Tom Clancy’s Hawx ei sovi kaikille, sillä se vaatii vallan erityisiä luonteenpiirteitä.
Jokainen pikkupoika on joskus halunnut isona lentäjäksi. Eivätkä pikkupojat haaveile Helsingin ja Las Palmasin väliä sahaavan lentobussin suhaamisesta, vaan hävittäjälentämisestä. Kukaan ei ole pikkupoika ikuisesti, mutta raavas, aikuinen pelitoimittajakin myöntää, että sisätöistä uljainta tehdään yliäänennopeudella kiitävässä toimistossa maailman katolla.
Haave voi kyteä sielussa ikuisesti, mutta valitettava tosiasia on, ettei hävittäjälentämistä ole tarkoitettu tavallisille kuolevaisille. Siispä haavetta on elettävä joko katsomalla Top Gunia uudestaan ja uudestaan tai – vielä huolestuttavammin – pelaamalla lentopelejä. Ne, joita rakkaus lentämiseen satuttaa kipeimmin, pelaavat oikeita lentosimulaattoreita, meille muille riittävät tavalliset lentoräiskintäpelit.
Tom Clancy’s Hawx päästää haaveilijan helpolla, sillä opeteltavaa on minimaalisesti. Kunhan ohjain vain pysyy kädessäsi, olet jo lentäjäainesta. On lohdullista ajatella, että kuvaruudun tuolla puolen jokainen meistä voi ampaista jälkipoltin täysillä taivaan sineen ja olla ohikiitävän hetken hävittäjä-ässistä parhain.
Kaupallista sotaa
Irakin sodassa uutisotsikoihin nousseet yksityiset turvallisuusyhtiöt ovat Tom Clancy’s Hawxin maalaamassa tulevaisuuskuvassa jo kansallisiin asevoimiin verrattavia sotilasmahteja. Turvallisuusyhtiöistä mahtavin on Artemis Global Security, jolla on mittava palkka-armeija ja omat ilmavoimat. Yhdysvaltain ilmavoimissa palveleva sankaripilotti David Crenshaw päättää leveämmän leivän toivossa hypätä kyytiin. Siinä sivussa Artemis pestaa koko Crenshaw’n komentaman Hawx-lentueen.
Tom Clancy’s Hawxissa kierretään maailmaa urakalla, sillä Artemiksella riittää päämiehiä. Crenshaw miehineen löytää itsensä puolustamassa Lähi-idän upporikkaita öljysheikkejä, pommittamassa YK-joukkoja uhkaavia sissejä Afrikassa, tukemassa NATO:n päättymätöntä terrorismin vastaista sotaa Afganistanissa ja puolustamassa paikalliseksi suurvallaksi kohonnutta Brasiliaa invaasiolta. Brasiliasta leviävä konflikti ajaa Artemiksen lopulta törmäyskurssille Yhdysvaltojen kanssa. Se on patrioottiselle palkkasotilaalle kova paikka.
Niin mielenkiintoinen kuin viitekehys onkin, peli sivuuttaa turvallisuusyhtiön taloudelliset realiteetit lähes tyystin. Crenshaw’n esimiehet viittaavat vain ohimennen tulosvastuuseen ja siihen, että asiakasmaiden joukoille pitäisi antaa vain vähimmäismäärä ilmatukea. Mitään käytännön merkitystä tällaisilla puheilla ei ole. Kukaan ei seuraa minkälaisia riskejä pelaaja ottaa tai kuinka monta satojen tuhansien dollarien arvoista täsmäasetta tehtävän aikana kuluu.
Hawxissa lennetään koko ajan tuli perseen alla eli jälkipoltin täysillä. Tiukimmissa tehtävissä Crenshaw joutuu yhtä aikaa taistelemaan ilmaherruudesta ja tukemaan hätää kärsiviä maajoukkoja. Siinä ei parin siipimiehen apu paljon paina, kun melkein kaiken joutuu kuitenkin tekemään itse. Kiire asettaa pelaamiselle raamit. Summittainen etsi–ja–tuhoa ei riitä, viholliset on tuhottava järjestelmällisesti suurimman uhan periaatteella.
Jointin juhlaa
Vaikka Hawxin hektiset tehtävät kestävät harvoin varttituntia pidempään, niissä kuluu uskomattomat määrät ampumatarvikkeita. Yhtään liioittelematta yhden hävittäjäkoneen aseistukseen voi kuulua kolmatta sataa ohjusta. Näin suuri aselasti saattaa jo monet räiskintäpelitkin häpeään. Huoleton räiskintäfiilis viimeistellään konetykin loppumattomilla ammuksilla.
2010-luvun hävittäjälentäjän perusase on joint strike missile -yleisohjus, jolla tuhotaan vaivattomasti niin ilma- kuin maamaaleja. Useamman joint strike missilen latingilla upottaa vaikka kokonaisen sotalaivan. Jos satamäärin syydettävä ihmeohjus kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta, se todellakin on sitä, sillä kyse on puhtaasta Tom Clancy -kuvitelmasta. Pelitasapainoa joint strike missile ei sentään pilaa, sillä aseen kantomatka on vain muutamia kilometrejä.
Yleisohjuksen rinnalle voi valita pari rinnakkaista asejärjestelmää. Yli kymmenen kilometrin päähän kantava radar guided missile osuu aina, kunhan kohteen onnistuu pitämään tutkalukitusalueen sisäpuolella. Neljään viholliskoneeseen kerrallaan lukittuva multi target missile on ilmojen joukkotuhoase, joka pelastaa monesta pinteestä. Koiratappeluiden luottoase on all aspect missile, jolle riittää, kun sen ampuu vähän sinne päin. Maamaaleja rökitetään raketeilla, ilmasta maahan -ohjuksilla, vapaasti pudotettavilla rautapommeilla ja suuren alueen kerralla lanaavilla rypälepommeilla.
Aseita ei voi valita kuin karkkeja hyllystä, sillä lasti on valittava kolmesta valinnaisesta aseprofiilista.
Otahan ohvia!
Joka odottaa simulaattoria, takuulla inhoaa Tom Clancy’s Hawxia. Se ei silti tarkoita, ettei pelissä tavoitettaisi jotain lentämisen ja nykyaikaisen ilmataistelun hurmasta. Olennainen käänne kohti parempaa tapahtuu viidennessä tehtävässä, jossa Artemiksen lentokouluttaja vihkii David Crenshaw’n OFF-lentämisen saloihin.
Liipaisinten kaksoisnäpäytyksellä aktivoitavassa OFF-moodissa koneen voi puskea sen fyysisen suorituskyvyn äärirajoille. Tällöin kaartotaistelu muuttuu taiteenlajiksi, jossa tiukimmat manööverit vedetään jossain hallitun ilmajarrutuksen ja tiiliskiven lailla putoavan sakkauksen välimaastossa. F-22 Raptorin, Eurofighterin ja Su-47 Berkutin kaltaiset pennin päällä kääntyvät superhävittäjät ovat OFF-moodissa kuin kotonaan. Koska kuvakulma siirtyy ohjaamosta ulkonäkymään, yksikään ilmatorjuntaohjuksen ympäri kierretty piruetti ei jää huomaamatta. Se on todellista silmänruokaa!
Pelin toinen erikoisuus on lähestymis- ja väistövektoreita laskeva ERS-järjestelmä. ERS loihtii napin painalluksella ruudulle sopivan lähestymiskulman pilvenpiirtäjien välissä vaanivaan panssarikolonnaan tai ehdotuksen it-ohjukselta pelastavasta väistöliikkeestä. Itse en moisia apupyöriä kaivannut, valitettavasti parissa tehtävässä ERS:n käyttö on käsikirjoitettu pakolliseksi toimenpiteeksi.
Kohti parempia koneita
Tom Clancy’s Hawxissa on peräti viisikymmentä lennettävää konetyyppiä. Pelin alussa valikoima on niukka, mutta uusia koneita saa käyttöön suoritettujen tehtävien ja ylennysten myötä.
Ylennykset ovat kuin kokemustasoja tehtävistä kertyvän kokemuspistepotin perustuessa tuhottujen kohteiden määrään, erilaisiin ilmatemppuihin ja valittuun vaikeustasoon. Hardilla läpäistyn kampanjan jälkeen olin kokemustasohaitarin puolivälissä, tasolla 21. Yksinpelissä aloitettu ura jatkuu moninpelissä, joten uurastukseni avasi minulle jo melkoisen konevalikoiman Xbox Live -kinkereitä varten.
Vakavaa lentosimulaatiota muistuttavista piirteistään huolimatta Tom Clancy’s Hawx on puhdasta räiskintähömppää. Mitä muuta se voisi ollakaan, kun pelissä taistellaan maaliin hakeutuvilla ohjuksilla, joita riittää reilusti yli oman tarpeen? Kovimmalla Elite-vaikeustasolla touhuun tulee sentään jotain haastetta, kun kone tuhoutuu pahimmillaan kahdesta osumasta. Elitellä pelaaminen myös puolittaa koneiden hulppean asekapasiteetin, joten ohjuksia on pakko käyttää harkitummin.
Pelaavaa yleisöä aliarvioivista piirteistään huolimatta minulla oli pirun hauskaa Tom Clancyn Haukkojen parissa. En voi sille mitään, modernit suihkuhävittäjät ovat heikko kohtani ja olen liian laiska perehtymään oikeisiin lentosimuihin. Hawx on minulle täsmäpeli täsmätarpeeseen. Se voittaa suopeamielisyyteni kauniilla maisemillaan ja vielä kauniimmilla koneillaan. Silmäkarkki saa melkein unohtamaan pelin puutteet.
Vaikka lentoräiskinnässä lähtökohtana ei voi olla tarkka realismi, täysin tyhjästä keksityt asejärjestelmät syövät yllättävän pahasti tunnelmaa. Olen myös sen verran vanhanaikainen, että tykkäisin aloittaa tehtäväni kiitoradalta, enkä keskeltä toimintaa. Minuuttiaikataululla etenevät tehtävät ovatkin Hawxin suurin synti. Tehtävät tuntuisivat paljon tyydyttävämmiltä, jos niissä ehtisi pelkän hävittämisen lisäksi myös lentää ja nauttia maisemista. Suvantokohtien puuttuessa yksinpelikampanja on ohitse suorastaan ennätysajassa.
* * * * *
Ilmavaivoja moninpelissä
Tom Clancy’s Hawxin ainoat moninpelivaihtoehdot ovat kahdeksan pelaajan koiratappelu ja kampanjatehtävien lentäminen neljän pelaajan co-opina.
Neljä vastaan neljä -matsit osoittautuivat yllättävän kiihkeäksi väännöksi. Ohjussateen keskellä eliniänodote lasketaan pahimmillaan sekunneissa. Alas ampuminen satuttaa egoa, muttei päätä peliä, sillä lisäelämän saa heti.
Realismiasetukset voi rukata moninpelissä yllättävän tiukoiksi, jopa niin, että koneiden aseistus on rajattavissa todellista vastaavalle tasolle. Koiratappelun asetelma muuttuu tyystin, kun kuuden ilmataisteluohjuksen jälkeen on siirryttävä käyttämään tykkejä.
Niin hauskaa kuin ilmataistelu onkin, tiimipelaaminen on lyhyiden etäisyyksien ja äkkikuolemien seurauksena lähes turhaa. Vastapuolen tukikohdan tuhoamiseen tähtäävä moninpelimoodi tekisi Hawxille ihmeitä.
Nykyisellään moninpeliä jaksaa uusien sotilasarvojen ja ylennyksistä avautuvien lisäkoneiden voimalla. Innostus laantuu epäilemättä nopeasti, kun kenraalin arvo ja Su-47 Berkut on saavutettu.
Tuomas Honkala
* * * * * *
Ilmasotaa MitäMitä-maassa
Kuvittele, että maailmassa jossa elät, luonnonlait heittävät häränpyllyä. Mikään ei toimi niin kuin pitäisi.
Vaikka olen simulentäjänä erittäin evp, Hawx on minulle mahdoton pähkinä. Sitä pystyy pelaamaan vain ilman mitään kokemusta oikeasta tai oikeaa matkivasta lentämisestä, ja mielellään vailla mitään tietoa sotilaskoneiden kyvyistä ja aseistuksesta.
Hawxin olemus tiivistyy sen monitoimiohjuksessa, joita saa mukaan vaatimattomat 250. Ohjus lukittuu sekunnissa, tuhoaa raskaasti panssaroidun tankin yhdellä osumalla, mutta hento lentokone vaatiikin kaksi. Ei ihme, että sen kantomatka on olematon.
Hawxissa ei ole muuta oikein kuin se, että lentokoneet liikkuvat ilmassa, sielläkin täysin junaa muistuttavalla tunnottomalla lentomallilla, jossa kone menee tasavauhtia suunnasta riippumatta. Rautapommien tarkka pudottaminen selällään lentäen tosin ei junalta onnistu.
En usko, että tekijätiimillä on mitään kokemusta lentämisen siirtämisessä videopeliksi, sillä kädettömyys tiivistyy tunnottoman joystick-ohjauksen perusasetuksissa, jotka oikeasti sabotoivat lentämistä. Kaasukahva esimerkiksi säätelee kameraa, ja kahvan sivuperäsin-toiminto liikauttaa kameraa sivuttain todella herkästi.
Herkkyys olikin sitten muuten hävikissä, kahva sai liikkua kunnolla ennen kuin kone reagoi. Sen kestin, mutta vihdoin sain luvan lentää ilman tietokoneavustusta. Peli pakkosiirsi kameran kauas koneen ulkopuolelle, ja silloin minulle tuli raja vastaan. Pikkuisen koneen pakko-ohjailu ulkokuvakulmasta ei ole missään mielessä hyväksyttävää.
Immersio kovasta hävittäjäpilotista on nolla, koska järjenvastainen Hawx ei muistuta lentokoneen ohjausta ollenkaan. Räiskintäpeliksi peli on vaisu ja tylsä, jossa perusidea on tuhota valtava määrä vastustajia valtavalla määrällä aseita, ja haastetta on vain suojelutehtävissä. Adrenaliini nousee niissä ihan väärästä syystä.
PC-käännös Hawxista on täydellisen turha. Halpakorista löytyvä kestosimu F-16 Allied Assault, vaikka siinä vääntäisi hanikat maksimihelpotukseen, tarjoaa miljoona kertaa mielekkäämmän ja uskottavamman illuusion lentämisestä, joskaan ei yhtä hyvän näköistä.
Nnirvi
70
88
