassa A- tai B-nappia. Etenkin silloin on pulassa, jos törmää odottamattomaan lähitaistelutilanteeseen, jossa pitäisi nopeasti virittää pistooli ampumavalmiiksi. Kun sorminäppäryys loppuu kesken, pistoolin sijaan käteen saattaa ilmestyäkin pelkkä savukranaatti.

Asevalinnoissa kannattaa olla tarkkana, sillä varusteita ei pääse vaihtamaan automaattisesti tehtävien välillä. Jos valitset väärässä paikassa itsellesi kiikarikiväärin, saatat olla sen kanssa naimisissa pidempään kuin haluaisit. Samaisesta syystä en uskaltanut ottaa yhteenkään tehtävään aseekseni konekivääriä – ylimääräinen tulivoima kun olisi purrut persiistä heti ensimmäisen vihollis-sniperin kohdalla. Blackhawk-kopterin sivuampujan paikalta pääsee sentään maksamaan potut pottuina. Armottoman tulivoimaisella revolverikonekiväärillä roiskiminen on julmetun hauskaa!

Uskomattomat aaveet

Varovaisella pelityylilläni sain Advanced Warfighterin kestämään noin kymmenen tuntia. Aika kului kun siivillä, sillä yksitoista tehtävää olivat kaikki erinomaisesti suunniteltuja. Niiden tehtäväalueet olivat laajoja ja tavoitteet monipuolisia. Vaikka tarkalleen ottaen taistelukentät ovat putkimaisia, niissä on yleensä sen verran liikkumavaraa sivusuunnassa, ettei asia liiemmin häiritse. Se tietysti auttaa, että Mexico City näyttää jatkuvan kauas pelialueen ulkopuolelle.

Advanced Warfighteria ei voi pitää täysin puhdasverisenä sotilassimulaattorina, sillä peliin on ujutettu aika paljon viihteellisiä elementtejä. Sankarillinen Mitchell suorittaa pari aika uskomatonta soolotehtävää, ja eräässä toisessa kohtauksessa aavepartio pudottaa kaksin kappalein raskaita taistelukoptereita suunnilleen pelkällä karkealla puheella.

Aseet ovat sentään kiitettävän tappavia, viholliset kestävät yleensä vain pari–kolme osumaa keskimassaan tai yhden päähän. Oma hahmo kestää yleensä useamman, vaikka äkkikuolemiakin sattuu. Menetetyn terveyden saa takaisin seuraavan varustekuorman mukana. Kovennetulla vaikeustasolla jokainen osuma tappaa, mikä tekee pelaamisesta vähintäänkin haasteellista. Onneksi viholliset eivät reagoi mitenkään säälimättömän nopeasti ja ampuvat myös selviä huteja.

Advanced Warfighterin moninpeli vaikuttaa speksien puolesta hyvältä: kymmenen kenttää, kuusitoista pelaajaa, paljon pelimuotoja ja pääjuonesta erillinen co-op-kampanja. Peliseuran puuttuessa sen testaaminen jäi pelkkään kuivaharjoitteluun tekoälyä vastaan. Ero pelituntumassa kieltämättä yllätti, sillä moninpelissä hahmo juoksee nopeammin, tähtää rivakammin eikä automaattista suojautumista tunneta.

Ilman moninpeliäkin uusin Tom Clancy on vastustamaton paketti, josta löytyy uskottavaa miljöötä, jylisevää äänimaisemaa ja uusinta amerikkalaista sotatekniikkaa. Mitä muuta voi peliltä vaatia?

Pelin muut versiot on kehitetty täysin eri pohjalta kuin Xbox 360:n Advanced Warfighter. PC-version vetovastuu on ruotsalaisilla. He mainostavat näkemystään muita taktisemmaksi.